Siksi hän katsoi tuumivasti ympärilleen. Olimme yhä kahden, mutta ihmisiä liikkui läheisyydessä ja opas selosti äänekkäästi temppelin nähtävyyksiä Thebaan saapuneille matkailijoille ja kerjäsi heiltä kuparia näyttääkseen heille vielä uusia ihmeitä.
»Olet kovin kaino nuorukainen, Sinuhe!» hän sanoi. »Ylhäiset ja rikkaat saattavat tarjota minulle koruja ja kultaa, jotta kutsuisin heitä iloitsemaan kanssani. Mutta sinä haluat pysyä puhtaana, Sinuhe.»
»Tahdot varmaan, että kutsun Metuferin», sanoin epätoivoisesti, sillä tiesin, että Metufer ei empisi karata yöksi temppelistä, vaikka hänellä oli valvomisvuoro. Hänellä oli varaa siihen, sillä hänen isänsä oli kuninkaallinen rakentaja, mutta sen tähden olisin voinut tappaa hänet.
»Ehkä en enää tahdo, että kutsuisit Metuferin», sanoi nainen ja katsoi minua kujeilevasti silmiin. »Ehkä haluan, että eroamme ystävinä, Sinuhe. Sen tähden sanon sinulle myös nimeni ja se on Nefernefernefer, koska minua pidetään kauniina eikä kukaan, joka kerran on sanonut nimeni, voi olla toistamatta sitä toisen ja kolmannenkin kerran. Myös on tapana, että ystävät antavat erotessaan toisilleen lahjoja, jotta eivät unohtaisi toisiaan. Siksi pyydän sinulta lahjaa.»
Silloin tunsin jälleen köyhyyteni, sillä minulla ei ollut mitään antaa hänelle, ei edes pienintä korua tai kuparirengasta, vaikka sellaista en tietenkään olisi hänelle voinut tarjota. Häpesin niin katkerasti, että kumarsin pääni osaamatta sanoa mitään.
»Anna siis minulle lahja, joka virkistää sydäntäni», hän sanoi ja kohotti sormella leukaani ja toi kasvonsa aivan lähelle kasvojani. Kun ymmärsin, mitä hän tahtoi, koskin huulillani hänen pehmeitä huuliaan. Hän huokasi kevyesti ja sanoi:
»Kiitos, se oli kaunis lahja, Sinuhe. En tule sitä unohtamaan. Mutta olet varmaan muukalainen kaukaisesta maasta, koska et vielä ole oppinut suutelemaan. Vai miten on mahdollista, että Theban tytöt eivät vielä ole opettaneet tätä taitoaan sinulle, vaikka pojankiharasi on leikattu.» Hän otti peukalostaan sormuksen, joka oli kultaa ja hopeaa ja jossa oli kaivertamaton, vihreä kivi, ja pani sen käteeni. »Myös minun on annettava sinulle lahja, jotta et unohtaisi minua, Sinuhe», hän sanoi. »Kun sinut on vihitty ja pääset Elämän taloon, voit antaa kaivertaa sinettisi tähän kiveen, niin että olet rikkaiden ja ylhäisten veroinen. Mutta muista myös, että se on vihreä, koska minun nimeni on Nefernefernefer ja koska joskus on sanottu, että silmäni ovat vihreät kuin Niili kesän paahteessa.»
»En voi ottaa sormustasi, Nefer», sanoin ja toistin »Nefernefer», ja nimen toistaminen tuotta minulle sanomatonta iloa. »En silti milloinkaan unohda sinua.»
»Hupsu poika», hän sanoi. »Pidä sormus koska niin tahdon. Pidä se oikkuni tähden, koska se vielä kerran tuottaa minulle korkean koron.» Hän heristi kapeaa sormeaan silmieni edessä ja hänen silmänsä nauroivat, kun hän sanoi vielä: »Muista myös aina varoa naisia, joiden syli polttaa pahemmin kuin tuli.» Hän kääntyi mennäkseen eikä sallinut minun enää saattaa häntä. Temppelin ovelta näin hänen pihassa nousevan koristeltuun kantotuoliin. Esijuoksija lähti huutaen raivaamaan tietä hänelle ja ihmiset väistyivät hänen tieltään ja jäivät kuiskaillen katselemaan kantotuolin jälkeen. Mutta minut valtasi hänen mentyään niin sanomaton tyhjyyden tunne, kuin pää edellä olisin pudonnut pimeään rotkoon.
Metufer näki sormuksen sormessani muutamia päiviä myöhemmin, tarttui epäuskoisesti käteeni ja katseli sormusta. »Voi, kaikki Osiriksen neljäkymmentä oikeamielistä paviaania!» hän sanoi. »Nefernefernefer, eikö totta? Sitä en olisi sinusta uskonut.» Hän katsoi minuun melkein kunnioittavasti, vaikka pappi oli pannut minut lakaisemaan lattiat ja suorittamaan halvimmat askaret temppelissä, koska en ollut tiennyt varata lahjaa hänelle.
Vihasin silloin Metuferiä ja hänen sanojaan niin vimmaisesti ja katkerasti, kuin vain kehittymätön nuorukainen voi vihata. Miten mieleni tekikin kysyä häneltä jotakin Neferistä, en alentunut siihen. Siksi kätkin salaisuuden sydämeeni, sillä valhe on totuutta suloisempi ja unelma kirkkaampi kuin mainen kosketus. Katselin vihreää kiveä sormessani ja muistin hänen silmänsä ja hänen viileän povensa ja olin yhä tuntevinani hänen ihovoiteensa tuoksun sormissani. Takerruin häneen ja hänen pehmeät huulensa koskivat yhä huuliani ja lohduttivat minua, sillä Ammon oli jo ilmestynyt minulle ja uskoni oli romahtanut.
Siksi itsekseni häntä ajatellessani kuiskasin kasvot kuumina: Sisareni. Ja sana oli kuin hyväily suussani, sillä hamasta muinaisuudesta se on merkinnyt ja tulee merkitsemään ikuisesta ikuiseen: Rakastettuni.
3
Mutta kerron vielä, miten Ammon ilmestyi minulle.
Neljäntenä yönä oli minun vuoroni valvoa Ammonin rauhaa. Meitä oli seitsemän nuorukaista: Mata, Mose, Bek, Sinufer, Nefru, Ahmose ja minä, Sinuhe, Senmutin poika. Mose ja Bek aikoivat myös Elämän taloon, niin että heidät tunsin entuudestaan, mutta muita en tuntenut.
Olin paastoamisesta ja jännityksestä heikko. Kaikki olimme vakavia ja seurasimme hymyilemättä pappia, unohtukoon hänen nimensä, kun hän saattoi meidät temppelin suljettuun osaan. Ammon oli venheessään purjehtinut lännen vuorten taakse, vartijat olivat puhaltaneet hopeatorviinsa ja temppelin portit oli suljettu. Mutta pappi, joka meitä saattoi, oli syönyt hyvän aterian uhrieläinten lihaa, hedelmiä ja makeita leipiä, öljy vuoti pitkin hänen kasvojaan ja hänen poskensa punoittivat viinistä. Itsekseen naureskellen hän kohotti esiripun ja antoi meidän katsoa kaikkein pyhimpään. Suunnattomasta kivilohkareesta hakatussa kammiossaan seisoi Ammon, ja hänen päähineensä ja kauluksensa jalokivet loistivat pyhien lamppujen valossa punaisina, vihreinä ja sinisinä kuin elävät silmät. Meidän oli aamulla papin johdolla voideltava hänet ja puettava hänet uusiin vaatteisiin, sillä joka aamu hän tarvitsi uudet vaatteet. Olin nähnyt hänet jo aikaisemmin. Olin nähnyt hänet, kun hänet kannettiin esipihaan kevätjuhlan aikana kultaisessa veneessä ihmisten heittäytyessä maahan hänen edessään. Olin nähnyt hänen tulvan noustessa korkeimmillaan purjehtivan seetripuulaivassaan pyhässä järvessä. Alutta silloin halpana oppilaana olin nähnyt hänet vain kaukaa eikä hänen punainen pukunsa ollut milloinkaan tehnyt minuun niin järkyttävää vaikutusta kuin nyt lamppujen valossa kaikkein pyhimmän järkähtämättömässä hiljaisuudessa. Punaista vaatetta käyttävät vain jumalat, ja minulla oli cunne kuin hänen ylhäisiä kasvojaan katsellessani kivipaasien paino olisi laskeutunut rintaani tukahduttamaan.
»Valvokaa ja rukoilkaa esiripun edessä», sanoi pappi pidellen kiinni esiripun liepeestä, sillä hän ei ollut varma jaloistaan. »Kenties hän kutsuu teitä, sillä hänellä on tapana ilmestyä vihittäville ja kutsua heitä nimeltä ja puhutella heitä, jos he ovat sen arvoisia.» Hän teki nopeasti käsillään pyhät merkit ja mutisi Ammonin jumalalliset nimet viskaten verhon paikoilleen viitsimättä edes kumartaa ja viedä käsiään polvien tasalle.
Sitten hän meni ja jätti meidät seitsemän yksin suljetun alueen pimeään esihalliin, jonka lattiakivet huokuivat peloittavaa kylmyyttä paljaihin jalkoihimme. Mutta hänen mentyään Mose kaivoi lampun olkavaatteensa alta ja Ahmose meni kylmäverisesti kaikkein pyhimpään ja nouti sieltä Ammonin pyhän tulen, niin että saimme lampun palamaan.
»Hupsuja olisimme, jos istuisimme pimeässä», sanoi Mose, ja meidän tuli parempi olla, vaikka varmaan kaikki pelkäsimme vähän. Ahmose kaivoi leipää ja lihaa esiin ja Mata ja Nefru alkoivat pelata noppaa lattiakivillä huudellen heittonsa niin äänekkäästi, että temppelinhalli kajahteli. Mutta Ahmose kääriytyi syötyään olkavaatteeseensa ja paneutui levolle kiroiltuaan aikansa kivien kovuutta, ja Sinufer ja Nefru laskeutuivat jonkin ajan kuluttua hänen viereensä, jotta heidän kolmen olisi ollut lämpimämpi nukkua yhdessä.