— Se kulta jonka sinä minulle annoit oli teollisuuskultaa. Majuri kiihtyi.
— Jumalauta sinä olet kaivattanut minulla koko kesän tätä kurjaa rapaojaa, muutaman gramman olen tästä saanut.
Vasta nyt majuri Remeksen aivoissa välähti oivallus, ratkaisu kaikenkesäiseen ongelmaan.
— Sinä olet sotkenut tämän ravan sekaan kultaa, että minulla into säilyisi, että minä viihtyisin täällä sinun apumiehenä iät ajat! Minusta tuntuu että minä tapan sinut tähän paikkaan.
Oiva Juntunen ei jäänyt puron varteen odottamaan että majuri Remes olisi voinut toteuttaa kalinaisen uhkauksensa. Hän otti jalat alleen. Hätääntyneenä hän ajatteli että nyt piti päästä äkkiä ihmisten ilmoille, pakoon murhanhimoista majuria. Tai ei kyliin eikä kaupunkeihin... siellä odotteli monimurhaaja Siira... minne tässä voisi enää paeta? Kämppään ei auttanut sulkeutua, raivostunut Remes riuhtoisi ovet saranoiltaanja kalttaisi pakolaisen lapiolla hengiltä heti kun sisään pääsisi.
Oiva Juntunen juoksi ylös vaaran rinnettä. Majuri Remeksen läähätys kuului takaa. Mustapartaisen, näännyksiin saakka uurastaneen miehen kädessä heilui raskas soralapio, ja suusta kuului uhkaavaa karjuntaa:
— Jumalauta, kaivatit puoli Lappia nurin tyhjän takia!
Hädissään Oiva Juntunen yritti sovitella asioita. Hän lupasi majurille tuhannen markan palkankorotuksen, mutta petetty Remes ei ollut enää ostettavissa. Hän oli raivon sokaisema, tappotuulella kuin pesästään ärsytetty siperiankarhu.
Juostessaan Oiva Juntunen muisteli surkeata elämäänsä. Hänen mieleensä juolahti lapsuus Vehmersalmella, aurinkoiset päivät heinäpellolla, käynnit kylän kioskilla, sitten ensimmäinen keikka ja sitä seurannut vankila-aika... ja viimeiset veltot vuodet Tukholmassa. Hänen ei tehnyt mieli vielä kuolla, niin paljon oli jäänyt tekemättä, niin moni asia kokematta ja nauttimatta. Hän mietti kiihkeästi miten pelastaisi nahkansa ja selviytyisi järjiltään raivostuneen upseerin kynsistä.
Kiivaasti kuin jänisjahti eteni takaa-ajo purolta ylös vaaran rinteelle, ohi kämpän, lakealle rinteelle. Oiva Juntunen oli nuorempi mies kuin uhkaajansa, kevyt juoksemaan, mutta hänellä ei ollut ammattisotilaan kestävyyttä. Hän kykeni kiristämään murhanhimoiseen majuriin parinsadan metrin etumatkan, mutta vankiloissa ja salongeissa lojuneelta Oivalta puuttui sitkeys. Ylärinteessä rintaan alkoi pistää. Oiva Juntunen pelkäsi läkähtyvänsä. Mutta kultakätköä hän ei Remekselle paljastaisi, ennemmin hän vaikka kuolisi. Kostonhimoisesti hän vannoi, ettei lahjoittaisi omalle murhaajalleen kolmeakymmentä kiloa kultaa.
Pakenija ajatteli lohduttomana, että jos takaa-ajaja olisi vaikkapa karhu, hänellä olisi pieni mahdollisuus pelastua kiipeämällä puuhun. Mutta kannattiko pioneerimajuria paeta puuhun nousemalla?
Ehkä sitä sentään kannatti kokeilla. Oiva Juntunen yritti katsella sopivaa puuta, johon voisi turvautua. Majurin jyrisevät askeleet kuulostivat lähestyvän, joten enemmät valikoimiset piti jättää. Oiva sukaisi ensimmäiseen tukevaan mäntyyn joka sattui eteen.
Poikasena Oiva oli kiipeillyt puissa kotonaan Vehmersalmella kuten pojanvintiöillä oli tapana. Sanotaan että minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Oiva Juntunen todisti tämän kansanviisauden paikkansapitävyyden. Nopeammin kuin koskaan hän kiipesi järeään mäntyyn. Kaarna vaan rapisi kun roisto ryntäsi kohti korkeuksia. Samalla hetkellä huohottava majuri oli myös puun juurella. Hän hakkasi lapiolla petäjän kylkeä niin että vaaran rinne raikui.
Majuri yritti kiivetä pakolaisen perässä puuhun, mutta päästyään riittävän lähelle hän sai mojovia potkuja kumisaappaasta päähänsä. Hän putosi puusta monta kertaa. Lopulta hänen oli pakko uskoa ettei hän voinut tavoittaa petollista toveriaan tällä keinolla.
Oiva Juntunen veti henkeä. Toistaiseksi hän oli pelastunut. Hän sytytti savukkeen ja puhalteli savurenkaita tuuleen. Nyt piti rauhoittua ja keksiä jotakin, jolla saisi myös Remeksen tyyntymään.
Oiva Juntunen puheli alas neuvottelevaan, toverilliseen sävyyn. Hän vetosi kauan jatkuneeseen ystävyyteen, sopuisasti vierineisiin viikkoihin, kaikkeen mikä miehillä oli yhteistä. Hän uudisti palkankorotustarjouksensa. Lopulta Oiva vetosi majurin jaloon syntyperään:
— Ei vaikuta oikein aatelismiehen arvon mukaiselta että ajetaan ystävä puuhun. von Reuterholmit kääntyvät haudassaan jos saavat tietää mitä sinä meinaat minulle tehdä.
Majuri ilmoitti ettei hän ollut aatelinen. Eikä hän tuntenut armoa.
— Jos et heti kerro missä sinä piilottelet kultaa niin minä kaadan nurin koko petäjän.
Oiva Juntunen harkitsi asiaa. Hän oli korkealla valtavan männyn latvassa. Jos majuri onnistuisi sortamaan puun nurin, hänelle voisi käydä huonosti. Putous oli kolme kertaa korkeampi kuin jos hyppäsi alas vankilan muurilta. Mutta kun toisaalta ajatteli kolmea kahdentoista kilon painoista kultaharkkoa läheisessä ketunpesässä, ei antautuminen tuntunut järkevältä. Oiva Juntunen puhalsi mielenosoituksellisesti savua kohti majuria ja sinkosi muutaman kävyn hänen suuntaansa. Se ratkaisi asian. Tappotahti jatkui.
Majuri haki kämpältä sahan ja kirveen. Hän oli tosissaan, löi petäjän tyvelle kaatoloven ja kumartui sahaamaan puuta poikki.
Oiva Juntunen yritti vielä taivutella majuria luopumaan aikeestaan. Hän lepytteli, suostutteli ja rukoili. Hän pakotti äänensä mahdollisimman helläksi sanoessaan:
— Ajattele Sulo! Meillähän on yhteinen Viisisatanenkin, eikö sinua säälitä edes viaton ketunpentu kun se jää minusta orvoksi!
Majuri ei heltynyt. Saha sihisi puun juurella kaamealla tavallaan. Välillä Remes keskeytti työn pyyhkiäkseen hikeä kasvoiltaan.
— Puu kaatuu jos kultaa ei heru.
Oiva Juntunen puri hampaansa yhteen ja ajatteli että jos tämä nyt oli kuolemaksi niin minkäpä asialle sitten voi. Kultaa hän ei Remekselle lahjoittaisi. Oiva Juntunen oli suomalainen mies hänkin, mieluummin hän valitsi kuoleman kuin saaliinjaon. Viidentoista minuutin kuluttua puu alkoi huojua. Alhaalta kuului viimeinen uhkavaatimus:
— Kohta kaatuu! Joko tunnustat?
Vastaukseksi Oiva Juntunen veti toisesta jalastaan kumisaappaan ja sivalsi sen Remeksen selkään niin että läjähti. Neuvottelujen tie oli nyt loppuunkuljettu. Majuri veti sahalla vielä muutaman ratkaisevan vedon, ja alkoi sitten lykätä järeää runkoa nurin.
Oiva Juntunen katseli kaatosuuntaan yrittäen valita sopivaa laskeutumispaikkaa. Alastulo olisi kova, kaikkialla levittäytyi louhikkoista vaarankuvetta, jota peitti vain ohut jäkäläkerros. Nyt Oivalla olisi tilaisuus tutustua jäkäliin läheisemmin kuin koskaan. Kenties viimeisen kerran, elävänä.
Viimein valtava mänty alkoi hitaasti huojua. Se palasi muutaman kerran kannolleen, ikäänkuin kaatumisvauhtia hakien, mutta kun majuri lykkäsi silmät pullollaan puuta nurin, lähti erämaan jättiläinen lopulta syöksymään tuhoonsa. Mukanaan se vei Oiva Juntusen.
Komeaa oli kairojen ikiaihkin sortuminen! Kannolta kuului vuosisataisten kasvualustojen karsketta. Järeä runko kallistui ensin hitaasti, arvokkaasti. Tuuhea oksisto alkoi humista, kun jättiläinen lähti toden teolla syöksymään nurin. Kaatohumina yltyi tuuleksi joka sai vedet kihoamaan Oiva Juntusen silmiin. Hän päätti pysyä mukana loppuun asti.
Pienen hetken Oiva Juntunen tunsi kalinaista nautintoa syöksyessään jylisevän jättiläisen mukana alas vaaran rinteeseen. Hänen kurkustaan pääsi ilmoille kilhakka hihkaisu, joka ei ollut kuolinhuuto eikä avunpyyntö, vaan pikemminkin osoitti tiukkaa määrätietoisuutta ja omalla kannalla pysymistä. Koko pohjoinen maisema näytti mullistuvan päälaelleen, Kuopsuvaara keikahti kumoon, Juha-Vainaan Maa lensi taivaankanneksi, ja sitten maailma musteni roistorukan silmissä. Hänen ruumiinsa sinkoutui kymmenien metrien päähän vaaran alarinteeseen kuin väkivaltaisen katapultin ampumana. Rytisten mahtava petäjä asettui aloilleen maahan. Kiveliöön laskeutui taas rauha.