— Ihan mukiinmenevä aamupala, hän tunnusti majurille.
— Sotilas osaa mitä vaan, hyrähti Remes tyytyväisenä. Oiva Juntunen katseli karua savotan pöytää, jolla oli vuosikausia syöty ja kirjoiteltu tukkityö maan tilikirjoja. Se oli sahalaudasta karkeasti kokoonnaulattu hökötys. Ruostuneet naulankannat törröttivät laudoista esiin. Joku joutilas mittamies oli nävertänyt tylsällä puukonkärjellä pöydän pintaan omat nimikirjaimensa ja vuosiluvun: M.T 1954. Anno tomini. Oli pöydällä jo ikää.
— Pöytäliina meidän pitää hankkia. Ei tässä ruoka muuten maistu, ilmoitti Oiva Juntunen.
Majuri hörppäsi kahvinsa loppuun ja riensi sitten täyttämään esimiehensä toivetta. Ensin hän ajatteli luovuttaa oman saunapyyhkeensä pöytäliinaksi, mutta nuuhkaistuaan sitä hän jätti pyyhkeen naulaan. Kokkien huoneessa oli vanhat kukalliset verhot. Majuri riuhtaisi toisen alas, leikkasi päärmeet verhon alareunasta pois ja levitti vaatteen pöydälle.
— Kun seuraavan kerran käyt kylillä, saat ostaa liinavaatteita lisää, neuvoi Oiva Juntunen. Hän muisteli asuntoaan Tukholmassa. Hänestä tuntui että tämä autio metsäkämppä tarvitsi vielä paljon erilaisia sisustustavaroita, ennenkuin täällä voisi viettää edes jotenkuten ihmismäistä elämää.
Aamiaisen jälkeen miehet menivät ulos kuselle. Vihellettiin samalla Viisisatanen metsästä esiin ja annettiin sille aamiaisen tähteet. Hyvin ketulle kelpasi rapeaksi paistettu pekoni. Kiitokseksi se irvisti miehille ja murahti hiukan. Kovin karuja ovat petojen pöytätavat, totesivat miehet.
Majuri esitti että josko tosiaan lähdettäisiin kokeeksi hiukan huuhtomaan kultaa? Kuopsuvaaran alarinteessä lorisi pieni suorantainen puro, joka laski muutaman kilometrin päässä Siettelöjokeen. Miehet astelivat työkaluineen purolle, joka ei suurestilaan muistuttanut Lemmenjoen tai Ivalojoen kultamaita, mutta Oiva Juntusen mielestä siitäkin voisi huvikseen kokeilla onneaan. Majuri ajatteli että taisipa tosiaan amanuenssi Asikainen olla kaupunkilaispoika, kun luuli että tuollaisesta rutakosta kultaa löytyy. Puron molemmat rannat olivat soiset, mutta pohjalla sentään näkyi virran siivilöimää hiekkaa. Oiva Juntunen kahlasi veteen ja koukkaisi soraa vaskooliin. Vesi oli kylmää. Kun kultamies hiukan keikautti vaskoolia — niinkuin oli elokuvissa oikeiden kullankaivajien nähnyt tekevän — ainoana seurauksena oli että kylmää vettä ja soraa lorahti saapasvarresta sisään.
Majuri seurasi huuhdontaa epäuskoisen näköisenä rannalta.
— Eiköhän haeta parempi puro. Alä viitsi sorkkia siitä rapaojasta.
Mutta Oiva Juntunen huuhtoi jo toista vaskoolillista. Majuri hymähti:
— Yhtä hyvin voisit kaivaa kultaa sontatunkiosta.
Oiva Juntunen vilkaisi pistävästi majuria. Hänen teki mieli paljastaa että hän todella oli kaivanut tunkiosta kultaa. Kolmekymmentäkuusi kiloa! Mutta hän ei tietenkään virkannut mitään, vaan kahlasi puroa alavirtaan pienen mutkan taakse. Siellä hän salaa ripotteli vaskooliin hyppysellisen omatekoista kulta-hiekkaa ja kauhaisi sen päälle purosta vettä ja soraa.
Kullanhuuhdonta oli sittenkin jännittävää puuhaa. Oli mielenkiintoista seurata kuinka kultajyvät vähä vähältä huuhtoutuivat sorasta ja asettuivat kauniisti vaskoolin pohjalle. Kun vaskoolissa oli enää vain vähän soraa ja kaunis kiekerö kultajyväsiä, huusi Oiva Juntunen majurille:
— Tuleppa von Reuterholm tänne!
Majuri löntysteli paikalle. Oiva Juntunen ojensi vaskoolinsa hänelle.
— Mitäs sanot? Kultaa, arvatenkin.
Savuke putosi majurin suusta. Hän piteli vaskoolia kädet vavisten. Vuoroin hän tuijotti kullansekaista hiekkaa, vuoroin onnekasta toveriaan. Hän nousi ylös purosta, asetti vaskoolin varovaisesti mättäälle ja poimi yhden suurimmista kultajyvistä sormiensa väliin. Hän tutki kultahippua läheltä ja tarkasti, ja näytti siltä kuin osa kullan kimalluksesta olisi heijastunut majurin syviin silmiin: ne saivat uutta mieletöntä hohdetta, niistä alkoi loistaa kammottava kullanhimon väike. Majuri vei kultajyvän suuhunsa ja puraisi sitä. Kullanmuru litistyi majurin torahampaitten välissä.
— Kultaa! Perkele, aitoa Lapin kultaa tämä on!
Majuri huuhtoi nopeasti ja taitavasti loput hiekat kultahippujen seasta. Kiihtyneenä hän katseli saalista. Ainakin kymmenen tai viisitoista grammaa puhdasta kultaa!
Oiva Juntunen kokosi kullan lompakkonsa kolikkolokeroon. Majuri seurasi toimitusta, ja hänen silmissään leimusivat kullanhimon levottomat tulet.
Majuri otti nyt vaskoolin. Hän syöksyi puroon, kauhaisi vadin täydeltä soraa ja kiviä ja alkoi kuumeisesti vaskata. Oiva Juntunen siirtyi vuorostaan rannalle. Hän pani tupakaksi ja ajatteli että taisipa tämä puro nyt kelvata majurille.
Mutta Remeksellä ei ollut onnea. Vaikka hän räpi purossa toista tuntia, saaden veden sekaantumaan ja pohjakivetkin siirtymään paikoiltaan, hänen vaskooliinsa ei huuhtoutunut yhtään ainoaa kultajyvää. Oiva Juntusen tuli sääli uutteraa toveriaan. Hän lupasi antaa omasta kullastaan osan majurille, mutta Remes ei tahtonut ottaa lahjaa vastaan, vaan väitti kyllä itse huuhtovansa omat kultansa. Nyt vaan ei heti kultaa löytynyt, mutta olihan tässä kesää ja syksyä.
— Joka tapauksessa — tälle purolle kannattaa jäädä. Tässä on pakko olla rutosti kultaa kun sinulle tuli heti noin reilusti. Mennään kämpälle punnitsemaan se kulta, ostin Kittilästä kirjevaa’an. Heti huomenna minä rupean rakentamaan rännejä. Pelkällä vaskoolilla ei kannata yrittää, pitäisi olla ihan hirmuinen tuuri.
Kirjevaaka osoitti että Oiva oli huuhtonut kuusitoista grammaa kultaa. Saalis pantiin pieneen lääkepulloon, jossa Remes oli säilyttänyt krapulatablettejaan.
— On se kaunista, ihasteli majuri katsellen kultahiekkaa pullon pohjalla valoa vasten. Ihanasti valo siivilöityi kultasoran läpi. Kun pulloa heilutti, kultahiekka kahisi kiihottavasti.
Seuraavana päivänä majuri repi savotan tallista kolme hevospilttuuta hajalle. Niistä kertyi runsaat määrät leveitä lankkuja, jotka majuri raahasi puron rannalle. Hän kaatoi nuoria näreitä tukipuiksi ja alkoi koota kultaränniä.
Oiva Juntunen ei varsinaisesti osallistunut kultakaivoksen rakentamiseen. Hän istuskeli rannalla antaen ohjeita, kävi välillä metsässä keräilemässä muodon vuoksi hiukan jäkäliä ja vetäytyi aika ajoin kämppään torkuille.
Majurin kultakaivoksesta tuli suurisuuntainen hökötys. Kaksikymmentä metriä pitkät rännit noudattelivat puron vartta. Rännit oli rakennettu siten että niihin saattoi ohjata puron yläjuoksulta vettä, joka sitten virratessaan pitkin ränniä huuhtoisi kullan esiin soran seasta. Vesi veisi soran ja pienimmät kivetkin mennessään, mutta kulta, joka oli kiveä ja soraa raskaampaa, jäisi rännin pohjalle. Varmuuden vuoksi Remes naulasi rännin pohjalle pieniä poikittaislistoja, ettei kultaa liiallisen virtaaman takia pääsisi huuhtoutumaan ohi kaivoksen takaisin puroon.
Majuri kehui että pioneeri osaa rakentaa mitä tahansa, vaikka kultakaivoksia jos niikseen tuli. Tosiasiassa hän ei ollut koskaan aikaisemmin kaivanut kultaa, olipahan vaan joskus nähnyt Helsingin Seurasaaressa ulkomuseoon tuodun kulta-rännin ja rakensi nyt itselleen samanlaisen.
Viikon ahkeroinnin jälkeen Remeksen kultakaivos oli valmis otettavaksi koekäyttöön. Malttamattomana majuri alkoi mättää ränniin soraa puron pohjasta. Kun ränni oli puoleen väliin täytetty, avasi majuri ylävirrassa luukun ja päästi vettä kaivokseensa. Oiva Juntunen seurasi kiinnostuneena kuinka laitteet toimisivat.
Majuri Remes oli viime aikoina laihtunut ja muuttunut ulkoisesti aivan vanhojen kultamiesten näköiseksi. Hän ei ollut ehtinyt peseytyä kokonaiseen viikkoon, vaatteet olivat likaiset ja parta ruokkoamaton, ja silmissä loimusivat kullanhimon palot. Vanhoista kultamiehistä hän erosi enää vain kenttäpukunsa ja arvomerkkiensä ansiosta. Oli rähinäremmikin ravassa.