Tämän kuullessaan Aziru pelästyi suuresti ja sanoi: »Baalini tähden, Sinuhe, uhraa minulle juomauhri ja lihauhri kuoltuani Amorin Baalin edessä, sillä muuten saan ikuisesti nälkäisenä ja ikuisesti janoisena vaeltaa manalan pimeässä maassa. Tee sama palvelus myös KeftiuUe, jota kerran rakastit, vaikka ystävyytemme tähden luovutit hänet minulle, ja tee sama palvelus pojilleni, jotta voin kuolla tyynin mielin ja murehtimatta heidän tähtensä. Enkä halua soimata Horemhebiä hänen päätöksensä tähden, sillä saman olisin luultavasti itse tehnyt hänelle ja hänen suvulleen, jos olisin saanut hänet käsiini. Totta puhuen, Sinuhe, vaikka itken, iloitsen samalla, että perheeni saa kuolla kanssani ja veremme juoksee yhteen, sillä manalan maassa kiusaisin itseäni lakkaamatta ajattelemalla, että joku toinen syleilee Keftiuta maan päällä ja kajoaa hänen upeaan ruumiiseensa. Hänellä on näet paljon ihailijoita ja hänen uhkeudestaan ovat runoilijat sepittäneet runoja. Myös on parempi, että poikani kuolevat, sillä he syntyivät kuninkaiksi ja kantoivat kruunuja jo kehdossa. Siksi en soisi heidän tulevan Egyptin orjiksi ja kärsivän orjuudesta.»
Hän alkoi uudelleen imeä olutta ja päihtyi hieman kurjuudessaan ja kaapi kipein sormin ruumiistaan likaa ja sontaa, jota sotilaat olivat viskelleet hänen päälleen, ja sanoi: »Sinuhe, ystäväni, syytät minua väärin sanoessasi, että minun tähteni Syyria on mätänevä ruumishauta, sillä minun syytäni on vain, että hävisin taistelussa ja annoin heettiläisten pettää itseni. Totisesti, jos olisin voittanut, laskettaisiin kaikki paha mitä on tapahtunut Egyptin viaksi ja minun nimeäni ylistettäisiin. Mutta koska hävisin, lasketaan kaikki paha minun viakseni ja koko Syyria kiroaa nimeäni.»
Hän päihtyi vahvasta oluesta ja repi kahlehdituin käsin harmenneita hiuksiaan ja huusi ääneen sanoen: »Voi, Syyria, voi Syyria, minun tuskani, minun toivoni, minun rakkauteni. Sinun suuruutesi tähden tein kaikki tekoni, sinun vapautesi tähden nousin kapinaan, mutta kuolemani päivänä sinä hylkäät minut ja kiroat nimeni. Oi, ihana Byblos, oi, kukkiva Simyra, oi viekas Sidon, oi, väkevä Joppe, oi, te kaikki kaupungit, jotka säihkytte kirkkaina helminä kruunussani, miksi luovuitte minusta. Mutta liian suuresti rakastan teitä, voidakseni vihata teitä luopumuksenne tähden, sillä rakastan Syyriaa juuri sen tähden, että se on Syyria, kavala, julma, oikullinen ja valmis petokseen. Suvut katoavat, kansat nousevat ja häviävät, valtakunnat vaihtuvat ja maine ja kunnia pakenee kuin varjo, mutta säilykää te, säilykää uljaat kaupunkini, säihkykää valkoisin muurein meren rannassa punaisten vuortenne juurella, säihkykää ajasta aikoihin, niin tomuni lentää tuulen mukana erämaasta syleilemään teitä.»
Hänen puhuessaan näin tulvehti haikeus mieleeni ja huomasin että hän yhä oli kuvitelmien vanki enkä tahtonut surmata hänen kuvitelmiaan, koska ne lohduttivat häntä hänen kuolemansa yönä. Siksi pidin hänen ruhjottuja käsiään käsissäni ja hän puristeli voihkien käsiäni ja sanoi: »Sinuhe, en kadu kuolemaani enkä kadu tappiotani, sillä vain paljon uskaltaen voi paljon voittaa ja voitto ja Syyrian suuruus häämötti jo käsieni tavoiteltavissa. Kaikki elämäni päivät olen ollut väkevä rakkaudessa ja väkevä vihassa enkä voi ajatella itselleni muunlaista elämää enkä halua muuttaa elämäni juoksua enkä kadu ainoatakaan tekoa, minkä olen tehnyt, vaikka tekoni ovat punoutuneet vahvaksi köydeksi ja sitovat minut ja vievät minut häpeälliseen kuolemaan, niin että ruumiini viskataan shakaalien syötäväksi. Mutta Sinuhe, olen aina ollut utelias ja minussa on kauppamiehen verta, kuten kaikissa syyrialaisissa. Huomenna minun on kuoltava ja kuolema herättää minussa suurta uteliaisuutta, niin että tahtoisin tietää, onko minulla mitään keinoa lahjoa kuolema ja pettää jumalia, sillä varsin kolkkona kangastaa mielessäni ajatus tuonpuoleisesta maailmasta ja ikuisesta vaelluksesta varjona pimeässä. Sinä, Sinuhe, olet kerännyt sydämeesi kaikkien maiden viisauden. Sano siis minulle keino, jolla lahjon kuoleman.»
Mutta ravistin päätäni hänelle ja sanoin: »Ei, Aziru, mitä hyvänsä muuta ihminen voi lahjoa ja pettää. Rakkauden ja vallan hän voi lahjoa, hyvyyden ja pahuuden, päänsä ja sydämensä, mutta syntyminen ja kuolema ovat lahjomattomat. Kuitenkin sanon sinulle tänä yönä, kun lamppusi liekki lepattaa: Kuolemassa ei ole mitään pelkäämistä, Aziru, kuolema on hyvä. Kaiken sen pahan rinnalla, mitä maailmassa tapahtuu, kuolema on ihmisen paras ystävä. Enkä lääkärinä enää järin suuresti usko manalan maahan enkä egyptiläisenä usko lännen maahan ja ruumiin säilymiseen, vaan kuolema on minulle kuin pitkä uni ja kuolema on minulle kuin viileä yö paahtavan päivän jälkeen. Totisesti, Aziru, elämä on kuuma tomu, mutta kuolema on viileä vesi. Kuolemassa ummistuvat silmäsi eivätkä näe enää, kuolemassa vaikenee sydämesi eikä valita enää, kuolemassa uupuvat kätesi eivätkä himoitse enää tekoja, kuolemassa katkeavat jalkasi eivätkä kaipaa enää päättymättömien teiden pölyä. Sellainen on kuolema, ystäväni Aziru, mutta ystävyytemme tähden uhraan silti mielelläni sinulle ja perheellesi suuren juomauhrin ja lihauhrin Amorin Baalin edessä. Kuninkuutesi arvoisen uhrin uhraan sinulle ja perheellesi, jos se lohduttaa sinua, vaikka en itse suurestikaan usko uhreihin. Silti varmuus on paras ja siksi uhraan sinulle, jottei sinun tarvitsisi kärsiä janoa ja nälkää manalan maassa, vaikka sellaista maata ei olisikaan.»
Aziru innostui suuresti sanoistani ja huomautti: »Kun uhraat, uhraa minulle Amorin lampaita, sillä ne ovat rasvaisimmat kaikista lampaista ja niiden liha sulaa suussani. Äläkä unohda uhrata minulle lampaan munuaisia, koska ne ovat herkkuni, ja jos voit, uhraa minulle Sidonin viiniä, johon on sekoitettu myrhaa, sillä vereni on aina pitänyt raskaista viineistä ja rasvaisista ruoista. Myös soisin sinun uhraavan minulle mukavan ja vahvan vuoteen, joka kestää rajujakin ponnistuksia, sillä totisesti arvolleni kuninkaana ei sovi maata ruohossa paimenten tavoin, vaikka maa ei natise, kuten vahvimmatkin vuoteet natisevat Keftiun painon alla.»
Hän luetteli vielä koko joukon sellaista, mitä halusi minun uhraavan hänelle, ja innostui ja iloitsi kuin lapsi ajatellessaan kaikkea hyvää, minkä saisi mukaansa manalan maahan. Mutta lopuksi hän kävi haikeaksi ja huokasi syvään ja nojasi lyödyn päänsä käsiinsä ja sanoi:
»Jos kaiken tämän tahdot tehdä puolestani, Sinuhe, olet totisesti ystäväni, enkä käsitä, miksi sen teet, koska olen aiheuttanut paljon pahaa myös sinulle kuten kaikille egyptiläisille. Myös olet puhunut minulle kauniisti kuolemasta ja kenties on niinkuin sanot ja kuolema on vain pitkä uni ja kuolema on viileä vesi. Mutta siitä huolimatta sydämeni kirvelee, kun ajattelen kukkivaa omenapuun oksaa Amorin maassa ja kuulen korvissani lampaiden määkivän ja näen karitsain hypähtelevän vuorenrinteillä. Nimenomaan kirvelee sydämeni ajatellessani kevättä Amorin maassa ja liljojen puhkeamista ja liljojen pihkan ja balsamin tuoksua, sillä lilja on kuninkaallinen kukka ja sopii vartalooni. Kaikkea tätä ajatellessani sydämeni kirvelee, kun tiedän, etten koskaan enää näe Amorin maata, en keväällä enkä syksyllä, en kesän helteessä enkä talven viimassa. Silti sydämeni kipu on suloinen, kun ajattelen Amorin maata.»
Tällä tavoin keskustelimme koko pitkän yön Azirun vankiteltassa ja muistelimme tapaamisiamme, kun asuin Simyrassa ja molemmat olimme vielä nuoria ja väkeviä. Aziru kertoi minulle myös lapsuudestaan kaikenlaisia tapauksia, mutta minun kävisi liian pitkäksi kertoa hänen lapsuudestaan, koska jokaisen ihmisen lapsuus on samanlainen ja lapsuuden muistoilla on sen tähden arvoa vain kullekin ihmiselle itselleen. Aamun koittaessa toivat orjani meille valmistamansa aterian eivätkä vartijat estäneet heitä, koska hekin saivat osansa ateriasta, ja orjani toivat kuumaa, rasvaista lampaanlihaa ja rasvassa keitettyjä ryynejä ateriaksemme ja kaatoivat maljoihimme väkevää Sidonin viiniä, johon on sekoitettu myrhaa. Myös annoin orjieni pestä Azirun kaikesta liasta, jota kansa oli viskellyt hänen päälleen, ja kammata ja kähertää hänen hiuksensa ja peittää hänen partansa kultalangoista punotulla verkolla. Hänen vaatteittensa repaleet ja kahleensa peitin kuninkaallisella vaipalla, sillä hänen kahleitaan ei voinut irroittaa, koska heettiläiset olivat takoneet hänet kuparikahleisiin, enkä sen tähden voinut pukea häntä uusiin vaatteisiin. Saman palveluksen tekivät orjani myös Keftiulle ja hänen molemmille pojilleen, mutta Horemheb ei sallinut Azirun tavata vaimoaan ja poikiaan ennen kuin teloituspaikalla.