Hän oli pieni, kaljuksi ajeltu, vääräsäärinen mies, jonka rinnat ja vatsa riippuivat puvun ohuen kankaan alla. Hänen kauluksessaan oli jalokiviä, mutta se oli tahrainen niinkuin hänen pukunsakin ja hän haisi viiniltä, hieltä ja voiteilta.
Kipa tarjoili hänelle maustekakkuja, öljyssä pehmitettyjä pikkukaloja, hedelmiä ja hanhenpaistia. Hän söi kohteliaasti, vaikka ilmeisesti oli juuri tullut hyvältä aterialta. Hän maistoi joka lajia ja lausui niistä kohteliaisuuksia, jotka suuresti ilahduttivat Kipaa. Hänen pyynnöstään vein myös neekereille ruokaa ja olutta, mutta he vastasivat kohteliaisuuteeni vain huutelemalla hävyttömyyksiä ja kysymällä, eikö paksumaha jo pian ollut valmis lähtöön. Palvelija kuorsasi raskaasti sykomorin alla eikä minulla ollut halua herättää häntä.
Illasta tuli hyvin sekava, sillä myös isäni joi viiniä enemmän kuin olin koskaan ennen nähnyt hänen juovan, niin että Kipa lopuksi istui keittiössä pidellen päätään käsiensä välissä ja huojutellen raskaasti yläruumistaan edestakaisin. Kun viiniruukku oli lopussa, he joivat isäni lääkeviinejä, ja kun ne loppuivat, kelpasi heille tavallinen pöytäolut, sillä Ptahor vakuutti, ettei hän ollut nirso.
He puhuivat opiskeluajastaan Elämän talossa ja kertoivat kaskuja opettajistaan ja syleilivät käsivarsin toisiaan huojuen kuistikolla. Ptahor kertoi kokemuksistaan kuninkaallisena kallonporaajana ja vakuutti, että se oli vihoviimeisin ammatti, mihin lääkäri saattoi erikoistua ja sopi paremmin Kuoleman taloon kuin Elämän taloon. Mutta siinä oli vähän työtä ja hän oli aina ollut laiska mies, kuten isäni, Senmut säyseä, varmaan hyvin muisti. Ihmiskallo, hampaita, kurkkua ja korvia lukuunottamatta, jotka vaativat omat erikoislääkärinsä, oli hänen mielestään yksinkertaisin opittava ja siksi hän oli valinnut sen.
»Mutta», hän sanoi, »jos minussa olisi ollut miestä kylliksi, olisin pysynyt tavallisena, kunniallisena lääkärinä ja jakanut elämää sen sijaan, että kohtaloni on nyt jakaa kuolemaa, kun sukulaiset ikävystyvät vanhuksiin ja parantumattomiin sairaihin. Jakaisin elämää, niinkuin sinä, ystäväni Senmut. Ehkä olisin köyhempi, mutta viettäisin kunniallisempaa ja raittiimpaa elämää kuin nyt.»
»Älkää uskoko häntä, pojat», sanoi isäni, sillä myös Thotmes istui jo kanssamme ja oli saanut pienen viinimaljan käteensä. »Olen ylpeä saadessani sanoa ystäväkseni kuninkaallista kallonporaaja Ptahoria, joka alallaan on etevin mies Egyptin maassa. Enkö muistaisi hänen ihmeellisiä kallonavauksiaan, joilla hän pelasti henkiin ylhäisiä ja alhaisia ja herätti kummastusta kaikissa. Hän päästi ulos pahoja henkiä, jotka riivasivat ihmiset hulluiksi, ja poisti heidän aivoistaan niiden pyöreät munat. Kiitolliset potilaat ovat lahjoittaneet hänelle kultaa ja hopeaa, kaulaketjuja ja juomaastioita.»
»Mutta vielä enemmän ovat lahjoittaneet kiitolliset sukulaiset», sanoi Ptahor sammaltavalla äänellä. »Sillä jos yhden kymmenestä, yhden viidestäkymmenestä, ei, sanokaamme yhden sadasta vahingossa parannan, sitä varmempi on muiden kuolema. Oletko kuullut ainoastakaan faraosta, joka olisi elänyt enää kolmea päivää kallonsa puhkaisemisen jälkeen. Ei, parantumattomat ja hullut lähetetään minun piiveitseni koeteltaviksi, sitä nopeammin, mitä rikkaampia ja ylhäisempiä he ovat. Minun käteni vapauttaa kärsimyksestä, minun käteni jakaa perintöjä, maatiloja, karjaa ja kultaa, minun käteni kohottaa faraoita valtaistuimelle. Siksi he pelkäävät minua eikä minun sanaani uskalla kukaan vastustaa, sillä minä tiedän liian paljon. Mutta mikä lisää tietoa, se lisää murhetta, siksi minä olen hyvin onneton ihminen.»
Ptahor itki tuokion ja pyyhki nenänsä Kipan kuolinpellavaan. »Sinä olet köyhä mutta kunniallinen, Senmut», hän nyyhkytti. »Siksi rakastan sinua, sillä minä olen rikas, mutta mätä. Hyvin mätä minä olen, vain sontakakku, jonka härkä jättää tielle.»
Hän riisui jalokivikauluksensa ja ripusti sen isäni kaulaan. Sen jälkeen he alkoivat laulaa lauluja, joiden sanoja en ymmärtänyt, mutta Thotmes kuunteli kiinnostuneena ja sanoi, ettei sotilaiden talossakaan laulettu sen mehevämpiä lauluja. Kipa alkoi itkeä ääneen keittiössä ja toinen neekereistä tuli akaasiapensaasta, nosti Ptahorin syliinsä ja aikoi kantaa hänet kantotuoliin, sillä maatamenoaika oli jo aikaa ohitse. Mutta Ptahor vastusteli ja valitti surkeasti, huusi vartijoita avukseen ja väitti neekerin murhaavan hänet. Kun isästäni ei ollut apua, karkotimme Thotmes ja minä kepeillä neekerin, joka suuttui ja lähti tiehensä rumasti sadatellen ja vieden toverinsa ja kantotuolin mukanaan.
Sen jälkeen Ptahor kaatoi olutruukun päälleen, pyysi voidetta voidellakseen kasvonsa ja halusi mennä pihalammikkoon kylpemään. Thotmes kuiskasi minulle, että meidän oli saatava vanhukset levolle, ja niin kävi, että isäni ja kuninkaallinen kallonporaaja nukahtivat kaulatusten Kipan aviovuoteeseen vakuutellen viimeisinä sanoinaan toisilleen ikuista ystävyyttä sammaltavin kielin.
Kipa itki ja repi hiuksiaan ja sirotteli tuhkaa paistinkuopasta päälleen. Minua vaivasi ajatus, mitä naapurit sanoisivat, sillä melu ja laulu oli hiljaisena yönä kuulunut kauas ympäristöön. Mutta Thotmes oli aivan rauhallinen ja sanoi nähneensä hullumpaakin sotilaiden talossa ja isänsä kotona sotavaunumiesten keskustellessa menneistä ajoista ja rankaisuretkistä Syyriaan ja Kushin maahan. Hän päinvastoin vakuutti illan onnistuneen erinomaisesti, koska ukot eivät olleet tilanneet ilotalosta soittajia ja tyttöjä tanssimaan huvikseen. Hän onnistui rauhoittamaan Kipan, ja siistittyämme parhaan taitomme mukaan juhlan jäljet menimme nukkumaan. Palvelija jäi kuorsaamaan syko morin alle ja Thotmes tuli vuoteelle viereeni, pani kätensä kaulalleni ja kertoi minulle tytöistä, sillä hänkin oli juonut viiniä. Mutta se ei huvittanut minua, koska olin vielä pari vuotta häntä nuorempi, ja nukahdin pian.
Varhain aamulla heräsin kuullessani kolinaa ja kompuroimista makuuhuoneesta. Mentyäni sinne nukkui isäni yhä sikeästi vaate yllään ja Ptahorin kaulus kaulassaan, mutta Ptahor oli noussut istumaan lattialle, piteli päätään käsiensä välissä ja kysyi surkealla äänellä: »Missä minä olen?»
Tervehdin häntä kunnioittavasti laskien käteni polvien tasalle hänen edessään ja kerroin hänen yhä olevan sataman kaupunginosassa Senmutin, köyhien lääkärin, talossa. Tämä rauhoitti häntä ja hän pyysi minulta Ammonin tähden olutta. Muistutin hänelle, että hän oli kaatanut olutmukiin päälleen, mikä näkyi hänen vaatteistaan. Silloin hän nousi ja ryhdistäytyi, rypisti arvokkaasti kulmiaan ja astui ulos. Kaadoin vettä hänen käsilleen ja hän kumarsi voivottaen päänsä ja pyysi minua kaatamaan vettä myös kaljun päänsä päälle. Thotmes, joka myös oli herännyt, toi hänelle kannullisen hapanta maitoa ja suolaisen kalan. Sen syötyään hän tuli jälleen iloiseksi, meni sykomorin alla makaavan palvelijan luokse ja alkoi lyödä tätä kepillään, kunnes mies heräsi ja nousi vaatteet ruohon tahrimina ja multaa kasvoissaan.
»Kurja sika!» sanoi Ptahor ja sivaltsi häntä vielä kerran kepillä. »Näinkö hoidat herrasi asiat ja kannat soihtua hänen edellään? Missä on kantotuolini? Missä ovat puhtaat vaatteeni? Missä ovat lääkemarjani? Joudu pois silmistäni, kurja varas ja sika!»
»Olen varas ja herrani sika», sanoi palvelija nöyrästi. »Mitä käsket, herrani?»
Ptahor antoi hänelle määräyksensä ja palvelija lähti etsimään kantotuolia. Ptahor istuutui mukavasti sykomorin alle nojaten selkänsä sen runkoon, lausui runon, jossa puhuttiin aamusta, lootuksista ja virrassa kylpevästä kuningattaresta, ja puheli sen jälkeen meille kaikenlaista, mitä pojat mielellään kuuntelevat. Myös Kipa heräsi ja viritti tulen ja meni isäni luokse makuuhuoneeseen. Pihalle asti kuulimme hänen äänensä, ja tullessaan vihdoin ulos puhdas vaate yllään isäni oli hyvin surullinen.