2
Meitä oli viisikolmatta nuorukaista ja nuorta miestä, jotka varustauduimme vihkimykseen. Kylvettyämme temppelin lammikossa tukkamme ajeltiin ja pukeuduimme karheihin vaatteisiin. Vihkijäksemme osui pappi, joka ei ollut liian turhantarkka. Vanhan tavan mukaan hän olisi voinut alistaa meidät monenlaisiin nöyryyttäviin menoihin, mutta joukossamme oli ylhäisiä poikia ja jo ennakolta tutkintonsa suorittaneita lakitieteen kokelaita, täysikasvuisia miehiä, jotka taatakseen uransa alistuivat Ammonin palvelijoiksi. Heillä oli mukanaan runsaita eväitä ja he juottivat viiniä papille ja muutamat karkasivat yöksi ilotaloihin, sillä vihkimys ei merkinnyt heille mitään. Minä valvoin haava sydämessäni ja ajattelin monenlaisia ajatuksia mieli haikeana. Tyydyin leipäpalaan ja kupilliseen vettä, minkä tavan mukaan piti olla ateriamme, ja odotin mieli täynnä toivoa ja synkkää epäilystä, mitä oli tuleva.
Olin näet niin nuori, että sanomattoman mielelläni olisin tahtonut uskoa. Vihkimyksen yhteydessä Ammon ilmestyi ja puhui jokaiselle kokelaalle, niin sanottiin, ja minulle olisi ollut sanomaton helpotus, jos olisin voinut vapautua omasta itsestäni ja aavistaa tarkoitusta kaiken olevan takana. Mutta lääkärin edessä faraokin on alaston. Isäni seurassa olin nähnyt sairauden ja kuoleman jo poikana ja katseeni oli teroittunut näkemään enemmän kuin ikäisteni. Lääkärille ei mikään saa olla liian pyhää eikä hän kumarra muuta kuin kuolemaa, se oli isäni opetus. Siksi epäilin ja kaikki, mitä kolmen vuoden aikana olin temppelissä nähnyt, oli kasvattanut epäilystäni.
Mutta, ajattelin, ehkä esiripun takana kaikkein pyhimmän pimeässä on jotakin, jota en tiedä. Ehkä Ammon on ilmestyvä minulle ja antava sydämelleni rauhan.
Tätä kaikkea ajattelin harhaillessani temppelin maallikoille sallitussa käytävässä, katsellessani värillisiä, pyhiä kuvia ja lukiessani pyhiä kirjoituksia, joissa kerrottiin, miten määrättömiä lahjoja faraot olivat sodistaan tuoneet Ammonille jumalan osuutena saaliista. Silloin tuli vastaani kaunis nainen, jonka vaate oli ohuinta pellavaa, niin että hänen rintansa ja länteensä näkyivät sen lävitse. Hän oli suora, solakka nainen ja hänen huulensa, poskensa ja kulmakarvansa olivat värjätyt ja hän katsoi minuun uteliaasti ja ujostelematta.
»Mikä on nimesi, kaunis nuorukainen?» hän kysyi ja katseli vihrein silmin harmaata olkavaatettani, joka osoitti, että valmistauduin vihkimykseen.
»Sinuhe», vastasin hämmentyneenä enkä rohjennut katsella häntä silmiin. Mutta niin kaunis hän oli ja niin oudosti tuoksui hänen otsalleen pisaroiva öljy, että toivoin hänen pyytävän minua oppaakseen temppelissä. Sellaista sattui näet usein temppelin oppilaille.
»Sinuhe», hän sanoi miettivästi ja katsoi arvaillen minuun. »Sinä siis pelästyt kovin äkkiä ja pakenet, jos sinulle uskoo salaisuuden.»
Hän tarkoitti satua Sinuhen seikkailuista ja tämä ärsytti minua, sillä tuolla kertomuksella minua oli kylliksi kiusoiteltu jo koulussa. Siksi ryhdistäydyin ja katsoin häntä suoraan silmiin, ja hänen katseensa oli niin outo ja utelias ja kirkas, että kasvojani alkoi kuumottaa ja ruumiini oli kuin tulessa.
»Miksi pelkäisin?» sanoin. »Tuleva lääkäri ei pelkää mitään salaisuutta.»
»Ah!» hän sanoi hymyillen. »Kananpoika piipittää jo, ennen kuin on pystynyt kuorensa puhkaisemaan. Mutta onko tovereittesi joukossa nuorukaista, jonka nimi on Metufer? Hän on kuninkaallisen rakentajan poika.»
Juuri Metufer oli juottanut papille viiniä ja antanut hänelle vihkimyslahjana kultaisen rannerenkaan. Jokin koski kipeästi minuun, mutta sanoin tuntevani hänet ja tarjouduin noutamaan hänet. Ajattelin, että nainen oli kenties hänen sisarensa tai sukulaisensa. Tästä mieleni helpottui ja katsoin häntä rohkeasti silmiin ja hymyilin.
»Mutta miten voin noutaa hänet, kun en tiedä nimeäsi enkä voi sanoa, kuka häntä kutsuu?» uskalsin kysyä.
»Hän tietää kyllä», sanoi nainen ja koputti kärsimättömästi kirjavin kivin koristettua sandaaliaan kivilattiaan, niin että jouduin katselemaan hänen pieniä jalkojaan, joita pöly ei ollut tahrinut ja joiden kauniit kynnet oli värjätty kirkkaanpunaisiksi. »Hän tietää kyllä, kuka häntä kutsuu. Kenties hän on minulle velkaa jotakin. Kenties mieheni on matkoilla ja odotan häntä lohduttamaan minua surussani.»
Sydämeni kävi jälleen raskaaksi, kun ajattelin, että hän oli nainut nainen. Mutta rohkeasti sanoin: »Hyvä on, tuntematon! Menen siis noutamaan hänet. Sanon hänelle, että nainen, nuorempi ja kauniimpi Kuun jumalatarta, kutsuu häntä. Siiloin hän tietää, kuka olet, sillä varmaan kukaan, joka sinut kerran on nähnyt, ei koskaan voi sinua unohtaa.»
Omaa rohkeuttani pelästyen käännyin mennäkseni, mutta hän kajosi minuun ja sanoi miettivästi: »Sinullapa on kiire! Malta vähän, kenties meillä kahdella on vielä puhumista.»
Hän katsoi taas minuun, niin että sydän suli rinnassani ja vatsani valahti polviin asti. Sitten hän ojensi sormuksista ja rannerenkaista painavan kätensä ja kosketti päälakeani sanoen ystävällisesti: »Eikö tätä kaunista päätä palele, kun pojankihara on vasta ajeltu sitä koristamasta?» Ja heti sen jälkeen hän sanoi hennosti: »Puhutko tosiaan totta? Olenko minä mielestäsi kaunis. Katso minua tarkemmin.»
Katsoin häntä ja hänen vaatteensa oli kuninkaallista pellavaa ja hän oli kaunis silmissäni, kauniimpi kaikkia naisia, mitä milloinkaan olin nähnyt, eikä hän suinkaan tehnyt mitään salatakseen kauneuttaan. Katsoin häntä ja unohdin haavan sydämessäni, unohdin Ammonin ja Elämän talon, ja hänen läheisyytensä poltti kuin tuli ruumistani.
»Et vastaa mitään», hän sanoi surullisesti. »Eikä sinun tarvitsekaan vastata, sillä olen mielestäsi varmaan vanha ja ruma nainen, joka ei ilahduta kauniita silmiäsi. Mene siis noutamaan vihittävä herra Metufer, niin pääset minusta.»
Mutta minä en mennyt enkä myöskään osannut sanoa mitään, vaikka hyvin ymmärsin hänen pilkkaavan minua sanoillaan. Temppelin jättiläispylväiden välissä oli hämärää. Hänen silmänsä loistivat etäisistä kiviristikoista vuotavan valon himmeydessä, eikä kukaan nähnyt meitä.
»Kenties sinun ei tarvitsekaan hakea häntä», sanoi nainen ja hymyili minulle. »Kenties minulle riittää, jos sinä ilahdutat minua ja iloitset kanssani, sillä muuten minulla ei ole ketään, joka minua ilahduttaisi.»
Silloin muistin, mitä Kipa oli kertonut naisista, jotka kutsuvat kauniita poikia iloitsemaan kanssaan. Muistin sen niin äkkiä, että pelästyin ja peräännyin askelen.
»Enkö arvannut, että Sinuhe pelästyy», sanoi nainen ja astui jäljessäni. Mutta kohotin hätäisesti käteni torjumaan ja sanoin:
»Minä tiedän jo, kuka olet. Miehesi on matkustanut pois ja sydämesi on petollinen ansa ja sylisi polttaa pahemmin kuin tuli.» Mutta vaikka sanoin näin, en osannut paeta.
Hän hämmentyi hieman, mutta hymyili taas ja tuli aivan lähelle minua. »Niinkö luulet?» hän sanoi vienosti. »Mutta se ei suinkaan ole totta. Sylini ei suinkaan polta kuin tuli, päinvastoin sanovat sitä varsin suloiseksi. Koeta itse!» Hän tarttui käteeni ja vei tahdottoman käteni povelleen ja tunsin hänen kauneutensa ohuen kankaan lävitse, niin että aloin vavista ja poskiani poltti. »Et varmaan usko sittenkään», hän sanoi muka pettyneesti. »Kangas on varmaan tiellä, mutta malta, siirrän sen syrjään.» Hän väisti pukunsa syrjään ja pani käteni paljasta rintaansa vasten, niin että tunsin hänen sydämensä sykkivän, mutta hänen rintansa oli pehmyt ja viileä käteni alla.
»Tule, Sinuhe!» hän sanoi hyvin hiljaa. »Tule kanssani, niin juomme viiniä ja iloitsemme yhdessä.»
»En saa poistua temppelin alueelta», sanoin hätäisesti ja häpesin pelkuruuttani ja himoitsin ja pelkäsin häntä kuin kuolemaa. »Minun on pysyttävä puhtaana, kunnes minut vihitään, muuten minut karkotetaan temppelistä enkä koskaan pääse Elämän taloon. Armahda siis minua!»
Tämän sanoin siksi, että tiesin seuraavani häntä, jos hän vielä kerran pyytäisi minua. Mutta hän oli kokenut nainen ja ymmärsi hätäni.