Silloin silmäni avautuivat ja näin, että Elämän talon lääkärit tiesivät vain kirjoitukset ja tavan, mutta ei mitään sen enempää. Sillä jos kysyin, miksi syöpyvä haava on poltettava, mutta tavallinen haava voideltava ja sidottava, ja miksi home ja hämähäkinverkot parantavat paiseita, minulle vastattiin: »Niin on tehty aina ennen.» Siten myös parantavan veitsen käyttäjällä on oikeus tehdä ne satakahdeksankymmentäkaksi leikkausta ja viiltoa, jotka on kirjoitettu, ja hän tekee ne kokemuksensa ja taitonsa mukaan paremmin tai huonommin, nopeammin tai hitaammin, kivuttomammin tai tuottaen tarpeetonta tuskaa, mutta mitään enempää hän ei voi tehdä, koska vain ne on kirjoitettu kirjoihin ja kuvattu kirjoissa, mutta muuta ei ole ennen tehty.
Oli ihmisiä, jotka laihtuivat |a kävivät kasvoiltaan valkoisiksi, mutta lääkäri ei voinut todeta heissä mitään sairautta tai vammaa. Kuitenkin he saattoivat virkistyä ja parantua, jos söisivät uhrieläinten raakaa maksaa kalliiseen hintaan, mutta miksi niin tapahtui, sitä ei saanut kysyä. Oli ihmisiä, jotka saivat tuskia vatsaansa ja joiden kasvot ja kädet polttivat. He saivat ulostavia lääkkeitä ja tuskia lievittäviä lääkkeitä, mutta toiset paranivat ja toiset kuolivat eikä lääkäri voinut ennakolta sanoa, kuka parani ja kenen vatsa pöhöttyi, niin että hän kuoli. Mutta miksi toinen parani ja toinen kuoli, sitä ei kukaan kysynyt eikä sitä saanut kysyä.
Huomasin näet pian, että kyselin liian paljon, sillä minua alettiin katsoa karsaasti ja jälkeeni tulleet pääsivät edelleni ja saivat käskeä minua. Silloin riisuin valkoisen pukuni, puhdistauduin ja lähdin ulos Elämän talosta ja mukanani minulla oli kaksi hopearengasta, joiden paino oli yhteensä neljä debeniä.
5
Mutta astuessani keskellä päivää ulos temppelistä, mitä ei vuosiin ollut minulle tapahtunut, avautuivat silmäni vielä kerran ja näin, että tehdessäni työtä ja opiskellessani Theba oli muuttunut. Näin sen kulkiessani oinasten tietä ja mennessäni torien poikki, sillä kaikkeen oli tullut uusi levottomuus ja ihmisten vaatteet olivat käyneet yhä kalliimmiksi ja ylellisemmiksi, niin ettei poimutetusta hameesta ja tekotukasta enää erottanut, kuka oli mies ja kuka nainen. Viinituvista ja ilotaloista kantautui kaduille Syyrian rämisevä musiikki ja yhä enemmän vieraita sanoja kuului kaduilla ja yhä julkeammin tunkeutuivat syyrialaiset ja rikkaat neekerit egyptiläisten joukkoon. Egyptin rikkaus ja mahtavuus oli ääretön eikä vihollinen vuosisatoihin ollut astunut sen kaupunkeihin, ja keskiikään olivat jo ehtineet miehet, jotka koskaan eivät olleet kokeneet sotaa. Mutta tuottiko se enemmän iloa ihmisille, sitä en tiennyt, sillä kaikkien katse oli levoton ja kaikilla oli kiire ja kaikki odottivat jotakin uutta tyytymättä tähän päivään.
Kävelin pitkin Theban katuja ja olin yksin ja sydämeni oli uhmasta ja surusta paisunut. Menin kotiini ja näin, että isäni Senmut oli käynyt vanhaksi, hänen selkänsä oli painunut köyryyn eikä hän enää erottanut kirjaimia paperista. Näin myös, että äitini Kipa oli käynyt vanhaksi ja läähätti astuessaan lattialla ja puhui enää ainoastaan haudastaan. Sillä säästöillään isäni oli ostanut heille molemmille haudan kuolleitten kaupungissa virran länsipuolella. Olin nähnyt sen ja se oli savitiilistä muurattu, siisti hauta, jonka seinissä oli tavalliset kuvat ja kirjoitukset. Sen vieressä ja ympärillä oli sata ja tuhat samanlaista hautaa, joita Ammonin papit myivät kunniallisille ja säästäväisille ihmisille kalliiseen hintaan, jotta he voittaisivat kuolemattomuuden. Myös olin äitini mieliksi kirjoittanut heille Kuolleitten kirjan hautaan pantavaksi, jotteivät he eksyisi pitkällä matkallaan, ja se oli virheettömästi kirjoitettu ja oivallinen Kuolleitten kirja, vaikka siinä ei ollutkaan maalattuja kuvia, kuten kirjoissa, joita myytiin Ammonin temppelin kirjapihassa.
Äitini antoi minulle ruokaa ja isäni kyseli minulta opintojani, mutta meillä ei enää ollut muuta toisillemme sanottavana ja talo oli vieras minulle ja katu oli vieras ja ihmiset olivat vieraita kadun varrella. Siksi sydämeni kävi yhä surullisemmaksi, kunnes muistin Ptahin temppelin ja Thotmesin, joka oli ystäväni ja josta piti tulla taiteilija. Silloin ajattelin: »Minulla on taskussani neljä debeniä hopeaa. Menen noutamaan ystäväni Thotmesin, jotta iloitsisimme yhdessä ja ilahduttaisimme itseämme viinillä, koska kysymyksiini en kuitenkaan koskaan saa vastausta.»
Siksi hyvästelin vanhempani sanoen, että minun oli jälleen palattava Elämän taloon, ja päivänlaskun lähestyessä löysin Ptahin temppelin ja kysyin ovenvartijalta taiteilijain koulua ja menin sisään ja kutsuin oppilas Thotmesia. Silloin vasta sain kuulla, että hänet oli jo aikaa sitten karkotettu koulusta. Oppilaat, joilta häntä kysyin ja joilla olivat saviset kädet, sylkivät maahan edessäni sanoessaan hänen nimensä. Mutta muuan heistä sanoi: »Jos Thotmesia haet, löydät hänet parhaiten oluttuvasta tai ilotalosta.» Toinen sanoi: »Jos kuulet jonkun herjaavan jumalia, niin Thotmes on varmaan lähellä.» Ja kolmas sanoi: »Sieltä, missä tapellaan ja lyödään kuhmuja ja haavoja, sieltä varmasti löydät ystäväsi Thotmesin.» He sylkivät maahan edessäni, koska olin sanonut olevani Thotmesin ystävä, mutta he tekivät sen vain opettajansa tähden ja opettajan kääntäessä selkänsä he kehoittivat minua menemään viinitupaan, jonka nimi oli Syyrialainen ruukku.
Löysin viinituvan, jonka nimi oli 'Syyrialainen ruukku'. Se sijaitsi köyhäin kaupungin ja ylhäisten kaupunginosan rajalla ja sen ovessa oli kirjoitus, jossa ylistettiin Ammonin viinimäkien viiniä ja sataman viinejä. Mutta sisäpuolella sen seiniin oli maalattu iloisia kuvia, joissa paviaanit hyväilivät tanssijatyttöjä ja vuohet puhalsivat huilua. Lattialla istui taiteilijoita, jotka piirsivät ahkerasti kuvia paperiin, ja muuan vanha mies katseli surullisena tyhjää viinimaljaa edessään.
»Sinuhe, kautta savenvalajan levyn», sanoi joku ja nousi tervehtimään minua kohottaen kätensä ilmaisemaan suurta hämmästystä. Tunsin Thotmesin, vaikka hänen olka vaatteensa oli likainen ja repeytynyt ja hänen silmänsä veristivät ja otsassaan oli iso kuhmu. Hän oli tullut vanhemmaksi ja laihtunut ja hänen suupielissään oli poimuja, vaikka hän vielä oli nuori. Mutta hänen silmissään oli yhä jotakin tartuttavan rohkeaa ja iloista, kun hän katsoi minuun, ja hän kumarsi päänsä lähemmäksi, niin että saatoimme koskea toistemme poskia. Siitä tiesin, että yhä olimme ystävät.
»Sydämeni on paisunut surusta ja kaikki on turhanpäiväistä», sanoin hänelle. »Siksi hain käsiini sinut, jotta ilahduttaisimme yhdessä sydäntämme viinillä, sillä kukaan ei vastaa minulle, kun kysyn: Miksi.»
Mutta Thotmes kohotti ilmaan esivaatteensa osoittaakseen, ettei hänellä ollut mitään, millä ostaa viiniä.
»Minulla on ranteissani neljä debeniä hopeaa», sanoin ylpeästi. Mutta Thotmes osoitti päätäni, jota yhä pidin ajeltuna sileäksi, koska halusin ihmisten tietävän, että olin ensimmäisen asteen pappi. Eihän minulla ollut muuta, mistä ylpeillä. Nyt minua kuitenkin harmitti, etten ollut antanut hiusteni kasvaa. Siksi sanoin kärsimättömästi: