Hänen mentyään sotilaat tunkeutuivat temppeliin ja keräsivät lattioilta hänen punaisen pukunsa riekaleet ja jakoivat ne keskenään muistoiksi ja käyttivät kankaanpalasia taikakaluina suostutellessaan vastustelevia naisia. Tällainen oli ystäväni Horemhebin hääyö enkä tiedä, miten paljon hänellä siitä oli iloa, sillä pian tämän jälkeen hän keräsi joukkonsa ja keskitti armeijan ensimmäisen putouksen kohdalle etelään aloittaakseen sodan Kushin maassa. Eikä Sekhmetin papeilta puuttunut uhreja hänen sotiessaan, vaan he lihoivat ja turposivat lihan ja viinin paljoudesta temppelissään.
Mutta pappi Eje riemuitsi valtansa sokeudessa ja sanoi minulle: »Enää ei ole ketään minua ylempänä Kemin maassa eikä ole enää väliä, elänkö vai kuolen, sillä farao ei koskaan kuole, vaan elää ikuisesti, ja jos kuolen, nousen kuolemassa isäni Ammonin kultaiseen purteen ja purjehdin yli taivaan suoraan lännen maahan. Tämä onkin sangen hyvä, sillä en halua Osiriksen punnitsevan sydäntäni vaa'assaan ja hänen lautamiehensä, oikeamieliset paviaanit, saattaisivat esittää pahoja syytöksiä minua vastaan ja heittää Baani Ahmijan kitaan. Olen näet vanha mies ja usein öisin tekoni katselevat minua yön pimeästä. Siksi olen varsin tyytyväinen, kun olen farao eikä minun enää tarvitse pelätä kuolemaa.»
Näin hän puhui minulle, koska tekoni olivat sitoneet minut häneen enkä voinut puhua pahaa hänestä puhumatta pahaa myös itsestäni. Hän oli jo vanha ja väsynyt mies ja hänen polvensa horjuivat hänen kävellessään ja hänen kasvonsa olivat ryppyiset ja vanhankalpeat ja hänen musta tukkansa oli käynyt harmaaksi. Siksi hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja kääntyi puoleeni, koska yhteiset rikokset yhdistivät meitä, eikä salannut minulta mitään. Mutta nauroin katkerasti hänen sanoilleen ja pilkkasin häntä sanoen:
»Olet vanha mies ja luulin sinua viisaammaksi. Et kai usko, että pappien haiseva öljy muutti sinut ikuiseksi. Totisesti, kuninkaallinen päähine päässäsi olet yhä sama mies kuin ilman päähinettä ja pian kuolema tavoittaa sinut eikä sinua enää ole.»
Silloin hänen suunsa alkoi vavista ja kauhu paistoi hänen silmistään ja hän ruikutti ääneen ja sanoi: »Turhaanko siis olen tehnyt kaikki pahat tekoni ja turhaanko kylvin kuolemaa ympärilleni kaikkina elämäni päivinä? Ei, aivan varmasti olet väärässä, Sinuhe, ja papit pelastavat minut manalan kuiluista ja säilyttävät ruumiini elämään ikuisesti. Onhan ruumiini jumalallinen, koska kerran olen farao, ja myös tekoni ovat jumalalliset eikä kukaan voi syyttää minua teoistani, koska olen farao.»
Tällä tavoin hänen järkensä alkoi hämärtyä eikä hänellä ollut enää iloa vallastaan. Eikä hänellä ollut enää iloa mistään, sillä peläten kauheasti kuolemaa hän varjeli terveyttään eikä uskaltanut juoda edes viiniä, vaan hänen ruokansa oli kuiva leipä ja keitetty maito. Hänen ruumiinsa oli jo liian kulunut, jotta hän olisi voinut iloita naistenkaan kanssa, sillä voimansa päivinä hän oli myrkyttänyt ruumiinsa erilaisilla lääkkeillä yllyttääkseen kiihkoaan ja voittaakseen siten kuningatar Tejen suosion. Kuta enemmän aikaa kului, sitä enemmän hän alkoi pelätä salamurhaajia ja kului päiviä, niin ettei hän uskaltanut kajota mihinkään ruokaan, eikä hän rohjennut edes poimia hedelmiä kultaisen talon puutarhasta peläten että ne oli jo raakileina myrkytetty. Tällä tavoin hänen omat tekonsa piirittivät häntä hänen vanhuutensa päivinä ja pelossaan hän kävi niin epäluuloiseksi ja julmaksi, että hovin väki kaikkosi hänen luotaan ja orjat karkasivat hänen ympäriltään ja kultainen talo kävi autioksi hänen asuessaan siinä faraona.
Mutta ohranjyvä alkoi viheriöidä prinsessa Baketamonille, sillä papit olivat taitavasti laskeneet hänen aikansa Horemhebin hyväksi, ja voimattomassa vihassaan hän hävitti omaa ruumistaan ja kuihdutti kauneutensa surmatakseen lapsen kohdussaan omasta hengestään välittämättä. Elämä hänen ruumiissaan oli kuitenkin kuolemaa väkevämpi ja ajan tultua hän synnytti Horemhebille pojan suurin tuskin, koska hänen lanteensa olivat kapeat ja poika oli iso, mutta lääkärien ja orjien oli piilotettava lapsi häneltä, jottei hän olisi tehnyt sille pahaa. Tästä lapsesta ja hänen syntymästään kertoi kansa myöhemmin lukuisia tarinoita ja kansa kertoi hänen syntyneen leijonanpäisenä ja muutamat sanoivat hänen syntyneen kypärä päässään. Mutta minä voin todistaa, ettei pojassa ollut mitään tavallisesta poikkeavaa, vaan hän oli terve, vahva lapsi ja Horemheb lähetti viestin Kushin maasta ja antoi kirjoittaa hänen nimekseen elämän kultaiseen kirjaan Ramses.
Horemheb kävi näet yhä sotaa Kushin maassa ja hänen sotavaununsa ajoivat Kushin laitumet päästä päähän tuottaen neekereille suurta tuhoa, koska neekerit eivät olleet tottuneet käymään sotaa hyökkäysvaunuja vastaan. Hän poltti heidän kylänsä ja olkimajansa ja lähetti vaimot ja lapset orjuuteen Egyptiin, mutta miehet hän otti armeijaansa ja kasvatti heistä sotilaita ja heistä tuli hyviä sotilaita, koska heillä ei enää ollut kotia eikä vaimoja eikä lapsia. Tällä tavoin Horemheb käydessään sotaa Kushin maassa keräsi samalla uutta armeijaa heettiläisiä vastaan, sillä neekerit olivat vahvoja sotilaita eivätkä pelänneet kuolemaa kiihdytettyään itsensä vimmaan pyhien rumpujensa äänellä ja hyppimällä pitkinä riveinä rumpujensa ympärillä.
Siten Horemheb saattoi lähettää Egyptiin paljon orjia viljelemään maata ja suuria karjalaumoja hän antoi ajaa Kushin maasta Egyptiin, niin että vilja alkoi jälleen kasvaa runsaana Kemin maassa eikä lapsilta puuttunut maitoa eikä papeilta uhrieläimiä ja lihaa. Mutta kokonaiset kansat jättivät asuinpaikkansa Kushin maassa ja pakenivat viidakkoihin Egyptin rajakivien ulkopuolelle norsujen ja kirahvien maahan, niin että Kushin maa jäi vuosikausiksi autioksi. Tästä ei kuitenkaan Egyptille ollut suurta vahinkoa, koska Kushin maa ei enää Ekhnatonin ajasta lähtien ollut maksanut veroa Egyptille, vaikka se suurten faraoiden aikana oli ollut Egyptin rikkauden paras lähde ja rikkaampi kuin Syyria.
Käytyään kaksi vuotta sotaa Kushin maassa Horemheb palasi Thebaan mukanaan paljon saalista ja jakoi lahjoja Theban asukkaille ja vietti voitonjuhlia kymmenen päivää ja kymmenen yötä, niin että kaikki työ lakkasi Thebassa ja päihtyneet sotilaat konttivat pitkin katuja määkien kuin vuohet ja Theban naiset synnyttivät aikanaan tummaihoisia lapsia. Horemheb piti poikaansa sylissään ja opetti häntä kävelemään ja sanoi ylpeästi: »Katso, Sinuhe, kupeistani on syntynyt uusi kuninkaiden suku ja poikani suonissa virtaa pyhä veri, vaikka olenkin syntynyt vain sontaa varpaiden välissä.»
Hän meni myös Ejen luokse, mutta Eje sulki ovensa häneltä ja kasasi peloissaan istuimia ja vuoteita ovensa suojaksi ja huusi kimeällä ukonäänellä oven lävitse: »Mene pois luotani, Horemheb, sillä minä olen farao ja tiedän hyvin, että olet tullut tappamaan minut kohottaaksesi kruunut päähäsi.» Mutta Horemheb nauroi makeasti hänelle ja potki auki hänen ovensa ja kaatoi hänen vuoteensa ja ravisteli häntä käsiensä välissä sanoen: »En suinkaan tapa sinua, vanha kettuni, en tapa sinua, parittajani, sillä olethan minulle enemmän kuin appiukko ja henkesi on minulle kovin rakas. Tosin keuhkosi jo vinkuvat ja kuola vuotaa suustasi ja polvesi horjuvat, mutta sinun on kestettävä, Eje. Vielä yksi sota sinun on kestettävä, jotta Egyptillä olisi farao, johon purkaa vihansa, ollessani poissa.» Eje ei kuitenkaan uskonut hänen sanojaan, vaan itki katkerasti ja syleili hänen polviaan vapisevilla käsillään ja rukoili henkensä puolesta. Silloin Horemheb sääli häntä ja meni pois hänen luotaan, mutta antoi tämän jälkeen pitää silmällä häntä ja asetti omat käskyläisensä korkeihin virkoihin vartioimaan, ettei Eje tekisi tyhmyyksiä hänen viipyessään poissa. Ejen aika oli näet jo ohitse ja hän oli enää vain mieletön, harmaapäinen ukko, joka vaivoin pystyi pitämään kruunuja pelosta tutisevassa päässään kansan edessä juhlamenojen aikana.