»Hän on minun», sanoi kuningatar, »älköön kukaan toinen häneen kajotko. Minun sylistäni hän astukoon kuoleman maahan.»
»Hän, jumala, on astuva isänsä auringon venheeseen ja purjehtiva suoraan autuaiden maahan», sanoi Ptahor ja viilsi piiveitsellä auki kuninkaan päänahan. »Auringosta hän on syntynyt ja aurinkoon hän on palaava ja hänen nimeään ylistävät kaikki kansat ikuisesta ikuiseen. Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen, mitä verentyrehdyttäjä kuhnustelee?» Hänen tarkoituksensa oli puhella kaikenlaista samantekevää johtaakseen kuninkaallisen puolison ajatukset pois itse toimituksesta, niinkuin taitava lääkäri aina puhelee potilaalleen tuottaessaan kipua hänelle. Mutta lopun hän tiuskaisi verentyrehdyttäjälle, joka nojaili ovenpieleen silmät unisesti puoliummessa, sillä veri alkoi vuotaa väsyneesti faraon päästä ja vuoti kuninkaallisen puolison syliin, niin että hän säpsähti ja hänen kasvonsa kävivät kellanharmaiksi. Verentyrehdyttäjä säpsähti myös ajatuksistaan. Ehkä hän oli ajatellut härkiään ja kastelukanaviaan, mutta nyt hän muisti ammattinsa, astui lähemmäksi ja katsoi käsiään kohottaen faraota. Veri lakkasi heti vuotamasta ja minä pesin ja puhdistin pään.
»Anteeksi, eukkoseni», sanoi Ptahor ja otti poran kädestäni. »Aurinkoonpa niinkin, suoraan isänsä tykö kultaisessa venheessä, Ammon häntä siunatkoon.» Puhuessaan hän nopein, taitavin liikkein kiersi poraa kämmentensä välissä, niin että se upposi kirskuen luuhun. Silloin vallanperijä avasi silmänsä, astui askelen eteenpäin ja sanoi kasvot vavahdellen: »Ei Ammon, vaan RaHerakhti on hänet siunaava ja Aton on hänen ilmestymismuotonsa.» Kohotin käteni kunnioittavasti, vaikka en tiennyt, mistä hän puhui, sillä kukapa tuntisi kaikki Egyptin tuhat jumalaa, kaikkein vähimmin Ammonin vihitty pappi, jolla on kylliksi ajattelemista hänen pyhissä kolminaisuuksissaan ja yhdeksäisyyksissään.
»Atonpa hyvinkin», mutisi Ptahor rauhoittavasti. »Miksipä ei Aton, miten lie kieleni lipsahtanut.» Hän otti jälleen piiveitsen ja ebenholtsivartisen vasaran ja alkoi vähäisin kopauksin irroittaa luuta. »Niinpä lienee tosiaan, muistanhan minä hänen jumalallisessa viisaudessaan pystyttäneen Atonille temppelin. Taisi olla pian prinssin syntymän jälkeen vai miten se oli, kaunis Teje? No niin, pieni hetki vielä.» Hän vilkaisi huolekkaasti vallanperijää, joka seisoi vuoteen Vieressä kädet nyrkkiin puristuneina ja kasvot nytkähtelevinä. »Oikeastaan pieni viiniryyppy vahvistaisi kättä eikä taitaisi tehdä prinssillekään pahaa. Tämän päälle kannattaisi tosiaan murtaa sinetti kuninkaallisestakin ruukusta. Hops!» Ojensin hänelle pihdit ja hän nykaisi pois irtautuvan luupalan, niin että pää kuningattaren sylissä rusahti. »Näytäpä valoa, Sinuhe.»
Ptahor huokasi, sillä pahin oli ohitse. Myös minä huokasin vaistomaisesti ja oli kuin sama kevennyksen tunne olisi siirtynyt tajuttomaan faraoon, sillä hänen jäsenensä liikahtivat, hengitys hidastui ja hän vajosi entistä syvempään tajuttomuuden tilaan. Kirkkaassa valossa Ptahor tuijotti tuokion tuumivasti faraon aivoja, jotka kohosivat näkyviin pääkuoreen puhkaistusta aukosta. Aivoaine oli harmaansininen ja värähteli.
»Hm!» sanoi Ptahor ja mietti. »Tehty, mikä tehty. Pitäköön hänen Atoninsa huolen lopusta, sillä tämä on jumalien asia eikä ihmisten.» Kevyesti ja varovasti hän laski luupalan takaisin paikoilleen, siveli liimaa rakoon ja veti päänahan paikoilleen sitoen sitten haavan. Kuninkaallinen puoliso laski pään takaisin kalliista puusta veistetylle niskanojalle ja katsoi Ptahoriin. Veri oli kuivunut hänen syliinsä, mutta hän ei välittänyt siitä. Ptahor kohtasi hänen pelottoman katseensa kumartamatta hänelle ja sanoi matalasti:
»Hän on elävä aamunkoittoon asti, jos hänen jumalansa sen sallii.»
Sitten hän kohotti kätensä surun merkiksi ja minä tein samoin. Mutta Ptahorin kohottaessa kätensä osoittamaan myötätuntoa en rohjennut seurata hänen esimerkkiään, sillä mikä minä olin säälimään kuninkaallisia. Puhdistin tulessa työvälineet ja panin ne takaisin Ptahorin ebenholtsilaatikkoon.
»Lahjasi tulevat olemaan suuret», sanoi suuri kuninkaallinen puoliso ja liikautti kättään merkiksi, että olimme vapaat poistumaan.
Meille oli katettu ateria kuninkaalliseen saliin ja Ptahor näki ilahtuen monta viiniruukkua seinustalla. Hän antoi avata niistä yhden tarkasti luettuaan sinetit, ja orjat kaatoivat vettä käsillemme. Kysyin, miten Ptahor uskalsi puhua niin epäkunnioittavasti kuninkaalliselle puolisolle ja vallanperijälle.
»Tosin farao on jumala jo eläessään», sanoi Ptahor ja irvisti muistuttaen tavallista enemmän vanhaa paviaania, »tosin hänelle pystytetään temppeleitä ja uhrataan uhreja maan äärissä, mutta lääkärinä olet nähnyt, että farao on vain ihminen, kuoleva ja meidän kaltaisemme. Myös suuri kuninkaallinen puoliso on vain ihminen ja hänellä on kaikki naisen ominaisuudet. Minun puheeni on vain kärpäsen surinaa kuninkaallisten korvissa, ja jos olisin surissut heille, niinkuin kaikki muut kärpäset heidän ympärillään, eivät he olisi kallistaneet korvaansa minulle. Mutta nyt he sanovat: Ptahor on kummallinen, mutta kunniallinen mies. Suokaamme hänelle hänen hupsuutensa anteeksi hänen vanhuutensa ja hyvän tarkoituksensa tähden. Ja he muistavat minut ja antavat minulle kalliita lahjoja. Paina sinäkin mieleesi, että jos tahdot hallitsijan kuulevan sanasi, puhu hänelle toisin kuin muut puhuvat, puhu hänelle kuin ihmiselle, kaltaisellesi. Silloin hän joko kuulee sanasi tai sinut karkotetaan kepeillä palatsin pihasta, mutta kummassakin tapauksessa hän muistaa sinut. Ja on suuri asia, jos farao muistaa alamaisensa.»
Ptahor joi viiniä ja tuli iloiseksi. Verentyrehdyttäjä ahmi käsin suuhunsa hunajaista lihaa, unohti uneliaan ynseytensä ja sanoi: »Enää ci ollakaan savimajassa.» Myös hän joi viiniä ja hän joi sitä kuin olutta, niin että hänen silmänsä suurenivat ja kasvonsa muuttuivat punaisiksi. Uudelleen hän sanoi: »Ei, savimajassa ei ollakaan, ei ja hei!» Palvelija kaatoi vettä hänen käsilleen ja hän räisky tri vettä ympäri salia. Ptahor vilkaisi häneen suopeasti ja kehoitti häntä katsomaan faraon talleja, koska kerran siihen oli tilaisuus, sillä palatsin alueelta emme saaneet poistua, ennen kuin farao oli vetänyt viimeisen henkäyksensä tai toipunut sairaudestaan. Niin oli tapa. Ja jos farao kuoli, oli myös meidän kuoltava.
Verentyrehdyttäjä uskoi sen ja kävi alakuloiseksi. Mutta sitten häntä ilahdutti ajatus, ettei hän kuitenkaan kuolisi savimajassa, ja hän meni katsomaan faraon talleja, niin kauan kuin siihen oli tilaisuus. Palvelijalle, joka lähti häntä taluttamaan, Ptahor huomautti, että hänet oli paras jättää talliin nukkumaan, jotta hän tuntisi olonsa kotoiseksi.
Jäätyämme kahden uskalsin kysyä Ptahorilta Atonista, sillä en tosiaan tiennyt, että Amenhotep III oli rakennuttanut Thebaan temppelin myös sen nimiselle jumalalle. Ptahor selitti, että RaHerakhti oli Amenhotepien sukujumala, koska soturikuninkaista suurin, ensimmäinen Thotmes, oli erämaassa sfinksin luona nähnyt unen, jossa tämä jumala ilmestyi hänelle ja ennusti hänen kerran kantavan päässään molempien valtakuntain kruunua, vaikka Thotmesilla ei vielä siihen aikaan näyttänyt olevan minkäänlaista mahdollisuutta päästä hallitsijaksi. Muita vallanperijöitä oli näet liian monta hänen edellään. Tämä oli totta, sillä Ptahor oli itse nuoruutensa ja hulluutensa päivinä tehnyt matkan pyramidien luokse ja nähnyt omin silmin suuren sfinksin käpälien välissä Thotmesin tapauksen muistoksi pystyttämän temppelin ja siinä taulun, jossa kuningas kertoi ilmestyksestään. Siitä lähtien suku oli suosinut RaHerakhtia, joka asui alamaan Heliopoliksessa ja jonka ilmestymismuoto oli Aton. Tämä Aton oli ikivanha jumala, Ammonia vanhempi, mutta unohtunut, kunnes suuri kuninkaallinen puoliso synnytti pojan käytyään Heliopoliksessa Atonia rukoilemassa. Siksi Atonille oli pystytetty myös Thebaan temppeli, vaikka siellä ei oikeastaan käynyt muita kuin kuninkaallisen perheen jäseniä, ja Atonia esitti siellä aurinkoa sarvissaan kantava härkä ja Homskin oli kuvassa mukana haukan hahmossa.