Majuri Remes ajoi Puljusta postiautolla Rovaniemelle. Siellä hän asettui asumaan hotelli Pohjanhoviin. Sisäänpääsy oli jokseenkin hankalaa, sillä majurin ulkomuoto ei juuri ilahduttanut portieeria. Remes näytti passiaan ja napautti sormellaan kauluslaattaansa niin että majurin ruusuke kilahti. Samalla hän läpsäytti merkitsevästi rähinäremmiään. Portieeri päätti alistua. Hän sijoitti Remeksen asumaan vanhan hotellisiiven ylimpään kerrokseen käytävän päähän. Portieeri ajatteli että haiseepa siellä vähemmän. — Mistähän sodasta tuokin tyyppi on tänne tullut... vissiin Itä-Timorilta.
Heti aamukahdeksalta Remes riensi Kyanderin kultasepänliikkeeseen. Takahuoneessa alettiin hieroa kauppoja. Kultaseppä punnitsi kultahiekan, ja sai tulokseksi runsaat 500 grammaa. Majurin itsensä huuhtoma kulta painoi 4,207 grammaa. Karaattilukema oli erinomainen, Kyander totesi että kulta oli 960-promilleista eli 24-karaattista. Luuppi oikeassa silmäkuopassaan hän totesi kuitenkin, ettei kyseessä ollut aito Lapin kulta, vaan ilmiselvästi teollisesti rikastettu kaivoslailta. Namibiasta tai Australiasta ehkä.
— Lapin kullasta voisin maksaa 110 markkaa grammalta, mutta tämä on tavallista hienokultaa. Tästä laadusta maksan kuusikymmentä markkaa per gramma.
Kyander paljasti että Lapin kulta oli punaisempaa kuin teollisuuskulta. Ammattimies saattoi erottaa sen helposti.
— Taidatte huijata, ärisi majuri. — Minä olen tätä itse ollut kaivamassa. Katsokaa näitä käsiä, niillä on lapioitu satoja kuutioita rapaa.
Kyander tiedusteli miltä joelta kulta oli peräisin? Mutta Remes ei tietenkään suostunut paljastamaan kultasuonen sijaintia. Kultaseppä otti luupin silmästään ja ojensi kultapullon takaisin.
— Voitte tarjota tätä muihinkin alan liikkeisiin. Ei se siitä miksikään muutu, teollisuuskultaa tämä on, uskokaa minua.
Majuri Remes tunki kultapullon kenttäpukunsa taskuun. Hän palasi hotelliin miettimään asioita. Tässä oli nyt jotakin erikoista takana. Mikä mies amanuenssi Asikainen loppujen lopuksi oli? Mistä hän oli koukkinut niin herkästi kultaa, puoli kiloa käsipelissä, kun majuri oli onnistunut haalimaan kokoon omilla laitteillaan vain vaivaiset neljä grammaa. Majuri alkoi epäillä petosta.
Mutta toisaalta: myös hänen omaa kultaansa oli väitetty teollisuuden tuotteeksi, ja sen hän sentään oli omin käsin purosta esiin mättänyt. Se ainakin oli varmaa kuin vuori.
Majuri päätti joka tapauksessa ottaa selvää Asikaisesta. Hän soitti Helsingin yliopiston kirjastoon ja tiedusteli, milloin amanuenssi Asikaisen virkavapaa päättyisi, oliko mies jo saapunut työpaikalleen?
Helsingin yliopisto ja etenkin sen kirjasto ottivat sen tinkimättömän kannan, ettei niitten palveluksessa ollut ollenkaan Asikainen-nimistä kirjastoamanuenssia. Hitaasti majuri laski puhelinkuulokkeen takaisin hahloihinsa. Tässä oli nyt takana jotakin perkeleellisen kieroa. Muistiin palautui amanuenssin vuokra-auto, jonka Remes oli palauttanut Kittilään. Se oli vuokrattu väärällä nimellä. Jonkun Junttisen tai Juntusen nimi oli autovuokraamon papereissa lukenut — Saatana minä otan siitä »amanuenssista» selvän.
Majuri palasi Kyanderin luo ja möi kullan pois. Hän sai siitä likemmäs 30000 markkaa, vaikka taksa olikin 60 markkaa grammalta. Sitten hän osteli ruokaa ja erinäisiä varusteita, ja hyppäsi lopulta taksiin. Niin kiihtynyt hän oli ettei muistanut edes ratketa juomaan.
— Aja Puljuun. Minulla on saatanallinen kiire.
Taksimies painalsi kaasun pohjaan. Dieselturbo ruiskutti kuumaa naftaa kuusipyttyiseen koneeseen, raskas auto lensi Puljuun niin että roiskahti. Majuri heitti repun selkäänsä ja lähti lujin askelin harppomaan kohti Kuopsuvaaraa.
11
Majuri Remes tilitti Oiva Juntuselle kolmekymmentätuhatta markkaa, miinus Rovaniemen matkan kulut ja kämpän hankinnat. Hän oli varuillaan: miten amanuenssi suhtautuisi myyntitulokseen, joka oli melkein puolta pienempi kuin oli odotettu? Aito Lapin kulta maksoi yli sata markkaa grammalta. Nyt Kyander oli maksanut vain teollisuuskullan hinnan, kuusi-kymppiä grammalta.
Mutta amanuenssi tyytyi vain laskemaan rahat ja kirjoitti niistä kuitin Remekselle. Sitten hän lukitsi rahat ukkoherran kirjoituspöydän laatikkoon ja talletti avaimen puseronsa rintataskuun ja veti vetoketjun tiukasti kiinni. Remes ajatteli:
— Joko se ei käsitä mitä Lapin kulta maksaa tai sitten se on suuri roisto.
Remes ryhtyi jälleen huuhtomaan kultaa. Häntä kalvoi kuitenkin kasvava epäilys amanuenssi Asikaisen rehellisyydestä. Miten oli mahdollista ettei hänen ränniinsä eksynyt lainkaan kultaa, kun taas epäkäytännöllisen kirjastomiehen vaskooli loisti tavan takaa keltaisenaan? Vääryys oli voitettavissa vain ankaralla lapiotyöllä, päätti Remes ja antoi ravan lentää.
Oiva Juntunen otti tavakseen tulla istuskelemaan puron rantaan ja juttelemaan ahkeralle kullankaivajalle jäkälänkeruun siunauksellisuudesta. Hän tonki kepillä sammalikkoa, ja jos sattui saamaan kepin nenään jonkin mielestään erikoisen itiökasvin, hän preparoi sen tuohenkäppyrälle ja selitti hikiselle lapiomiehelle, mitä kaikkea löydös piti sisällään. Majuria nuo jutut eivät kiinnostaneet, mieluummin hän olisi kuunnellut vaikka matkaradiota, mutta olipahan sentään jotakin taustajutustelua yksitoikkoisen uurastamisen ohessa. Olkoonkin että amanuenssin puheet jäkälistä olivat ylipäätään silkkaa sontaa.
Silloin tällöin Oiva Juntunen piipahti ketunpesällä vuolaisemassa hiukan kultaa, jonka hän sitten »huuhtoi» puron varressa sorasta esiin.
Majuri alkoi pitää silmällä toveriaan. Minkä takia amanuenssi aika ajoin hävisi Kuopsuvaaran kämpän taakse vanhan ketunpesän maastoon? Jotakin hän sieltä etsi, jäkäliäkö pelkästään?
Ilmat viilenivät elokuussa. Sääskiä oli vähemmän eikä taivas ollut enää niin sininen kuin heinäkuun helteillä. Oiva Juntunen päätteli että syksy oli tulossa Lappiin. Parin kuukauden kuluttua sataisi lunta, pakkaset koittaisivat.
— Mitähän jos jätettäisiin kultahommat tältä kesältä? Täytyy panna kämppä talvikuntoon, esitti hän majurille eräänä koleana päivänä.
Majuri Remes ei tahtonut kuullakaan moisesta.
— Nythän pitää kaivaa, ennenkuin routa tulee ja puro jäätyy.
Oiva Juntusen mielestä kullankaivuuta voitiin aivan hyvin jatkaa keväällä jäitten lähdettyä. Talvehdittaisiin välillä.
— Saat muurata sen kiukaan saunaan ja muuripatakin pitää asentaa. Kämppään pitää hankkia petroolilämmitin, nestekaasuvalot, seiniin tapetit. Jääkaappikin olisi hyvä olemassa, ja stereot... pitänee hankkia aggregaatti että saadaan sähkövirtaa. Majuri iski lapion rantasomerikkoon.
— Kas kun et pianoa ja sohvakalustoa käske hankkimaan!
Oiva Juntunen muisteli asuntoaan Tukholmassa. Siellä hänellä oli ollut valkoinen piano. Ja hieno baarikaappi, oma sauna, turkoosinväriseksi kaakeloitu kylpyhuone, upottavat kokolattiamatot — Kun nuo suot jäätyvät niin tosiaankin nelivetotraktorilla tänne voisi sohvan kuskata.
Tässä oli nielemistä väsyneelle Remekselle. Hän alkoi kapinoida: kultaa olisi voinut vielä kaivaa, kesää riittäisi vielä monta viikkoa, mutta tämä kirjastomies perkele rupesi vaatimaan sohvakalustoa kairaan. Remes murahti matalalla, oflensiivisellä äänellä:
— Kuule Asikainen. Sinä et ole mikään amanuenssi. Minä olen ottanut selvää. Etkä sinä ole Asikainenkaan. Minusta tuntuu että sinä olet roisto.
Oiva Juntunen oli vierähtää mättäältä puroon, niin kovasti hän säikähti majurin lausumasta. Ääni vavisten hän asettui vastustamaan Remeksen väittämää:
— Mitä sinä von Reuterholm nyt... älä ole hullu.
Majuri nousi purosta. Hän käveli uhkaavasti kohti »Asikaista», paljasti epäilyksensä, jonka mukaan mies oli todellisuudessa joku Junttila tai Juntunen. Autovuokraamon papereista hän oli sen nähnyt jo kesällä Kittilässä. Helsingin yliopiston kirjastossa kukaan ei tuntenut »amanuenssi Asikaista». Sitten vielä: