»Älä ota parasta lajia», huusi Inteb hätäisesti pojan jälkeen. »Ota vaikkapa hapanta, sitä saa eniten!» Hän katsoi taas minuun miettivästi. »Olet oikeassa», hän sanoi, »sotilaan ei tarvitse osata kirjoittaa, hänen tarvitsee vain osata taistella. Jos hän osaisi kirjoittaa, hän olisi päällikkö ja käskisi uljaintakin sotilasta ja lähettäisi muut edellään taisteluun. Sillä kuka hyvänsä kirjoitustaitoinen kelpaa käskemään sotilaita eikä edes sadan miehen päälliköksi hyväksytä miestä, joka ei osaa tuhria kärpäsenjälkiä paperiin. Mitä iloa on kultaisista ketjuista ja kunniamerkeistä, kun ruokokynän pitelijä on käskijänä. Mutta niin on ja niin tulee aina olemaan. Siksi poikani, jos haluat käskeä sotilaita ja johtaa heitä, opettele ensin kirjoittamaan. Silloin kultaketjuiset kumartavat sinua ja orjat kantavat sinut tuolissa taistelukentälle.»
Likainen poika palasi ja toi ruukullisen viiniä ja astiankin täynnä viiniä. Vanhuksen kasvot alkoivat loistaa ilosta.
»Isäsi Senmut on hyvä ihminen», hän sanoi ystävällisesti. »Hän osaa kirjoittaa ja hän on hoitanut minua, kun aloin nähdä krokotiileja ja virtahepoja voimani ja onneni päivinä, kun minulta ei viiniä puuttunut. Hän on hyvä mies, vaikka hän onkin vain lääkäri eikä pysty jännittämään jousta. Kiitos hänelle!»
Katsoin säikähtyneenä viiniruukkua, johon Inteb ilmeisesti aikoi ryhtyä, ja aloin kärsimättömästi nykiä isääni leveästä, lääkkeiden tahrimasta hihasta, sillä minua vaivasi pelko, että viinin takia pian heräisimme kolhittuina jossakin kadunkulmassa. Isäni Senmut katseli viiniruukkua hänkin, huokasi kevyesti ja kääntyi taluttamaan minua pois. Inteb alkoi kimeällä ukonäänellään laulaa syyrialaista sotalaulua, ja alaston, päivän tummaksi paahtama katupoika nauroi.
Minä, Sinuhe, hautasin unelmani sotilaan urasta enkä vastustanut enää, kun isäni ja äitini seuraavana päivänä taluttivat minut kouluun.
4
Isälläni ei tietenkään ollut varaa kustantaa minua temppelien suuriin kouluihin, joissa ylhäisten, rikkaiden ja ylemmän asteen pappien pojat, toisinaan tytötkin, saivat opetusta. Minun opettajakseni tuli vain parin kadunkulman päässä asuva, vanha pappi Oneh, joka piti koulua rappeutuneella kuistillaan. Hänen oppilainaan oli käsityöläisten, kauppiaitten, sataman päällysmiesten ja aliupseerien lapsia, joille kunnianhimoiset vanhemmat toivoivat kirjurin uraa. Oneh oli aikoinaan ollut taivaallisen Mutin varastokirjanpitäjänä temppelissä ja sopi siten hyvin antamaan alkeisopetuksen kirjoitustaidossa lapsille, jotka myöhemmin tulivat merkitsemään muistiin tavarain painoja, viljamääriä, karjan lukuja tai sotilaiden muonalaskuja. Samanlaisia pikkukouluja oli kymmeniä ja satoja ympäri suurta Thebaa, maailmankaupunkia. Opetus tuli halvaksi, sillä oppilaiden ei tarvinnut muuta kuin elättää vanhaa Onehia. Hiilikauppiaan poika toi talviilloiksi puuhiiliä hänen hiiliastiaansa, kutojan poika varusti hänen vaatteensa, viljakauppiaan poika piti huolen hänen jauhoistaan ja isäni piti huolen hänen monenlaisista vanhuudenvaivoistaan ja antoi hänelle särkyjä lievittäviä lääkekasviuutteita viinin seassa nautittavaksi.
Tämä riippuvaisuussuhde teki Onehin lempeäksi opettajaksi. Poika, joka nukahti kirjoitustaulunsa ääreen, sai tukistuksen asemesta siepata seuraavana päivänä kotoaan jonkin herkkupalan vanhukselle. Joskus viljakauppiaan poika toi kotoaan ruukullisen olutta ja niinä päivinä kuuntelimme tarkkaavasti, sillä vanha Oneh innostui kertomaan ihmeellisiä seikkailuja tuonpuoleisesta maailmasta ja satuja taivaallisesta Mutista, kaiken rakentajasta, Ptahista, sekä muista jumalista, jotka hänelle olivat läheisiä. Me hihitimme ja luulimme pettäneemme hänet unohtamaan vaikeat läksyt ja ikävät kirjoitusmerkit koko päiväksi. Vasta paljon myöhemmin opin ymmärtämään, että vanha Oneh oli viisaampi ja ymmärtäväisempi opettaja kuin luulin. Hänen tarinoillaan, jotka hänen lapsenhurskas mielikuvituksensa elävöitti, oli tietty tarkoituksensa. Hän opetti meille vanhan Egyptin siveyslakia. Mikään paha teko ei jäänyt rankaisematta. Armottomasti punnittiin kerran Osiriksen ylhäisen istuimen edessä jokaisen ihmisen sydän. Ihminen, jonka pahat teot shakaalinpäinen punnitsi ilmi, viskattiin Ahmijan syötäväksi ja Ahmija oli krokotiili ja virtahevonen samassa hahmossa, mutta niitä molempia peloittavampi.
Hän kertoi myös äreästä Takakasvoisesta, tuonelan vetten peloittavasta lautturista, jonka avutta vainaja ei päässyt autuiden kentille. Hän katsoi aina soutaessaan taakseen, ei eteenpäin veneen kulkusuuntaan kuten maiset soutajat Niilillä. Oneh pani meidät toistamaan ulkoa lepytys ja lahjomislauseet, joilla Takakasvoinen oli taivutettava. Hän pani meidät jäljentämään ne kirjoitusmerkein ja kirjoittamaan ne ulkomuistista. Virheitämme hän oikoi ja korjaili lempein varoituksin. Olihan meidän ymmärrettävä, että pieninkin virhe saattoi tehdä onnellisen elämän tuonpuoleisessa maailmassa mahdottomaksi. Jos ojensimme Takakasvoiselle kirjeen, jossa oli virhe, jäimme armotta varjoina vaeltamaan ikuisesta ikuiseen synkän, pimeän veden rantaan, tai vielä pahempi, jouduimme manalan kauheihin rotkoihin.
Useita vuosia kävin Onehin koulua. Isälläni oli tarkoituksensa pan nessaan minut siihen. Hänen mielestään ketään ei saanut pakottaa ammattiin, joka oli hänelle vastenmielinen. Ellen osoittautunut lahjakkaaksi, ei hän halunnut pakottaa minua eteenpäin kirjurin uralla. Jos taas osoitin harrastusta ja intoa, saattoi Oneh myöhemmin suositella minua temppelin kouluun, josta minulle avautuisi isäni toivoma elämänura. Mutta ellei niin käynyt, jäi minulle mahdollisuus luvunlaskijana tai pikkukirjurina elättää itseni tai kenties tosiaan yrittää armeijan muonavarastojen kautta sotilaan uralle. Tätä en tosin silloin vielä tiennyt.
Mielenkiintoisin toverini Onehin koulussa oli minua pari vuotta vanhempi Thotmes, sotavaunuryhmän päällikön poika. Hän oli lapsesta asti tottunut käsittelemään hevosia ja painimaan. Hänen isänsä, jonka päällikön ruoskaan oli punottu kuparilankoja, toivoi hänestä suurta sotapäällikköä ja halusi hänen sen tähden oppivan kirjoitustaidon. Mutta hänen nimensä, maineikas Thotmes, ei ollut enne, kuten isä oli toivonut. Sillä päästyään kouluun Thotmes ei välittänyt enää keihäänheitosta ja sotavaunujen harjoituksista. Kirjoitusmerkit hän oppi helposti ja muiden ahertaessa onnettomina hän alkoi piirrellä kuvia kirjoitustauluunsa. Hän piirsi kuvia sotavaunuista ja hevosista, jotka kavahtivat takajaloilleen, ja painivista sotilaista. Hän toi savea kouluun ja muovaili olutruukun kertoessa satuja Onehin suulla mitä hullunkurisimman kuvan Ahmijasta, joka kömpelösti kitaansa aukoen tavoitteli suuhunsa pikkuruista, kaljua ukkoa, joka köyrystä selästä ja pienestä, pyöreästä vatsasta oli helppo tuntea Onehiksi.
Mutta Oneh ei suuttunut. Eikä Thotmesille kukaan osannut suuttua. Hänellä oli rahvaan miesten leveät kasvot ja paksut, lyhyet jalat, mutta hänen silmissään oli aina tartuttavan iloinen ilme ja hänen taitavat kätensä muovailivat savesta eläimiä ja lintuja, jotka huvittivat meitä suuresti. Hänen ystävyyttään olin ensin tavoitellut hänen sotilaallisuutensa takia, mutta ystävyytemme jäi pysyväksi, vaikka hän ei enää osoittanut pienintäkään kunnianhimoa sotilaan uraa kohtaan. Opetuksen edistyessä minulle tapahtui ihme. Se tapahtui aivan yhtäkkiä, niin että vieläkin voin muistaa sen hetken ilmestyksen kaltaisena. Oli viileän suloinen kevätpäivä, linnut kirkuivat ilmassa ja haikarat korjailivat pesiään savimajojen katoilla. Vesi oli laskenut ja maa oli leimahtanut heleän vihreäksi. Kasvitarhoihin kylvettiin siemeniä ja istutettiin taimia. Oli rajujen seikkailujen päivä emmekä millään malttaneet pysyä kurissa Onehin ravistuneella kuistikolla, jonka seinistä savitiilet murenivat koputtaessa. Piirtelin hajamielisesti kyllästyttäviä kirjainmerkkejä, kirjaimia, joita hakataan kiveen, ja niiden rinnalle paperikirjoituksen vastaavia lyhennysmerkkejä. Kunnes jokin Onehin jo unohtunut sana, jokin outo minussa sai äkkiä sanat ja kirjaimet elämään minulle. Kuvasta tuli sana, sanasta tuli tavu, tavusta kirjain. Liittämällä kuvien kirjaimia yhteen syntyi uusia sanoja, eläviä, outoja sanoja, joilla ei enää ollut tekemistä kuvien kanssa. Kuvan ymmärtää yksinkertaisin pellonkastelijakin, mutta kahta kuvaa rinnakkain ei ymmärrä enää muu kuin kirjoitustaitoinen. Luulen jokaisen, joka on opiskellut kirjoitustaitoa ja oppinut lukemaan, tietävän, millaista elämystä tarkoitan. Tämä elämys oli minulle seikkailu, jännittävämpi ja houkuttavampi kuin hedelmäkauppiaan korista varkain siepattu granaattiomena, makeampi kuivaa taatelia, suloinen kuin vesi janoiselle.