Kun hetki tuli ja Horemheb astui ulos teltastaan juopuneiden heettiläisten prinssien seurassa ja nojasi kätensä heidän hartioihinsa ja nauroi ääneen, menin Horemhebin luokse ja sanoin: »Totisesti, Horemheb, olen tehnyt sinulle monta palvelusta ja kenties pelastin henkesi, kun kiskoin Tyroksen luona myrkytetyn nuolen reidestäsi ja paransin sinut. Tee sen tähden sinäkin minulle palvelus ja anna Azirun kuolla ilman häpeää, sillä hän on kuitenkin Syyrian kuningas ja hän taisteli urheasti. Oma kunniasi kasvaa, jos annat hänen kuolla ilman häpeää, ja heettiläiset ystäväsi ovat jo kylliksi kiusanneet häntä ja ruhjoneet hänen jäsenensä kiristäessään häneltä hänen aarteittensa säilytyspaikkoja tietoonsa.»
Horemheb synkistyi suuresti sanoistani, sillä hän oli keksinyt monta ovelaa tapaa pitkittääkseen Azirun kuolemaa ja kaikki oli valmista sitä varten ja koko armeija oli jo aamunkoitteessa kerääntynyt teloituskummun juurelle tapellen parhaista katsojanpaikoista viettääkseen hauskan päivän. Mutta tätä Horemheb ei ollut järjestänyt sen tähden, että hän olisi pitänyt kuoleman pitkittämisestä ja nauttinut Azirun kärsimyksestä, vaan vain huvittaakseen sotilaitaan ja säikyttääkseen koko Syyrian, niin ettei kukaan enää olisi rohjennut uneksia kapinasta Azirun kauhean kuoleman jälkeen. Tämä minun on sanottava Horemhebin kunniaksi, sillä hän ei ollut luonnostaan julma mies, kuten hänestä kerrottiin, vaan hän oli sotilas ja kuolema oli vain ase hänen kädessään. Hän antoi kuitenkin mielellään tarinain liioitella julmuuttaan herättääkseen pelkoa vihollisissaan ja saavuttaakseen kansan kunnioituksen. Hän luuli näet kansan kunnioittavan enemmän julmaa kuin lempeätä hallitsijaa ja pitävän hallitsijan lempeyttä heikkoutena.
Siksi Horemheb synkistyi puhutellessani häntä ja laski kätensä pois prinssi Shubattun kaulalta ja seisoi huojuen edessäni ja alkoi läiskytellä kultaisella ruoskalla sääriään. Minulle hän sanoi: »Sinä, Sinuhe, olet ikuinen oka kupeessani ja alan suuresti kyllästyä sinuun, sillä päinvastoin kuin järkevät ihmiset olet katkera ja soimaat pistävin sanoin jokaista, joka menestyy ja kohoaa rikkauteen ja kunniaan, mutta jos joku kaatuu ja joutuu tappiolle, olet ensimmäisenä häntä hellimässä ja lohduttamassa. Tiedät hyvin, että olen hankalasti ja suurin kustannuksin hankkinut tänne näiden maanäärien etevimmät pyövelit Azirua varten ja jo heidän monenlaisten repimis ja keittolaitteittensa pystyttäminen kukkulalle armeijan näkyviin on maksanut koko joukon hopeaa. En toki enää viimeisenä hetkenä voi riistää mutarotiltani heidän huviaan, sillä he kaikki ovat kokeneet vaivoja ja vuotaneet verta lukuisista haavoista tämän Azirun tähden.»
Heettiläinen prinssi Shubattu läiskäytti häntä kämmenellä selkään ja nauroi ja huusi: »Puhut oikein, Horemheb. Et kai aio riistää meiltä huviamme, sillä säästääksemme sinullekin iloa emme riistäneet lihaa hänen jäsenistään, vaan nipistelimme häntä vain hyvin varovasti pihdein ja puuruuvein.»
Mutta Horemheb ei turhamaisuudessaan pitänyt hänen sanoistaan eikä Horemhebiä miellyttänyt, että prinssi kajosi häneen. Siksi hän rypisti kulmiaan ja sanoi: »Olet päissäsi, Shubattu, eikä minulla ole ollut Azirun suhteen muuta tarkoitusta kuin näyttää koko maailmalle, millaisen kohtalon saa jokainen mies, joka luottaa heettiläisiin. Mutta koska tänä yönä olemme ystävystyneet ja olemme juoneet lukuisia veljenmaljoja, säästän tämän liittolaisesi Azirun ja annan ystävyytemme tähden hänelle helpon kuoleman.»
Shubattu vimmastui hänen sanoistaan, niin että hänen kasvonsa vääristyivät ja kalpenivat, sillä heettiläiset ovat arkoja kunniastaan, vaikka kaikki tietävät heidän kavaltavan ja myyvän liittolaisensa kunniaansa ajattelematta, jos heillä ei enää ole hyötyä liittolaisistaan, vaan he voivat saada paremman hyödyn kavaltamalla heidät. Samalla tavoin menettelee tosin jokainen kansa ja jokainen viisas hallitsija, mutta heettiläiset tekevät sen julkeammin kuin muut kansat viitsimättä keksiä tarpeellisia verukkeita ja selityksiä, jotka kaunistavat asian ja tekevät sen oikeaksi. Silti Shubattu suuttui, mutta hänen toverinsa sulkivat hänen suunsa käsillään ja vetivät hänet pois Horemhebin luota ja pitelivät häntä, kunnes turha vimma sai hänet oksentamaan juomansa viinin ja hän rauhoittui.
Mutta Horemheb antoi Azirun astua vankiteltasta ja hämmästyi suuresti nähdessään hänen astuvan kansan näkyviin pää pystyssä ja ylpeänä kuin kuningas ja kuninkaallinen vaippa hartioillaan. Aziru oli näet syönyt rasvaista lihaa ja juonut väkevää viiniä ja heilutteli kopeasti päätään ja nauroi ääneen kävellessään teloituspaikalle ja huuteli pilkallisia sanoja Horemhebin päälliköille ja vartijoille. Hänen hiuksensa oli kammattu ja käherretty ja hänen kasvonsa kiilsivät öljystä ja hän huusi Horemhebille yli sotilaiden päiden: »Oi, Horemheb, oi, sontainen egyptiläinen. Älä pelkää minua enää, sillä olen kahleissa eikä sinun tarvitse piiloutua sotilaittesi keihäitten taakse. Tule luokseni, jotta saan pyyhkiä sonnan jaloistani vaippaasi, sillä totisesti siivottomampaa leiriä en ole nähnyt elämäni päivänä ja haluan astua Baalini eteen puhtain jaloin.»
Horemheb ihastui suuresti hänen sanoistaan ja nauroi ääneen ja huusi Azirulle: »En voi tulla luoksesi, koska syyrialaisen haju saa minut voimaan pahoin, vaikka oletkin jostakin saanut varastetuksi viitan peittääksesi sontaisen ruumiisi. Mutta epäilemättä olet urhea mies, Aziru, kun naurat kuolemalle. Siksi lahjoitan sinulle helpon kuoleman oman kunniani tähden.»
Hän lähetti henkivartijansa saattamaan Azirua ja estämään sotilaita viskelemästä kuraa hänen päälleen ja sontakärsät ympäröivät Azirun ja löivät keihäänvarsillaan vasten suuta jokaista, joka yritti huutaa pilkkasanoja Azirulle, sillä he eivät vihanneet enää Azirua kaikkien kärsimysten tähden, mitä Aziru oli heille tuottanut, vaan ihailivat hänen rohkeuttaan. He saattoivat teloituspaikalle myös kuningatar Keftiun ja Azirun molemmat pojat ja Keiftiu oli koristautunut naisten tavoin ja maalannut kasvonsa punaisiksi ja valkoisiksi ja pojat kävelivät teloituspaikalle ylpeinä kuin kuninkaanpojat ja vanhempi talutti pienempää kädestä. Heidät nähdessään Aziru kävi heikoksi ja sanoi:
»Keftiu, Keftiu, minun valkoinen tammani, silmäteräni ja rakkauteni. Olen suuresti pahoillani, että minun tähteni joudut seuraamaan minua kuolemaan, sillä elämä olisi sinulle vielä varsin suloinen.» Mutta Keftiu sanoi: »Älä suinkaan pahoittele minun tähteni, kuninkaani, sillä seuraan sinua mielelläni kuoleman maahan. Olet näet mieheni ja väkevä kuin härkä enkä usko, että kukaan toinen mies enää samalla tavoin voisi minua tyydyttää kuoltuasi. Myös olen elämäsi päivinä erottanut sinut kaikista muista naisista ja kytkenyt sinut itseeni. Siksi en salli sinun yksin lähteä manalan maahan vaan seuraan sinua voidakseni pitää sinua silmällä ja estää sinut iloitsemasta muiden naisten kanssa, sillä epäilemättä manalassa odottavat sinua kaikki kauniit naiset, jotka ovat eläneet ennen minua. Siksi varmuus on paras ja seuraisin sinua, vaikka minun sallittaisiin elää. Totisesti, kuristaisin itseni omilla hiuksillani seuratakseni sinua, kuninkaani, sillä olin vain orja, mutta sinä teit minusta kuningattaren ja synnytin sinulle kaksi uljasta poikaa.»