Mutta tuokion kuluttua hän pyysi äidiltäni astian, meni työhuoneeseensa ja kaatoi ruukusta astian täyteen halpaa viiniä. »Tule, Sinuhe», hän sanoi minulle ja lähti taluttamaan minua rantaan päin. Seurasin häntä kummeksien. Rantalaiturilla hän pysähtyi katselemaan lotjaa, josta hikiset kantajat selät väärinä purkivat laiturille mattoihin neulottuja tavaroita. Päivä oli laskemassa lännen vuorille kuolleiden kaupungin taakse, me olimme kylläisiä, mutta lastaajat työskentelivät yhä keuhkot läähättäen ja kyljet hikeä vuotavina. Päällysmies ahdisti heitä lätkällään ja tyynenä katoksensa alla istui kirjuri merkiten ruokokynällä muistiin jokaisen tavarakantamuksen.
»Tahtoisitko tulla heidän kaltaisekseen?» kysyi isäni.
Kysymys oli mielestäni tyhmä enkä vastannut, vaan katsoin oudoksuen isääni, sillä kantajien kaltaiseksi ei toki kukaan halunnut tulla.
»He raatavat varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan», sanoi isäni Senmut. »Heidän nahkansa on paahtunut karkeaksi kuin krokotiilin nahka, heidän kouransa ovat karkeat kuin krokotiilin käpälät. Vasta pimeän tullen he pääsevät kurjiin savimajoihinsa ja heidän ruokansa on pala leipää, sipuli ja kulaus hapanta kaljaa. Sellainen on kantajan elämä. Sellainen on myös maankyntäjän elämä. Sellainen on kaikkien niiden elämä, jotka tekevät työtä käsillään. Et kai kadehdi heitä?»
Ravistin päätäni ja katsoin ymmälläni isääni. Minähän aioin sotilaaksi enkä suinkaan kantajaksi tai mudan tonki jaksi, peltojen kastelijaksi tai sontaiseksi paimeneksi.
»He eivät koskaan voi kohtaloaan muuttaa», sanoi isäni vakavasti. »Heidän kuoltuaan heidän ruumiinsa parhaassa tapauksessa suolataan ja peitetään hiekkaan. Eikä heitä odota kuolemattomuus ja iloinen elämä lännen maassa, kuten kaikkia niitä, jotka voivat rakentaa itselleen pysyvän haudan ja joilla on varaa antaa käsitellä ruumiinsa, niin että se kestää kuoleman ikuisesti. Mistä tämä johtuu, tiedätkö sen, Sinuhe?»
Katsoin leuka vavisten kuolleitten kaupunkiin päin, missä laskeva aurinko värjäsi faraoiden valkeat temppelit veripunaisiksi, sillä tiesin jo, mitä isäni ajoi takaa.
»He eivät osaa kirjoittaa», sanoi isäni vakavasti. »Elämässä ja kuolemassa ei menesty kukaan, joka ei osaa kirjoittaa.»
Hän kohotti tuumivasti viinikannua kädessään, vilkaisi taakseen kuin peläten Kipan vakoilevan meitä kadunkulman takaa ja maistoi sitten kulauksen viiniä, pyyhkäisi suutaan ja tarttui taas käteeni taluttaakseen minua eteenpäin. Seurasin häntä sydän murheesta painavana, mutta päätin edelleen, että minusta oli tuleva sotilas.
»Isä», sanoin kävellessämme, »sotilaitten elämä on mukavaa. He asuvat sotilaitten talossa ja syövät hyvää ruokaa, iltaisin he juovat viiniä ilotaloissa ja naiset katselevat heitä suopeasti. Parhailla heistä on kultainen ketju kaulassaan, vaikka he eivät osaa kirjoittaa. Sotaretkiltä he tuovat mukanaan saalista ja orjia, jotka tekevät työtä ja harjoittavat ammattia heidän laskuunsa. Miksi en siis pyrkisi sotilaaksi?»
Mutta isäni ei vastannut mitään, joudutti vain askeleitaan. Lähellä suurta kaatopaikkaa, kärpästen pöristessä pilvinä ympärillämme hän kumartui kurkistamaan sisään matalaan savimajaan.
»Inteb, ystäväni, oletko siellä?» hän sanoi ja ulos astui kepin varassa ontuen vanha, syöpäläisten purema mies, jonka oikea käsi oli joskus katkaistu läheltä olkapäätä ja jonka lannevaate oli liasta kankea. Hänen kasvonsa olivat vanhuuttaan kuivuneet ja ryppyiset eikä hänellä ollut hampaita.
»Onko — onko hän itse Inteb?» kysyin kuiskaten isältäni ja katsoin pelästyneenä vanhusta. Sillä Inteb oli sankari, joka oli taistellut Thutmosis III:n, faraoista suurimman, sotaretkillä Syyriassa, ja hänestä, hänen uroteoistaan ja faraolta saamistaan palkinnoista kerrottiin yhä tarinoita.
Vanhus kohotti kätensä tervehdykseen sotilaan tavoin ja isäni ojensi hänelle viiniastian. He istuutuivat maahan, sillä ukolla ei ollut edes istuinta majansa edessä, ja Inteb kohotti tutisevin käsin astian huulilleen ja joi ahneesti viiniä varoen, ettei pisaraakaan vuotaisi maahan.
»Poikani Sinuhe aikoo ryhtyä sotilaaksi», sanoi isäni hymyillen. »Toin hänet luoksesi, Inteb, koska olet ainoa elossaoleva suurten sotien sankareista, jotta kertoisit hänelle sotilaan uljaasta elämästä ja uroteoista.»
»Sethin ja Baalin ja kaikkien muiden paholaisten nimeen», sanoi vanhus, naurahti kimeästi ja kääntyi likinäköisesti tuijottamaan minuun. »Onko poika hullu?»
Hänen hampaaton suunsa, hänen sammuneet silmänsä, heiluva käsivarrentynkä ja ryppyinen, likainen rinta olivat niin peloittavia, että väistyin isäni taakse ja tartuin hänen hihaansa.
»Poika, poika!» sanoi Inteb ja hihitti. »Jos minulla olisi kulaus viiniä jokaisesta kirouksesta, jolla olen kironnut elämäni päiviä ja kurjaa kohtaloa, joka teki minusta sotilaan, voisin täyttää viinillä järven, jonka farao kuuluu rakennuttaneen eukkonsa huviksi. Tosin en ole sitä nähnyt, koska minulla ei ole varaa soudattaa itseäni virran poikki, mutta en epäile, että järvi täyttyisi ja jäisi ylitse vielä niin monta ruukullista, että kokonainen armeija joisi sillä itsensä hutikkaan.»
Hän ryyppäsi uudelleen ahneesti viiniä tuopista.
»Mutta», sanoin leuka vavisten, »onhan sotilaan ammatti kaikista ammateista kunniakkain.»
»Kunnia ja maine», sanoi Thutmosiksen sankari Inteb, »ne ovat lontaa, pelkkää sontaa, joka elättää vain kärpäsiä. Elämäni päivinä olen kertonut paljon valheita sodasta ja urotöistä saadakseni suu auki toljottavat moukat tarjoamaan itselleni viiniä, mutta isäsi on kunniallinen mies enkä halua pettää häntä. Siksi sanon sinulle, poika, että kaikista ammateista sotilaan ammatti on vihoviimeisin ja kurjin.»
Viini sai rypyt silenemään hänen kasvoissaan ja kohotti hehkua hänen hurjiin ukonsilmiinsä. Hän nousi seisomaan ja kuristi ainoalla kädellään kaulaansa.
»Katso, poika», hän huusi, »tätä laihaa kaulaa ovat koristaneet viisinkertaiset kultaketjut. Omin käsin on farao kiertänyt ne kaulaani. Kuka voi laskea katkaistut kädet, jotka olen kasannut hänen telttansa eteen? Kuka nousi ensimmäisenä Kadeshin muurille? Kuka iski kuin karjuva elefantti keskelle vihollisrivejä? Minä se olin, minä, Inteb, sankari! Mutta kuka siitä minua enää kiittää? Kultani meni kaiken maailman tietä, orjat, jotka sain sotasaaliina, karkasivat tai kuolivat kurjuuteensa. Oikea käteni jäi Mitannin maahan ja olisin jo aikaa ollut kerjäläinen kadunkulmassa, elleivät hyvät ihmiset toisi silloin tällöin minulle kuivattuja kaloja ja olutta, jotta kertoisin heidän lapsilleen totuuden sodasta. Minä olen Inteb, suuri sankari, mutta katso minua, poika. Minun nuoruuteni jäi erämaahan, nälkään, vaivoihin ja rasituksiin. Siellä liha suli jäsenistä, siellä nahka parkittiin, siellä sydän kovetettiin kiveä kovemmaksi. Ja mikä pahinta, vedettömissä erämaissa kuivui kieleni ja sairastuin ikuiseen janoon, niin kuin jokainen sotilas, joka hengissä palaa sotaretkiltä kaukaisiin maihin. Siksi elämä on minulle ollut kuin tuonelan rotko siitä asti, kun käteni menetin. Enkä tahdo edes mainita haavojen kipua ja lihanleikkaajien aiheuttamia vaivoja, kun he kärvensivät kiehuvassa öljyssä kädentynkäni sen ensin katkaistuaan, kuten isäsi hyvin tietää. Siunattu olkoon nimesi, Senmut, oikeamielinen ja hyvä, mutta viini on lopussa!»
Vanhus vaikeni, läähätti tuokion, istuutui maahan ja käänsi alakuloisesti saviastian nurin. Villi palo sammui hänen silmistään ja hän oli taas vanha, onneton mies.
»Mutta sotilaan ei tarvitse osata kirjoittaa», uskalsin kuiskata pelokkaasti.
»Hm», äännähti Inteb ja vilkaisi isääni. Isäni otti nopeasti kuparirenkaan ranteestaan ja ojensi sen vanhukselle. Tämä huusi kovalla äänellä ja kohta juoksi paikalle likainen poika, joka otti renkaan ja astian ja lähti viinitupaan ostamaan lisää viiniä.