Majuri Remes istuutui väsyneenä kannolle. Hän peitti känsäisillä kämmenillään hikiset kasvonsa. Hän oli kaatanut elämänsä suurimman puun, ja oli samalla tappanut elämänsä ensimmäisen ihmisen.
Jostakin vaaran rinteeltä paikalle juoksi hätääntynyt Viisisatanen. Se viipotti arkailematta Oiva Juntusen elottoman ruumiin luo, nuuhki maassa makaavaa ihmispoloista, lipaisi punaisella kielellään ammattirikollisen korvanseutua ja päästi viimein ilmoille vaimean, alakuloisen vingahduksen. Sitten se katsoi majuri Remeksen suuntaan totisilla silmillään. Majuri käänsi katseensa ketun silmistä, nousi raskaasti seisomaan ja lähti astelemaan kohti uhria. Viisisatanen väistyi muristen metsään majurin tieltä.
12
Jalat vetelinä majuri Remes kumartui toverinsa puoleen. Mies oli kurjassa kunnossa. Ei mitään elonmerkkiä.
Majuri Remes katui syvästi. Hän tiesi nyt tehneensä viimeisen tekonsa, oli surmannut oudon viattoman miehen. Kuinka tämä mieletön tapahtuma oli ollut mahdollinen?
Oiva Juntunen makasi sikiöasentoon käpertyneenä parin jäkälämättään välisessä kolossa. Sääsket olivat oitis ryhtyneet imemään verta onnettomuuden uhrin elottomilta kasvoilta. Sääskien kannalta ei ollut väliä, oliko ihminen kuollut vai elävä, pääasia että veri oli tuoretta. Majuri Remes hääteli sääsket toverinsa otsalta. Hän huokasi raskaasti.
— Voi hyvä jumala.
Majuri Remes tunnusteli Oiva Juntusen pulssia, mutta hän oli itse vielä niin palavissaan ettei saanut selville löikö sydän vai ei. Majuri asettui kontalleen Oiva Juntusen vierelle, haisteli tämän sierainten seutuja. Oli pakko todeta ettei mies enää hengittänyt. Toisesta nokkareiästä herahti ylähuulelle hiukan kirkkaanpunaista verta.
Remes pyyhkäisi hikisellä nenäliinalla veren pois, oikoi ruumiin levollisempaan asentoon ja alkoi sitten antaa tekohengitystä suusta suuhun -menetelmällä. Hän puhalsi pontevasti happea Oiva Juntusen keuhkoihin sellaisella paineella että siitä olisi täyttynyt monta vappupalloa. Samalla hän hieroi Oiva Juntusen sydänalaa. Hänen toimensa olivat niin voimakkaat että jos sydän olikin pysähtynyt, sen oli taas pakko ruveta pumppaamaan verta, jos mieli ylipäätään pysytellä omistajansa rinnassa sisällä.
Rajua sydänhierontaa ja kohisevaa tekohengitystä jatkui viitisen minuuttia. Sitten majuri totesi että kuollut alkoi virota. Oiva Juntusen suusta pääsi omituinen huokaus, ja hänen sydämensä hätääntyi jyskyttäen käyntiin. Majuri Remes seurasi tovin elpyviä elintoimintoja, kohensi vielä loukkaantuneen asentoa paremmaksi, huokasi viimein onnellisena ja pani tupakaksi.
— Jumalalle kiitos. Heräsi perkele henkiin.
Majuri haki kämpältä vanhan vesikelkan. Sen jalakset iskivät tulta vaaran kallioihin kun Remes juoksutti sen tappopaikalle. Äärimmäisen varovaisesti hän sijoitti tajuttoman toverinsa kelkkaan ja veti hänet kämpälle, suoraan sisään. Hellästi hän nosti Oiva Juntusen ukkoherran vuoteeseen ja peitteli hänet siihen.
— Sitkeä tyyppi, pakko tunnustaa.
Majuri asetti kostean pyyhkeen potilaan otsalle ja pöyhi tyynyä pehmeämmäksi. Hän veti toveriltaan saappaat jaloista ja avasi puseron napit. Kädet hän asetti ristiin rinnalle kaiken varalta.
Oiva Juntusen tajuttomuus kesti seuraavaan päivään. Ne ajat olivat Remekselle äärimmäisen kovia. Hän puheli lakkaamatta itsekseen, katui ja rukoili toverinsa pelastumista. Hän yritti muutamaan otteeseen saada aikaan jopa itkuntapaista, vaikka ei siitä mitään tullut. Majurin kyynelkanavat olivat kasvaneet umpeen jo ajat sitten.
Aamulla läpeensä valvotun yön jälken Remes keitti väkevää lihalientä ja syötti sen potilaalle niin hellävaroen kuin kykeni. Hän longotti potilaan leukaperät auki ja valuta lientä kurkkuun. Aataminomena teki muutamia refleksinomaisia liikkeitä, lihaliemi hupeni vatsaan eikä potilas näin ollen päässyt kuivumaan.
Majuri lupasi itselleen, että jos toveri ei tähän kuole, niin hän aloittaa uuden paremman elämän. Mutta jos kuolema tulee, niin heti haudattuaan ruumiin majuri tappaa myös itsensä. Hän ei halunnut nöyrtyä sotaoikeuden edessä siviilimurhan takia. Majurin mielestä viisainta oli tulla uskoon, ja ampua sitten itsensä. Tai hirttäytyä, kun asetta ei ollut käsillä.
Puolilta päivin Oiva Juntusen haparoivaan tajuntaan alkoi kantautua Remeksen yksinpuheluita, joissa hän kaavaili uutta parempaa elämää tai vaihtoehtoisesti hirttäytymistä. Oivan korviin nämä puheet soinnahtivat äärimmäisen katuvaisilta. Ärjyvä takaa-ajaja oli muuttunut helläksi hoitajaksi joka lakkaamatta hopotti ilmoille sieluntuskaansa. Oiva Juntunen saattoi tyydytyksellä todeta että taistelu oli käyty, että hän oli sittenkin selviytynyt hengissä ja että hän oli päässyt eräällä tapaa voitolle jutussa.
Kaiken varalta Oiva Juntunen piti silmiään kiinni. Ei tässä nyt ollut erityisempää kiirrettä herätä henkiin. Järkevämpää oli seurata tilanteen kehitystä ja vasta sitten palata yleisemmin tajuihinsa.
Majurin höpinöistä Oiva piankin saattoi päätellä että hän oli maannut tuvassa tajuttomana edellisestä päivästä saakka. Mutta miten pahasti hän oli loukkaantunut? Koko ruumista kivisti armottomasti, mutta kun varpaita ja sonnia vaivihkaa liikutteli, se ei tehnyt kovinkaan kipeätä. Jäsenet liikkuivat, ainakaan selkäranka ei voinut olla poikki. Ei myöskään niskanikamat olleet sijoiltaan, sillä Oiva Juntusen korvat heiluivat niin kuin ennenkin.
Oiva Juntunen muisti hyvin puun kaatumisen. Se oli ollut hieno kokemus. Huimaava ilmalento suoraa päätä kuolemaan... hänestä oli tuntunut siltä kuin Tuonelan joutsen olisi lentänyt hänen vierellään raskain siiveniskuin kohti tulevaista tuntematonta, tummaa tuhoa. Sitten hirvittävä rytinä ja ryske! Sellaista ei tavallinen roisto monta kertaa elämässään saa kokea. Oiva Juntunen saattoi kirjata tapahtuman muistojensa muutenkin paksuun kirjaan eräänä kaikkein hurmaavimmista.
Majuri Remes ei suurestikaan muistuttanut keskussairaalan valkotakkisia hoitajattaria. Enemmänkin majuri, hyvistä tarkoituksistaan huolimatta, oli suoraviivainen ja kovakourainen välskäri, jopa niin että potilas tunsi jokaisen hoitotoimen jälkeen olonsa entistä kurjemmaksi. Etenkin muutamien tuntien välein tapahtunut pakkosyöttö tuntui Oiva Juntusesta epämiellyttävältä. Oiva Juntusen teki mieli purra Remekseltä sormet poikki, kun tämä lusikoi lihalientä hänen kitaansa, mutta eihän tajuton sellaista voi tehdä.
Vapautuakseen näistä hoivatoimista Oiva Juntunen päätti tulla tajuihinsa. Hän ähkäisi ja avasi silmänsä.
Vuoteen vieressä kyykkivä Remes ilahtui suunnattomasti toverinsa virkoamisesta. Vähällä oli ettei hän innoissaan läimäyttänyt potilasta hartioille. Kuului kuin jylinää kun raskas kivikuorina vyöryi majurin sydämeltä kämpän lattialle.
Oiva Juntunen kohottautui istumaan. Ruumista särki ja päässä humisi. Ehkä jokunen kylkiluu oli poikki? Muuten tuskat viittasivat lähinnä sisäisiin vammoihin.
Majuri Remes ryhtyi vuolassanaisesti anomaan anteeksiantoa. Hän selitteli ja sölkötteli kaikenlaista järjetöntä omasta raakuudestaan ja tulevasta uudesta elämäntavastaan. Hän yritti nyyhkiä, puristeli käsiään yhteen ja teki monenlaisia lupauksia. Hän haki Oiva Juntuselle raikasta vettä tuuletti tupaa ja tappoi sääskiä.
— Hyvä on. Mutta kultaa minä en sinulle anna. Ennemmin vaikka kuolen, sillä kulta on minun.
Majuri kysyi, voisiko hän nyt kun toveri oli vihonviimein tullut tajuihinsa lähteä kyliltä hakemaan lääkäriä.
Säikähtyneenä Oiva Juntunen torjui ajatuksen. Lääkäri tästä nyt vielä puuttui! Hän tiesi että jos lääkäri tuotaisiin tähän vuoteen äärelle, siitä seuraisi lukemattomien kaavakkeitten täyttö. Otettaisiin ylös syntymäajat ja nimet ja kotipaikat ja osoitteet ja sosiaaliturvatunnukset ja veriryhmät... sellaiseen hirvittävään vaaraan ei ammattirikollisella ollut varaa.
— Sano kuka sinä olet, pyysi Remes.