Join niin paljon viiniä kuin saatoin ja teeskentelin päihtynyttä ja odotin vielä puolen vesimitan ajan, ennen kuin annoin taluttaa itseni telttaani, jotten olisi herättänyt epäilyksiä heettiläisissä. Vasta sopivan ajan kuluttua annoin siis taluttaa itseni telttaani ja likistin koko ajan tyhjää viiniruukkua rintaani vasten, jottei se olisi jäänyt heidän tarkastettavakseen. Mutta heettiläisten laskettua minut vuoteelleni monenlaisin karkein pilapuhein ja jätettyä minut yksin nousin kiireesti ja työnsin sormet kurkkuuni ja oksensin vatsani tyhjäksi ja oksensin suojelevan öljyn ja myrkyn mahastani. Mutta kauhuni oli niin suuri, että kalman hiki vuoti pitkin jäseniäni ja polveni vapisivat, ja kenties myrkkykin oli ehtinyt jonkin verran vaikuttaa minuun. Siksi huuhtelin vatsani moneen kertaan ja nautin puhdistavia lääkkeitä ja oksensin kerran toisensa jälkeen, kunnes oksentelin pelkästä pelosta ilman lääkkeitten apua.
Vasta uuvuttuani märän rievun kaltaiseksi huuhtelin viiniruukun ja särin sen palasiksi ja piilotin palaset hiekkaan. Sen jälkeen makasin vuoteellani valvoen ja pelosta ja myrkyn voimasta vavisten ja pimeästä katsoivat minuun koko yön Shubattun nauravat kasvot ja suuret, vedenkirkkaat silmät. Hän oli näet hyvin kaunis nuorukainen enkä voinut unohtaa hänen kasvojaan maatessani pimeässä enkä voinut unohtaa hänen ylpeää ja huoletonta nauruaan enkä voinut unohtaa hänen heleänvalkoisia hampaitaan.
3
Avukseni tuli vielä heettiläisten ylpeys, sillä tuntiessaan seuraavana aamuna itsensä pahoinvoivaksi prinssi Shubattu ei halunnut tunnustaa itseään sairaaksi ja keskeyttää matkaa levätäkseen vatsanvaivojen tähden, vaan nousi kantotuoliinsa kieltäen vaivansa, vaikka tämä vaati häneltä suurta ponnistusta. Siksi jatkoimme matkaa koko päivän ja sivuuttaessani hänen kantotuolinsa hän heilutteli minulle kättään ja huuteli ja koetti nauraa. Päivän kuluessa hänen lääkärinsä antoi hänelle vielä kaksi kertaa vatsaa kovettavan ja kipua lievittävän lääkkeen siten pahentaen hänen vaivaansa ja saaden myrkyn vaikuttamaan häneen täydellä teholla, sillä ankara ripuli olisi kenties vielä aamulla voinut pelastaa hänen henkensä.
Mutta iltapäivällä hän vajosi syvään tajuttomuuden tilaan kantotuolissaan ja hänen silmänsä kääntyivät nurin hänen päässään ja hänen kasvonsa painuivat kuopille ja kävivät kalpeanvihreiksi, niin että hänen lääkärinsä hätääntyi suuresti ja kutsui minua avukseen. Myös minä hätäännyin suuresti nähdessäni hänen kurjan tilansa eikä minun tarvinnut teeskennellä hätääntymistäni, sillä pelkoni sai minut palelemaan keskellä päivää enkä myrkyn tähden tuntenut itseäni terveeksi. Mutta sanoin tuntevani oireet ja sanoin Shubattun sairastuneen erämaan vatsatautiin, josta illalla olin varoittanut häntä ja jonka oireet olin huomannut hänen kasvoistaan, vaikka hän ei ollut uskonut minua. Karavaani pysähtyi ja hoidimme häntä hänen kantotuolissaan ja juotimme hänelle virvoittavia ja puhdistavia lääkkeitä ja asetimme kuumia kiviä hänen vatsansa päälle, mutta koko ajan pidin tarkasti huolen, että heettiläinen lääkäri sekoitti kaikki lääkkeet ja juotti ne hänelle pakottaen auki hänen yhteenlikistyneet hampaansa. Minä tiesin hänen kuolevan ja tahdoin neuvoillani parhaani mukaan lievittää hänen kipujaan ja tehdä kuoleman hänelle helpoksi, koska en voinut tehdä muuta hänen hyväkseen.
Illan tullen kannoimme hänet hänen telttaansa ja heettiläiset alkoivat valittaa ääneen hänen telttansa ympärillä ja repiä vaatteitaan ja sirotella hiekkaa hiuksiinsa ja haavoittaa itseään veitsillä, sillä he kaikki pelkäsivät henkensä tähden ja tiesivät, ettei kuningas Shubbiluliuma säälisi heidän henkeään, jos prinssi kuolisi heidän käsiinsä. Mutta minä valvoin prinssi Shubattun vuoteen ääressä heettiläisen lääkärin kanssa ja soihtujen savu sai silmäni kirvelemään ja nenäni vuotamaan ja näin tämän kauniin nuorukaisen, joka vielä eilen oli ollut vahva, terve ja onnellinen, hitaasti raukeavan ja käyvän rumaksi ja kalmanvihreäksi silmissäni.
Minä näin hänen kuolevan ja hänen helmenkirkkaat silmänsä himmenivät ja alkoivat veristää ja hänen silmäteränsä oli enää vain neulankärjen kokoinen musta täplä. Vaahto ja lima teki hänen hampaansa keltaisiksi ja hänen ihonsa menetti terveen värinsä ja painui kuopalle ja hän puristeli käsiään nyrkkiin ja upotti kyntensä kämmeniinsä kivuissaan. Epätoivoisena ja epäluuloisena tutki heettiläinen lääkäri hänen tilaansa lakkaamatta, mutta hänen oireensa eivät eronneet pahan vatsataudin oireista eikä hänelle tapahtunut mitään, mitä ilkeä vatsatauti ei olisi voinut aiheuttaa. Siksi ei kukaan tullut ajatelleeksi myrkkyä, ja vaikka joku olisi sitä ajatellut, ei kukaan olisi voinut syyttää minua, koska itse olin juonut samaa viiniä ja juonut viiniä hänen maljastaan eivätkä he käsittäneet mitään tapaa, jolla olisin salaa voinut myrkyttää Shubattun. Siten olin suorittanut tekoni erittäin taitavasti ja Egyptin suureksi hyödyksi, niin että olisin voinut olla ylpeä taidostani, mutta en suinkaan ollut ylpeä taidostani nähdessäni prinssi Shubattun kuolevan.
Seuraavana aamuna kuoleman lähestyessä hän näet tuli jälleen tajuihinsa ja kuoleman lähestyessä hän oli vain sairas lapsi ja kutsui hiljaa äitiään. Valittavasti ja hiljaa hän kutsui: »Äiti, äiti, kaunis äitini.» Hänen voimaton kätensä puristi sormiani ja kuolema tuli hänen silmiinsä. Mutta kuoleman tullessa kivut hellittivät hänet ja hän hymyili kirkasta pojanhymyä ja muisti olevansa kuninkaallista verta. Siksi hän kutsui päällikkönsä luokseen ja sanoi: »Kuolemastani ei tule syyttää ketään, sillä kuolema tuli luokseni erämaan vatsatautina ja minua on hoitanut Khattien maan paras lääkäri ja Egyptin etevin lääkäri on hoitanut minua kaikella taidollaan. Mutta heidän taitonsa ei ole voinut minua auttaa, koska on taivaan ja maaemon tahto, että kuolen, ja varmaan erämaa ei ole maaemon vallassa, vaan Egyptin jumalien vallassa ja suojelee Egyptiä. Tietäkää siis kaikki, ettei heettiläisen sovi lähteä erämaahan, ja minun kuolemani on merkki tästä, ja merkki tästä oli myös hyökkäysvaunujemme tappio erämaassa, vaikka emme sitä uskoneet. Antakaa sen tähden lääkäreille arvoiseni lahja, kun olen kuollut, ja sinä, Sinuhe, tervehdi prinsessa Baketamonia ja sano, että vapautan hänet hänen lupauksestaan suuresti pahoitellen, etten voi kantaa häntä häävuoteeseen omaksi ilokseni ja hänen ilokseen. Totisesti, vie hänelle tämä tervehdykseni, sillä kuollessani hän häämöttää unelmissani satujen prinsessan kaltaisena ja kuolen hänen ajaton kauneutensa silmissäni, vaikka koskaan en saanut nähdä häntä elävin silmin.»
Hän hymyili kuollessaan, kuten kuolema joskus suurten kipujen jälkeen tulee hymyilevänä autuutena, ja hänen sammuvat silmänsä näkivät rauetessaan ihmeellisiä näkyjä. Katselin häntä vavisten ja katsellessani häntä näin hänet ihmisenä, kaltaisenani, enkä ajatellut enää hänen kansaansa ja kieltään ja ihonväriään, vaan tiesin vain, että hän kuoli minun käteni kautta ja pahuuteni tähden, vaikka hän oli veljeni ihmisenä. Niin turtunut kuin sydämeni olikin kaiken kuoleman tähden, jonka elämäni päivinä olin joutunut näkemään, vapisi sydämeni nähdessäni prinssi Shubattun kuolevan. Siksi kyyneleni vuotivat poskilleni ja käsilleni ja repäisin vaatteeni ja huusin: »Ihminen, veljeni, älä kuole.»