Aziru riemuitsi suuresti hänen sanoistaan ja kävi ylimieliseksi ilosta ja sanoi pojilleen: »Minun kauniit poikani! Synnyitte kuninkaanpoikina maailmaan. Kuolkaa myös kuninkaanpoikina, jottei minun tarvitse hävetä tähtenne. Uskokaa minua, kuolema ei tee sen kipeämpää kuin hampaanveto suusta. Olkaa sen tähden urheita, kauniit poikani.» Sen sanottuaan hän polvistui maahan pyövelin edessä ja kääntyi jälleen Keftiun puoleen ja sanoi: »Olen kyllästynyt katselemaan haisevia egyptiläisiä ympärilläni ja olen kyllästynyt katselemaan heidän verisiä keihäitään. Paljasta sen tähden kukkivat rintasi minulle, Keftiu, jotta voin katsella kauneuttasi kuollessani ja kuolen yhtä onnellisena kuin olen kanssasi elänyt.»
Keftiu paljasti hänelle uhkeat rintansa ja pyöveli kohotti painavan miekkansa ja erotti yhdellä iskulla hänen päänsä ruumiista. Hänen päänsä lensi Keftiun jalkoihin ja hänen väkevä verensä pursui mahtavalla voimalla hänen isosta ruumiistaan viimeisten sydämenlyöntien mukana pirskottaen hänen poikiensa vaatteet, niin että he pelästyivät ja pienokainen alkoi vavista. Mutta Keftiu otti maasta Azirun pään ja suuteli hänen paisuneita huuliaan ja hyväili käsin hänen revittyjä poskiaan ja painoi hänen kasvonsa pehmeitä rintojaan vasten sanoen pojilleen: »Pitäkää kiirettä, urheat poikani, seuratkaa pelkäämättä isää, pienet poikani, sillä äiti ikävöi maitittomasti isänne jälkeen.» Siksi molemmat pojat polvistuivat kiltisti ja isompi piti yhä suojelevasti pienempää kädestä ja pyöveli katkaisi kevyesti heidän hennot pojankaulansa ja työnnettyään jalallaan sivuun heidän ruumiinsa pyöveli katkaisi myös Keftiun lihavan, valkoisen kaulan yhdellä ainoalla iskulla, niin että he kaikki saivat helpon kuoleman. Mutta heidän ruumiinsa Horemheb antoi viskata ruumiskuoppaan petojen syötäväksi.
5
Tällä tavoin kuoli ystäväni Aziru yrittämättä lahjoa kuolemaa ja Horemheb teki rauhan heettiläisten kanssa, vaikka tiesi yhtä hyvin kuin heettiläiset, että tämä rauha oli vain välirauha, koska Sidon, Simyra, Byblos ja Kadesh jäivät yhä heettiläisten valtaan ja heettiläiset tekivät Kadeshista suuren linnoituksen ja valtansa tukikohdan pohjoisessa Syyriassa. Mutta sekä Horemheb että heettiläiset olivat sillä kertaa väsyneet sotimaan keskenään ja Horemheb iloitsi suuresti voidessaan solmia rauhan, koska hänellä oli etuja valvottavana Thebassa ja hänen oli rauhoitettava myös Kushin maa ja neekerit, jotka olivat villiintyneet vapaudestaan eivätkä enää halunneet maksaa veroa Egyptille.
Näiden vuosien aikana hallitsi Egyptiä farao Tutankhamon, vaikka hän vasta oli nuori poika ja huolehti vain hautansa rakentamisesta, ja kansa pani hänen syykseen kaikki sodan aiheuttamat kärsimykset ja menetykset ja vihasi suuresti häntä sanoen: »Mitä voimme odottaa faraolta, jonka vaimo on kirotun faraon verta.» Eikä Eje suinkaan hillinnyt kansan puheita, koska ne vastasivat hänen etuaan, vaan levitti kansan keskuuteen yhä uusia tarinoita Tutankhamonin ajattelemattomuudesta ja ahneudesta, kun hän koetti kerätä kaikki Egyptin aarteet hautaansa varten. Hän määräsi myös kansalle hautaveron oman hautansa varustamiseksi, niin että jokainen, joka kuoli Egyptissä, sai maksaa hänelle veroa ruumiinsa ikuisesta säilymisestä. Mutta tämän ajatuksen Eje oli pannut hänen päähänsä, koska tiesi sen vihoittavan kansaa.
Koko tänä aikana en käynyt Thebassa, vaan seurasin armeijan mukana kokien vaivoja ja puutetta, koska armeija tarvitsi parannustaitoani, mutta miehet, jotka saapuivat Thebasta, kertoivat, että farao Tutankhamon oli hintelä ja sairaalloinen ja että jokin salainen tauti kulutti hänen ruumistaan. He sanoivat, että oli kuin sota Syyriassa olisi kuluttanut hänen voimiaan, sillä joka kerta kun saapui tietoja Horemhebin voitoista, farao sairastui, mutta jos tuli tieto Horemhebin tappiosta, farao virkistyi ja nousi vuoteestaan. He sanoivat myös, että tämä kaikki oli kuin noituutta ja että jokainen, joka halusi pitää silmänsä auki, saattoi selvästi nähdä, miten farao Tutankhamonin vointi riippui sodasta Syyriassa.
Mutta ajan kuluessa Eje kävi yhä kärsimättömämmäksi ja yhä useammin hän lähetti Horemhebille viestin: »Etkö jo vihdoin lakkaa sotimasta ja anna rauhaa Egyptille, sillä olen jo vanha mies ja kyllästyn odottamaan. Voita siis jo vihdoin, Horemheb, ja lahjoita Egyptille rauha, jotta saan palkkani sopimuksemme mukaan ja hoidan myös sinulle palkkasi.»
Kaiken tämän vuoksi en lainkaan ihmetellyt, kun sodan päätyttyä purjehtiessamme sotalaivoissa virtaa ylös juhlasaatossa ja liehuvin viirein vastaamme saapui viesti, että farao Tutankhamon oli astunut isänsä Ammonin kultaiseen laivaan purjehtiakseen lännen maahan. Siksi meidän oli vedettävä alas viirimme ja tahrittava kasvomme nokeen ja tuhkaan. Kerrottiin, että farao Tutankhamon oli saanut ankaran taudinkohtauksen samana päivänä, jona tieto Megiddon antautumisesta ja rauhasta oli saapunut Thebaan. Mutta mihin tautiin hän kuoli, siitä Elämän talon lääkärit riitelivät keskenään ja huhuttiin, että hänen vatsansa oli mustunut myrkyistä, mutta mitään varmaa ei kukaan tiennyt hänen kuolemastaan ja kansa sanoi, että hän kuoli omaan häijyyteensä, kun sota päättyi, koska hänen suurin ilonsa oli nähdä Egyptin kärsivän. Mutta minä tiedän, että painaessaan sinettinsä rauhansopimuksen saveen Horemheb surmasi hänet yhtä varmasti kuin jos olisi omin käsin työntänyt veitsen hänen sydämeensä, koska Eje odotti vain rauhaa raivatakseen Tutankhamonin tieltään ja noustakseen rauhan kuninkaana faraoiden valtaistuimelle.
Siksi meidän oli tuhrittava kasvomme ja vedettävä alas voiton kirjavat viirit laivoissa ja Horemheb antoi sangen harmissaan irroittaa ja pudottaa virtaan syyrialaisten ja heettiläisten päälliköt, jotka hän suurten faraoiden tapaan oli antanut ripustaa laivansa keulaan pää alaspäin. Myös sontakärsät, jotka hän oh ottanut mukaansa iloitsemaan voitosta Thebassa jättäen mutarotat rauhoittamaan Syyriaa ja lihomaan Syyrian lihavuudesta kaikkien sodan vaivojen jälkeen, olivat harmissaan ja kirosivat Tutankhamonia, josta heillä ei ollut iloa hänen eläessään ja joka vielä kuollessaan pilasi heidän ilonsa.
Ärtyneinä he pelasivat noppaa laivoissa saaliista, jonka olivat keränneet Syyriassa, ja tappelivat keskenään tytöistä, joita toivat mukanaan Syyriasta myydäkseen heidät Thebassa ensin kylliksi iloittuaan heidän kanssaan. He löivät kuhmuja ja haavoja toisiinsa ja lauloivat suruvirsien asemesta rivoja lauluja, niin että virran rantaan laivoja katselemaan kerääntynyt hurskas kansa kauhistui suuresti heidän käyttäytymistään. Eikä näitä Horemhebin sontakärsiä olisi voinut enää tuntea egyptiläisiksi, sillä monet heistä pukeutuivat syyrialaiseen tai heettiläiseen tapaan saatuaan saaliiksi näiltä komeita vaatteita ja sekoittivat puheeseensa syyrialaisia ja heettiläisia sanoja ja kirouksia ja useat olivat antautuneet palvelemaan Baalia Syyriassa ja toivat Baaleja mukanaan Egyptiin. Minulla ei ole syytä soimata heitä tästä, koska itse olin uhrannut Amorin Baalille suuren juoma ja lihauhrin ennen lähtöäni Syyriasta ystäväni Azirun muistoksi, mutta kerron tämän osoittaakseni, miksi kansa vieroksui heitä ja pelkäsi heitä kuin muukalaisia, vaikka ylpeilikin heidän voitoistaan Syyriassa.
Horemhebin sotilaat katselivat puolestaan oudoksuen Egyptiä, jota eivät olleet nähneet moneen vuoteen, sillä he eivät tunteneet enää Egyptiä samaksi maaksi, josta olivat lähteneet sotaan, enkä minäkään enää tuntenut Egyptiä. Sillä missä hyvänsä laskimme maihin laivoista yöpyäksemme maissa, näimme vain surua ja kurjuutta ja köyhyyttä ympärillämme. Ihmisten vaatteet olivat lukuisista pesuista harmaat ja paikoista kirjavat ja heidän kasvonsa olivat kuivat ja karheat öljyn puutteessa ja heidän silmänsä olivat nääntyneet ja epäluuloiset ja köyhän kansan selässä näimme veronkantajain kepiniskujen jäljet. Julkiset rakennukset olivat rappeutuneet ja linnut pesivät faraon tuomarien talojen katonkoruissa ja ravistuneet savitiilet putoilivat kaduille faraon talojen seinistä. Teitä ei ollut korjattu vuosikausiin työvoiman puutteen takia, koska Egyptin elävä voima kävi sotaa Syyriassa, ja kastelukanavien seinämät olivat sortuneet ja kasteluojat olivat nurmettuneet umpeen pelloissa.