Horemheb iloitsi suuresti saadessaan rauhan, sillä hänen joukkonsa olivat huvenneet ja sota oli köyhdyttänyt Egyptin ja hän halusi käydä rakentamaan uudelleen Syyriaa saadakseen kaupan käyntiin ja hyötyäkseen Syyriasta. Mutta rauhan ehtona hän vaati heettiläisiä luovuttamaan Megiddon, jonka Aziru oli tehnyt pääkaupungikseen ja varustanut voittamattomin muurein ja tornein. Siksi heettiläiset vangitsivat Azirun ja hänen perheensä Megiddossa ja ryöstivät kaikki suunnattomat rikkaudet, jotka Aziru oli kerännyt koko Syyriasta Megiddoon, ja luovuttivat Horemhebille Azirun ja hänen molemmat poikansa ja hänen vaimonsa Keftiun kahleisiin taottuina. Rauhan pantiksi ja todistaakseen hyvät tarkoituksensa he lähettivät Azirun perheineen kahleisiin taottuna Horemhebin leiriin ja viivyttelivät Megiddon luovuttamista, kunnes olivat ehtineet ryöstää sen ja ajaa Amorin maan lammaslaumat ja karjan pohjoiseen pois maasta, joka rauhanehtojen mukaan jäi Egyptin hallintaan. Eikä Horemheb hätyyttänyt heitä, vaan antoi puhaltaa sodan päättyneeksi ja piti pitoja heettiläisten prinssien ja päälliköiden kanssa juoden koko yön viiniä heidän kanssaan ja kerskaillen teoillaan. Mutta seuraavana aamuna hän antaisi kokoontuneitten joukkojensa ja heettiläisten päälliköiden edessä teloittaa Azirun perheineen merkiksi ikuisesga rauhasta, joka tästä lähtien tulisi vallitsemaan Egyptin ja Khattien maan välillä.
Siksi en tahtonut ottaa osaa hänen pitoihinsa, vaan menin yön pimeässä telttaan, jossa Azirua pidettiin kahleissa, eivätkä vartijat rohjenneet estää minua menemästä hänen luokseen, koska olin Horemhebin lääkäri ja sotilaat olivat jo oppineet tuntemaan minut ja tiesivät minut häijyksi mieheksi ja tiesivät, että uskalsin ilkein ja purevin sanoin nousta Horemhebiäkin vastaan, jos halusin. Mutta Azirun luokse menin sen tähden, ettei hänellä enää koko Syyriassa ollut ainoatakaan ystävää, sillä vangitulla ja rikkautensa menettäneellä ja häpeälliseen kuolemaan tuomitulla miehellä ei enää ole ystäviä. Menin hänen luokseen, koska tiesin hänen rakastavan suuresti elämää ja tahdoin vakuuttaa hänelle kaiken sen tähden, mitä olin joutunut näkemään, ettei elämä ole suurestikaan elämisen arvoista. Myös lääkärinä tahdoin sanoa hänelle, että kuolema on helppo ja helpompi kuin elämän kipu, suru ja kärsimys. Elämä on kuin kuuma liekki, joka kärventää, mutta kuolema on unohduksen tumma vesi. Tämän kaiken tahdoin sanoa hänelle, koska hänen oli kuoltava seuraavana aamuna ja tiesin ettei hän kuitenkaan osaisi nukkua, koska rakasti suuresti elämää. Mutta ellei hän tahtonut kuunnella sanojani, aioin istua yksinäni vaiti hänen vieressään, jottei hänen tarvinnut olla yksin. Ihmisen on näet kenties helppo elää ilman ystäviä, mutta ilman ainoatakaan ystävää ihmisen on vaikea kuolla, etenkin jos hän elämänsä päivinä on ollut monen käskijä ja kantanut kruunuja päässään.
Siksi menin yön pimeässä telttaan, jossa häntä pidettiin kahlittuna, sillä päivänvalossa en halunnut näyttäytyä hänelle, vaan olin väistynyt pois hänen tieltään ja peittänyt kasvoni vaatteellani, kun hänet ja hänen perheensä oli häpeällisellä tavalla tuotu Horemhebin leiriin ja sotilaat olivat pilkanneet häntä ja viskelleet rapaa ja hevosenkakkaroita hänen päälleen. Hän oli näet hyvin ylpeä mies eikä hän varmaan olisi halunnut minun näkevän häntä alennuksessaan, koska olin nähnyt hänet hänen valtansa ja voimansa parhaina päivinä. Siksi olin päivällä väistynyt hänen tieltään ja menin vasta yön pimeässä hänen vankitelttaansa ja vartijat kohottivat keihäänsä ja päästivät minut ohitseen sanoen toisilleen: »Päästäkäämme hänet, sillä hän on Sinuhe, lääkäri, ja hänen asiansa ovat varmaan luvalliset. Ellemme päästä häntä, hän kenties pahasti solvaa meitä tai noituu meidät menettämään miehuutemme sillä hän on häijy mies ja hänen kielensä puree pahemmin kuin skorpioni.»
Teltan pimeässä sanoin: »Aziru, Amorin kuningas, otatko vastaan ystävän kuolemasi yönä?» Aziru huokasi raskaasti pimeässä ja hänen kahleensa kalisivat ja hän sanoi: »En enää ole kuningas eikä minulla ole ystäviä, mutta oletko se tosiaan sinä, Sinuhe, sillä pimeässäkin tunnen äänesi.» Sanoin hänelle: »Olen Sinuhe.» Ja hän sanoi: »Mardukin ja kaikkien manalan paholaisten nimeen, jos tosiaan olet Sinuhe, toimita tänne valoa, sillä olen kyllästynyt makaamaan pimeässä ja aivan pian saan maata kaiken aikani pimeässä. Tosin kirotut heettiläiset ovat repineet vaatteeni ja musertaneet jäseneni kiduttaessaan minua, niin etten ole mikään kaunis näky silmillesi, mutta lääkärinä olet varmaan tottunut näkemään pahempiakin näkyjä enkä enää häpeä mitään, koska kuoleman edessä ei ihmisen enää kannata häpeillä kurjuuttaan. Sinuhe, hanki valoa telttaan, jotta näkisin kasvosi ja voisin pitää kättäsi kädessäni, sillä maksaani karvastelee ja silmäni vuotavat vettä vaimoni ja poikieni tähden. Jos vielä sen lisäksi voit hankkia minulle vahvaa olutta kuivan kurkkuni kastelemiseksi, kerron huomenna manalassa manalan jumalille kaikista hyvistä teoistasi, Sinuhe. Itse en näet enää pysty maksamaan edes oluttilkkaa, sillä heettiläiset ovat rosvonneet minut viimeistä kuparinpalaa myöten.»
Käskin vartijoita tuomaan rasvalampun ja sytyttämään sen, sillä tavallisten soihtujen kitkerä savu kirveli silmiäni ja sai nenäni vuotamaan. He toivat rasvalampun ja sytyttivät sen ja otin heiltä heidän tullessani piilottamansa ruukun syyrialaista olutta, jota he olivat aikansa kuluksi imeksineet pilleillään pimeässä, koska Horemhebkin piti pitoja sinä yönä ja he uskoivat, että vartijoiden tarkastajat sen tähden katsoisivat heitä sormiensa välitse. Aziru nousi ähkien ja valittaen istumaan maasta ja autoin olutpillin hänen suuhunsa ja annoin hänen imeä ruukusta syyrialaista olutta, joka on sakeaa ohranjyvistä ja maltaista. Hänen imiessään ahneesti olutta katselin häntä rasvalampun lepattavassa valossa ja hänen hiuksensa olivat sotkuiset ja harmaantuneet ja hänen komea partansa oli revitty heettiläisten rääkätessä häntä, niin että suuria ihonkaistaleita oli irtaantunut hänen leuastaan. Hänen sormensa olivat ruhjotut ja kyntensä mustat vuotaneesta verestä ja hänen kylkiluunsa olivat katkenneet, niin että hän voihki hengittäessään ja sylki juotuaan olutta ja verta suustaan. Kylliksi juotuaan ja syljetty ään hän katseli lampun liekkiä ja sanoi:
»Ah, miten laupias ja kirkas on valo väsyneissä silmissäni maattuani pimeässä, mutta lampun liekki lepattaa ja sammuu kerran ja samalla tavoin lepattaa ja sammuu ihmisen elämä. Kiitän kuitenkin sinua, Sinuhe, valosta ja oluesta ja antaisin mielelläni sinulle lahjan lahjasta, mutta tiedät hyvin, ettei minulla enää ole lahjoja annettavaksi, sillä heettiläiset ystäväni ovat ahneudessaan murtaneet suustani kultaamasi hampaatkin.»
Jälkeenpäin on jokaisen ihmisen helppo olla viisas. Siksi en halunnut muistuttaa hänelle, että olin varoittanut häntä heettiläisistä, vaan otin käteeni hänen ruhjotun kätensä ja pitelin sitä kädessäni ja hän kumarsi ylpeän päänsä käsieni väliin ja itki, niin että hänen kyynelensä putoilivat kuumina käsilleni hänen turvonneista ja mustiksi lyödyistä silmistään. Itkettyään hän sanoi minulle:
»En hävennyt edessäsi nauruani ja riemuani iloni ja voimani päivinä, miksi siis häpeäisin edessäsi kyyneleitä murheessani. Mutta tiedä, Sinuhe, etten suinkaan itke itseni tähden enkä rikkauksien tähden enkä menettämieni kruunujen tähden, vaikka aina olen kiihkeästi pitänyt kiinni vallasta ja maallisesta hyvästä, vaan itken vaimoni Keftiun tähden ja itken ison, uljaan poikani tähden ja pienen, hennon poikani tähden itken, koska myös heidän on huomenna kuoltava minun kanssani.»
Sanoin hänelle: »Aziru, Amorin kuningas, muista, että koko Syyria on kuin mätänevä ruumishauta sinun vallanhimosi tähden. Laskemattoman monet ovat kuolleet sinun tähtesi, Aziru. Siksi on vain oikein ja kohtuullista, että kuolet huomenna jouduttuasi tappiolle, ja oikein on kenties myös, että perheesi kuolee sinun kanssasi. Tiedä kuitenkin, että rukoilin Horemhebiltä vaimosi ja poikiesi henkeä ja tarjosin heistä hänelle suuria lahjoja, mutta hän ei suostunut. Horemheb ei suostunut, sillä hän tahtoo hävittää siemenesi ja nimesi ja muistosikin Syyriasta. Siksi hän ei suo sinulle edes hautaa, Aziru, vaan pedot saavat repiä ruumiisi. Hän ei näet halua, että Syyrian miehet kaikkina aikoina kerääntyisivät haudallesi vannomaan pahoja valoja sinun nimeesi, Aziru.»