Siitä lähtien minua ei tarvinnut kehoitella. Siitä lähtien ahmin Onehin tietoa kuin kuiva maa Niilin tulvavettä. Opin nopeasti kirjoittamaan. Vähitellen opin myös lukemaan, mitä muut olivat kirjoittaneet. Kolmantena vuonna sain jo tavata kuluneita paperikääröjä ja toimia esilukijana muiden kirjoittaessa opettavaisia tarinoita.
Näinä aikoina huomasin myös, etten ollut samanlainen kuin muut. Kasvoni olivat kapeammat, ihoni vaaleampi, jäseneni hennommat kuin vahvojen poikien. Muistutin enemmän ylhäisten lapsia kuin kansaa, jonka keskellä asuin, ja jos minulla olisi ollut samanlaiset vaatteet, tuskin kukaan olisi voinut erottaa minua pojista, joita kannettiin kantotuolissa tai joita orjat saattelivat kaduilla. Tämä aiheutti pilkkaa. Viljakauppiaan poika tahtoi kiertää kätensä kaulaani ja sanoi minua tytöksi, niin että minun oli pakko pistää häntä piirtimellä. Hänen läheisyytensä oli minulle vastenmielinen, sillä hän haisi pahalta. Thotmesin seuraa sen sijaan etsin, mutta hän ei koskaan kädellään kajonnut minuun.
Kerran Thotmes sanoi arasti: »Tahdotko istua mallinani, niin teen sinusta kuvan.»
Vein hänet kotiini ja pihassa sykomorin alla hän teki savesta kuvan, joka oli minun kaltaiseni, ja piirsi piirtimellä kirjaimin nimeni kuvaan. Äitini Kipa tuli tuomaan meille kakkuja, mutta pelästyi kovin nähdessään kuvan ja sanoi, että se oli noituutta. Mutta isäni sanoi, että Thotmesista saattaisi tulla kuninkaallinen taiteilija, jos hän pääsisi temppelinkouluun. Ja leikilläni minä kumarsin Thotmesille ja laskin käteni polvien tasalle hänen edessään, niin kuin ylhäisiä tervehditään. Thotmesin silmät alkoivat loistaa, mutta hän huokasi ja sanoi, ettei siitä tulisi mitään, sillä hänen isänsä vaati, että hänen oli jo palattava sotilaiden taloon ja pyrittävä sotavaunujoukkojen aliupseerikouluun. Hän osasi jo kirjoittaa sen verran kuin tuleva sotapäällikkö tarvitsi. Isäni meni pois ja kuulimme Kipan vielä kauan mutisevan itsekseen keittiössä, mutta Thotmes ja minä söimme kakut ja ne olivat hyviä ja rasvaisia ja meidän oli hyvä olla.
Silloin olin vielä onnellinen.
5
Niin tuli päivä, jolloin isäni puki ylleen parhaan, vastapestyn vaatteensa ja pani kaulaansa Kipan kirjaileman, leveän kauluksen. Hän meni Ammonin suureen temppeliin, vaikka hän sydämensä salassa ei pitänyt papeista. Mutta ilman pappien apua ja sekaantumista ei mitään tapahtunut Thebassa eikä enää koko Egyptin maassa. Papit harjoittivat oikeutta ja julistivat tuomioita, niin että julkea mies saattoi kuninkaankin tuomiosta vedota temppelin arpaan puhdistautuakseen. Pappien käsissä oli kaikki opetus korkeampiin ammatteihin. Papit ennustivat veden nousun ja tulevan sadon suuruuden ja määräsivät siten verot koko maassa. Mutta miksi selittäisin tätä enempää, koska kaikki on palannut ennalleen eikä mikään ole muuttunut.
Luulen, että tämä kumarrusmatka ei ollut isälleni mikään helppo matka. Hän oli elänyt ikänsä köyhien lääkärinä köyhien kaupunginosassa ja vieraantunut temppelistä ja Elämän talosta. Nyt hänen oli muiden varattomien isien tavoin jonotettava temppelin hallinnollisella osatolla odottaen, milloin ylhäinen pappi suvaitsi ottaa hänet vastaan. Näen heidät edessäni nytkin, kaikki nuo köyhät isät, jotka paras vaate yllään istuvat temppelin pihassa kunnianhimoisesti uneksien pojilleen parempaa elämää kuin he itse ovat saaneet osakseen. He tulevat Thebaan usein matkojen takaa jokiveneiden matkustajina eväitä mukanaan ja panevat varansa ovenvartijain ja kirjurien lahjomiseen päästäkseen kultakirjaisen, kalliilla voiteella sivellyn papin puheille. Hän nyrpistää nenäänsä heidän hajulleen, hän puhuttelee heitä töykeästi. Silti Ammon tarvitsee lakkaamatta uusia palvelijoita. Rikkautensa ja mahtavuutensa kasvaessa hän kuluttaa yhä suurempia määriä kirjoitustaitoisia, mutta silti jokainen isä pitää yhä jumalallisena armona, jos saa poikansa sijoitetuksi temppeliin, vaikka itse asiassa tuo pojassaan kultaakin arvokkaamman lahjan temppeliin.
Isäni matkaa suosi hyvä onni, sillä hän oli odottanut tuskin iltapäivään, kun hänen ohitseen osui menemään hänen vanha opiskelutoverinsa Ptahor, josta ajan kuluessa oli tullut kuninkaallinen kallonporaaja. Isäni rohkeni puhutella häntä ja hän lupasi saapua vierailemaan luonamme omassa korkeassa persoonassaan nähdäkseen minut.
Määräpäiväksi isäni varasi hanhen ja parasta viiniä. Kipa leipoi ja torui. Autuaallinen hanhenrasvan tuoksu kohosi keittiöstämme, niin että kerjäläiset ja sokeat kerääntyivät kadulle talomme eteen yrittäen laulaa ja soittaa saadakseen osansa pidoista, kunnes Kipa tiuskien jakoi heille rasvaan kastettuja leipiä ja sai heidät poistumaan. Thotmes ja minä lakaisimme kadun talon edestä pitkälle kaupunkiin päin, sillä isäni oli kehoittanut Thotmesia pysymään lähettyvillä vieraan saapuessa siltä varalta, että tämä kenties halusi puhutella myös Thotmesia. Me olimme vain kaksi poikaa, mutta isäni sytyttäessä suitsutusastian käryämään kuistille tunsimme olomme juhlalliseksi kuin temppelissä. Minä vartioin kannua, jossa oli tuoksuvaa vettä, ja suojelin kärpäsiltä puhtaanvalkoista pellava pyyhettä, jonka Kipa oikeastaan oli varannut hautaansa varten, mutta joka nyt otettiin esille Ptahorin käsipyyhkeeksi.
Saimme odottaa kauan. Päivä laski ja ilma viileni. Suitsutus paloi kuistilla loppuun ja hanhi kärisi alakuloisesti paistinkuopassa. Minun tuli nälkä ja Kipan, äitini, kasvot venyivät pitkiksi ja jäykistyivät. Isäni ei sanonut mitään, mutta pimeän tullessa hän ei halunnut enää sytyttää lamppuja. Me istuimme kaikki kuistikon jakkaroilla emmekä halunneet nähdä toistemme kasvoja. Silloin tiesin, miten suuria suruja ja pettymyksiä rikkaat ja ylhäiset voivat ajattelemattomuudessaan tuottaa pienille ja köyhille.
Mutta vihdoin kadulta näkyi soihtujen leimua ja isäni ponnahti seisomaan ja nouti juosten keittiöstä hiilen sytyttääkseen molemmat rasvalamput. Minä nostin vavisten vesiastian syliini ja Thotmes hengitti kiivaasti vieressäni.
Kuninkaallinen kallonporaaja Ptahor saapui yksinkertaisessa kantotuolissa, jota kantoi kaksi neekeriorjaa. Kantotuolin edellä piteli heiluvaa soihtua lihava palvelija, joka ilmeisesti oli juovuksissa. Ähkien ja huudellen iloisia tervehdyksiä nousi Ptahor kantotuolista tervehtimään isääni, joka kumarsi ja laski kätensä polvien tasalle hänen edessään. Ptahor pani kätensä hänen olkapäilleen, joko osoittaakseen, ettei hänen tarvinnut olla niin juhlallinen tai hakeakseen tukea. Isäni olkapäähän nojaten hän potkaisi soihtua kantavaa palvelijaa ja kehoitti tätä nukkumaan humalan päästään sykomorin alla. Neekerit viskasivat kantotuolin akaasiapensaihin ja istuutuivat maahan käskyä odottamatta.
Edelleen isäni olkapäähän nojaten Ptahor nousi kuistille. Minä kaasin vettä hänen käsilleen hänen vastaväitteistään huolimatta ja ojensin hänelle pellavapyyhkeen, mutta hän pyysi minua kuivaamaan kätensä, koska olin ne kastellutkin, ja tehtyäni sen hän kiitti minua ystävällisesti ja sanoi minua kauniiksi pojaksi. Isäni ohjasi hänet selkänojalliselle kunniaistuimelle, joka oli lainattu maustekauppiaan talosta, ja hän istuutui ja katseli ympärilleen pienin, uteliain silmin rasvalamppujen valossa. Tuokioon kukaan ei sanonut mitään. Sitten hän anteeksipyytävästi rykäisten pyysi jotakin juotavaa, koska pitkä matka oli kuivannut hänen kurkkunsa. Isäni ilahtui ja kaatoi hänelle viiniä. Ptahor haistoi ja maistoi sitä epäluuloisesti, mutta tyhjensi sitten maljan ilmeistä mielihyvää tuntien ja huokasi keventyneesti.