»Olkoon siis niin. Karkotan sinut Egyptistä ainaisiksi ajoiksi, ja kun kerran kuolet, ei ruumistasikaan saa enää tuoda haudattavaksi Egyptiin, vaikka saliinkin, että ruumiisi hyvän tavan mukaan säilytetään kestämään kuoleman. Ruumiisi on haudattava itäisen meren rantaan, mistä purjehditaan Puntin maahan ja minne sinut karkotan, sillä Syyriaan en voi sinua karkottaa, koska Syyria yhä on kytevä hiilikasa eikä kaipaa palkeita, enkä Kushin maahankaan voi sinua karkottaa, koska väität, ettei ihmisen ihonvärillä ole merkitystä, vaan neekerit ja egyptiläiset ovat samanarvoisia, ja siten voisit kylvää hupsuja ajatuksia neekerien päähän. Mutta meren rannassa on autiota ja voit puhua puheesi punaisille laineille ja voit puhua puheesi erämaan mustalle tuulelle ja kallioilta voit saarnata halusi mukaan shakaaleille ja korpeille ja käärmeille. Vartijat mitatkoot alan, jolla saat liikkua, ja surmatkoot sinut keihäillään, jos astut heidän mittaamiensa rajojen ylitse. Mutta muuten sinulta ei tule puuttumaan mitään ja vuoteesi on oleva mukava ja ruokasi runsas, ja mitä hyvänsä järjellistä pyydät, se lähetetään sinulle, sillä karkotus yksinäisyyteen on sinulle kyllin suuri rangaistus enkä halua muulla tavoin rasittaa sinua, koska kerran olit ystäväni, kunhan tarkoitukseni toteutuu ja vapaudun hulluista puheistasi.»
En kuitenkaan pelännyt yksinäisyyttä, koska koko elämäni ajan olin ollut yksin ja olin syntynytkin yksinäiseksi, mutta sydämeni suli haikeudesta ajatellessani, etten koskaan enää näkisi Thebaa enkä koskaan enää tuntisi Kemin maan pehmeätä mutaa jaloissani enkä enää saisi juoda Niilin vettä. Siksi sanoin Horemhebille:
»Minulla ei ole montakaan ystävää, koska ihmiset karttavat minua katkeruuteni ja terävän kieleni tähden, mutta sallit kai, että hyvästelen ystäväni. Myös tahtoisin hyvästellä Theban ja vielä kerran kävellä pitkin oinasten kujaa ja tuntea vihkisavun lemun suuren temppelin kirjavissa pylväissä ja paistettujen kalojen käryn illansuussa köyhien kaupunginosassa, kun vaimot sytyttävät tulia savimajojen eteen ja miehet palaavat työstä väsynein hartioin.»
Horemheb olisi varmaan suostunut pyyntööni, jos olisin itkenyt hänen edessään ja heittäytynyt kasvoilleni maahan hänen edessään, sillä hän oli hyvin turhamainen mies ja suurin syy hänen katkeruuteensa minua kohtaan oli varmaan tieto, etten ihaillut häntä enkä sydämessäni tunnustanut häntä oikeaksi faraoksi. Mutta vaikka olin heikko mies ja minulla oli lampaan sydän, en halunnut nöyryyttää itseäni hänen edessään, sillä tiedon ei tule nöyryyttää itseään vallan edessä. Siksi panin taas käteni suun eteen salatakseni haukotuksiin pelkoni ja hätääntymiseni, sillä minun on aina tullut kovin uni, kun eniten olen pelännyt, ja tässä luulen eroavani monista muista ihmisistä. Silloin Horemheb sanoi:
»En suosi turhia hyvästelyjä ja vitkasteluja, koska itse olen sotilas ja suora mies enkä pidä hempeilystä. Siksi teen lähtösi sinulle helpoksi ja lähetän sinut heti matkaan enkä halua mitään mellakoita ja mielenosoituksia tähtesi, sillä sinut tunnetaan Thebassa ja tunnetaan paremmin, kuin ehkä itse luulet. Siksi sinun on lähdettävä suljetussa kantotuolissa, mutta jos joku haluaa sinua seurata karkotuspaikkaasi, sallin sen. Hänen on kuitenkin jäätävä luoksesi koko iäkseen ja hänen on jäätävä karkotuspaikkaasi, vaikka sinä kuolisit, ja itsekin kuoltava siellä. Vaaralliset ajatukset ovat näet kuin rutto ja tarttuvat helposti ihmisestä toiseen. Siksi en halua tartuntasi palaavan Egyptiin jonkun toisen mukana. Jos taas ystävilläsi tarkoitat muuatta viljamyllyn orjaa, jonka sormien luut ovat kasvaneet kiinni toisiinsa, ja juoppoa taiteilijaa, joka piirtelee jumalia kykkimässä tiepuolessa, ja paria neekeriä, jotka ovat seurustelleet talossasi, niin sinun on turha pyrkiä hyvästelemään heitä, sillä he ovat lähteneet pitkälle matkalle eivätkä palaa enää koskaan.»
Sinä hetkenä vihasin Horemhebia, mutta vielä enemmän vihasin itseäni, koska käteni yhä kylvivät kuolemaa, vaikka en tahtonut sitä, ja ystäväni joutuivat kärsimään tähteni. En näet enää epäillyt, että Horemheb oli surmauttanut tai lähettänyt Siinain kuparikaivoksiin kuolemaan ne muutamat ystävät, jotka olin kerännyt ympärilleni, koska he yhä muistivat Atonia. Siksi en sanonut enää mitään Horemhebille, vaan kumarsin hänen edessään laskien käteni polvien tasalle ja lähdin hänen luotaan ja vartijat veivät minut hänen luotaan. Kaksi kertaa hän vielä avasi suunsa sanoakseen jotakin minulle ennen lähtöäni ja astui myös askelen jälkeeni, mutta pysähtyi sitten ja huitaisi ruoskalla sääriään sanoen: »Farao on puhunut.»
Siten vartijat sulkivat minut kantotuoliin ja saattoivat minut pois Thebasta ja veivät minut Theban kolmen vuoren ohitse itään erämaahan pitkin kivettyä tietä, jonka Horemheb oli rakennuttanut. He saattoivat minua kaksikymmentä päivää, kunnes tulimme satamaan, jossa Puntiin purjehtivat laivat lastattiin ja purkivat lastinsa kerran vuodessa kuljettuaan ensin Thebasta virtaa alas ja kanavaa pitkin virrasta itäiseen mereen. Mutta satamassa oli asutusta ja sen tähden vartijat saattoivat minut pitkin meren rantaa kolmen päivänmatkan päähän satamasta hylättyyn kylään, jossa joskus oli asunut kalastajia. Täällä he mittasivat alan askeleilleni ja rakensivat minulle talon, jossa olen asunut kaikki nämä vuodet, kunnes olen jo vanha ja väsynyt mies, eikä minulta ole puuttunut mitään, mitä olen halunnut, vaan olen elänyt talossani rikkaan miehen elämää ja minulla on ollut kirjoitustarpeita ja hienointa paperia ja lippaita mustasta puusta, joissa olen säilyttänyt kirjoittamiani kirjoja ja lääkärin välineitäni. Mutta tämä on viimeinen kirja, jonka kirjoitan, ja viidestoista kirja, jonka olen kirjoittanut, eikä minulla enää ole muuta kertomista, vaan olen väsynyt kirjoittamaan ja käteni on väsynyt ja silmäni ovat väsyneet, niin että tuskin enää erotan kirjoitusmerkkejä paperista.
Luulen näet, etten olisi jaksanut elää, ellen olisi kirjoittanut ja kirjoittaessani elänyt uudestaan elämääni, vaikka elämästäni ei olekaan paljon hyvää kerrottavana. Olen näet kirjoittanut tämän kaiken itseni tähden jaksaakseni elää ja selvittääkseni itselleni, miksi olen elänyt. Mutta miksi olen elänyt, sitä en tiedä ja lopettaessani viimeisen kirjani on tietoni tästä vielä vähäisempi kuin alkaessani kirjoittaa. Kuitenkin kirjoittaminen on näiden vuosien aikana suuresti lohduttanut minua, sillä joka päivä on meri ollut edessäni ja olen nähnyt meren punaisena ja mustana, päivin vihreänä ja öisin valkoisena ja hehkuvan helteisinä päivinä sinisempänä kuin siniset kivet ja olen suuresti kyllästynyt katselemaan merta, sillä meri on liian suuri ja liian peloittava, jotta ihminen voisi katsella sitä koko ikänsä, vaan hänen päänsä tulee kipeäksi hänen katsellessaan meren suuruutta ja hänen sydämensä putoaa kaivon pohjaan hänen katsellessaan merta iltaruskon aikaan.
Myös olen kaikki nämä vuodet katsellut punaisia vuoria ympärilläni ja olen tutkinut hiekkakirppuja ja skorpionit ja käärmeet ovat käyneet tuttavikseni, niin etteivät ne enää pakene minua, vaan kuuntelevat sanojani puhutellessani niitä. Luulen kuitenkin, että käärmeet ja skorpionit ovat ihmiselle huonoja ystäviä. Siksi olen kyllästynyt niihin yhtä suuresti kuin olen kyllästynyt kaikkiin meren vyöryviin kukkuloihin, joilla ei ole loppua.
Minun on kuitenkin mainittava, että ensimmäisenä vuonna asuessani tässä valjenneiden luiden ja kaatuneiden majojen kylässä ja laivojen purjehtiessa jälleen Puntiin saapui Muti luokseni Thebasta faraon karavaanin mukana. Hän tuli luokseni ja laski kätensä polvien tasalle edessäni ja tervehti minua ja itki haikeasti nähdessään surkean tilani, sillä poskeni olivat painuneet kuopalle ja vatsani oli sulanut eikä millään ollut enää minulle mitään väliä, vaan kulutin aikani tuijottamalla merta, kunnes pääni tuli kipeäksi. Mutta varsin pian Muti virkistyi ja alkoi torua minua ja sanoi minulle kiivaasti motkottaen: