Oiva Juntunen harkitsi asiaa. Remes oli perillä hänestä, enää ei maksanut vaivaa näytellä luonnonystävää ja jäkälätutkijaa. Hän paljasti olevansa Oiva Juntunen, ammatiltaan rikollinen. Hänellä oli tosiaankin erinäinen määrä kultaa piilossa täällä Lapissa. Hän oli vaeltanut tänne saakka pakoon rikostovereitaan jotka näihin aikoihin vapautuisivat vankilasta. Hän toivoi että majuri ymmärsi asian. Remes oli onnellinen ettei hänen tarvinnut lähteä kylille selittelemään onnettomuuden syitä. Molemminpuolinen luottamus palasi. Miehet tekivät uudet sinunkaupat kun uudet nimetkin otettiin käyttöön.
— Oiva!
— Sulo!
Siitä pitäen Kuopsuvaaran kämpällä ei puhuttu von Reuterholmista eikä amanuenssi Asikaisesta. Elämä kämpällä jatkui oivallisen suloisena.
Miehet sopivat että Remeksen palkkaa nostettaisiin tuhannella markalla kuukaudessa. Oli varustauduttava viimeinkin talven varalle, ja sitä varten Remes lähti Kittilään. Oiva Juntunen antoi majurille viisituhatta markkaa rahaa kuukauden muonaa ja varusteita varten. Ennen lähtöä Remes valmisti potilaalle valmiit ruoat kämpän pöydälle. Siinä oli lihapurkkeja, leipää, voita, majoneesia, sipuleita, kurkkua, vettä ja tupakkaa. Huolehtivainen majuri neuvoi lähtiessään toveriaan:
— Älä vaan rasita itseäsi liikaa. Sinun tilassa pitää lepäillä että voimistut.
Kolmea päivää myöhemmin majuri saapui nelivetoisella traktorilla, johon oli lastattu kaikkea tarpeellista. Hän oli erinomainen muonittaja, mitään tärkeätä ei ollut unohtunut. Keittiön komeroihin ja nurkkiin kasattiin huomattavat määrät ruokatavaroita: sika-nautalihasäilykkeitä, Jalostajan lihapyörykkäpurkkeja, hernekeittoa, Knorrin kasvis- ja lihaliemikuutioita, Pedersenin maksapasteijaa, Bolognan pata-ainespusseja, Sadonkorjuuperunamuusia, venäläistä meetvurstia monta tankoa, balkaninmakkaraa, krakovalaista, painavia saunapalvikinkkuja, salamia; toki majuri oli ostanut myös suuren pallojuuston, tanskalaista sinivalkohomejuustoa, kuminajuustoa, Koskenlaskijaa. Kalaakin oli: tavaton määrä Ahti-perhesillipurkkeja, sokerisuolattua sillifileetä, Marina-makrillifileitä, islantilaisia katkarapuja. Voita, Leipojan Mildaa ja Kultasulan rypsiöljyä oli myös riittävästi, ja tietysti myös Sunnuntai-vehnäjauhoa, maitojauhetta, Raision ruisjauhoa sekä mannasuurimoita ja riisipusseja. Isot kasat Maitonäkkiä ja Oululaisen ruisrapeaa, Pauligin Presidenttisckoitiista, Iloisen Vesselin kaakaota, Liptonin ruusunmarjateetä ynnä hyvät valikoimat aina tarpeellisia mausteita: laakerinlehtiä, maustepippuria, suolaa, sokeria, currya, valkosipulisuolaa, valkopippuria, valkoviinietikkaa, jauhettuja kaardemumman siemeniä. Vielä majuri Remes oli hankkinut Lähekkäin-hammastahnaa, Aktiv-hilseshampootaa, Bio Famil-pesujauhetta, Sunlight-saippuaa, Neste-Vimiä ja paljon kynttilöitä. Viisisataselle hän oli ostanut monta purkillista koiran-ruokaa ja komean kumiluun.
— Luulisi että ketunpentu tykkää tämmöisestä. Majurin muonanhakumatkan aikana Oiva Juntunen oli toipunut hyvää vauhtia, ja kun Remes esitteli apteekista ostamansa mustelmasalvat ja särkylääkkeet, idealsiteet ja linimentit, parantuminen vauhdittui entisestään.
Illalla, kun majuri oli sytyttänyt tulen piisiin ja istuttiin hörppimässä ruusunmarjateetä, virkkoi Remes:
— Soitin vaimolle Espanjaan. Hyvin kuulemma siellä viihtyy.
Oiva Juntunen tuijotteli tuleen, oli hiljaa tovin kunnes vastasi:
— Mikäpä hätä tässä meilläkään, enää,
— Sinun ansiota kaikki. Oiva.
13
Tukkikämpän piisin lämmössä miehet viettivät joutilasta aikaansa nauttien maukkaista aterioista, pelaten miilua ja kertoillen toisilleen kaikenlaisia juttuja. Keskustelut saivat verevämpiä sävyjä kun heidän ei enää tarvinnut salata menneisyyttä toisiltaan.
Eräänä iltapuhteena majuri kysäisi Oiva Juntuselta:
— Sinä siis olet tosiaankin roisto, oikea rikollinen?
— Minä olen roisto. Ammattirikollinen sitäpaitsi. Vaikka olen minä yliopiston kirjastossakin joskus käynyt. Otatin valokopioita kriminaalitutkimusta käsittelevistä teoksista. Kirjastoista löytää ihmeen paljon aineistoa, josta on apua rikoksia suunnitellessa.
Majuria kiinnosti tietää, minkä takia Oiva Juntunen oli hairahtanut rikosten teille.
— Taisivat kotiolot olla kurjat?
— Ainahan sanotaan että lapsuus vaikuttaa, että rikollisilla on ollut kova lapsuus ja nuoruus. Yleensä niin onkin, mutta ei minun kohdallani. Meillä Vehmersalmella ei kärsitty rikkinäisistä kotioloista, eikä siellä ollut kavereita, joilla olisi ollut minuun turmeleva vaikutus. Päinvastoin. Meillä kotona oli kaikki hyvin. Köyhiä kyllä oltiin, mutta ei erityisen köyhiä jos vertasi naapureihin. Kotona oli aina mukavaa ja turvallista. Äiti leipoi vehnästä ja isä otti mukaan muikkuverkoille. Koulussa opettaja kehui ja antoi hyviä numeroita. Ei tosiaankaan mitään valittamista. Ainoa mistä en kotitilalla tykännyt oli työnteko. Itse asiassa minä olen aina ollut jokseenkin laiska.
Majuri Remes huomautti että sen hän kyllä oli pannut merkille.
— Armeijan jälkeen en viitsinyt enää kotiin mennä, olisi pitänyt ruveta viljelemään tilaa ja ruokkimaan elukoita. Ei sellainen juuri huvittanut. Yrittelin Helsingissä varastoapulaisena. Siinä vaiheessa kuoli äiti. Ajattelin muuttaa Australiaan siirtolaiseksi kun serkkupoika kirjoitteli ja kovasti kehui tienestejä siellä. Tilasin jo maahanmuuttokaavakkeet Australian Tanskan konsulaatista ja olin vähällä lentää maapallon toiselle puolelle. Mutta onneksi serkkupojalta tuli kirje jossa se kehui miten kamalasti siellä piti paiskia töitä. Minä rupesin miettimään asioita ja päätin jäädä Suomeen. En ole katunut päätöstä koskaan. Näkisitpä serkkupojan nyt. Se on vasta neljänkymmenen ikäinen, mutta yhtä suonikas kuin maratoonari. Sillä on luuvikoja, kulumia joka luussa. Se on työhullu mies. Toissakesänä kun se kävi Suomessa, me mentiin hierojalle. Se huusi kuin tapettava. Niin niitä luita särki.
— Varastomiehenä minä kähvelsin hitsausmuuntajia ja muuta sellaista ja möin ne Pohjanmaalle. Sain siitä rutosti rahaa ja vuoden linnaa. Siinä vaiheessa kuoli isä. Onneksi ehti kuolla ennen tuomiota, elävänä sitä olisi varmasti hävettänyt. Vankilasta kun pääsin, päätin etten enää yrittele töitä. Rehellinen työ on minusta äärimmäisen vastenmielistä. Tuntuu alentavalta tehdä työtä josta joku toinen ihminen vielä maksaa palkkaa. Lisäksi työnteko on rasittavaa. Minä olen aina säälinyt työhulluja.
— Taitaa olla turha kysymys, mutta onko sinulla omaatuntoa?
— Omatunto ei koskaan ole ahdistellut minua. Minä saatan varastaa mitä vaan, aivan tunteettomasti. En nyt tietenkään ota joltakin leskeltä tai pultsarilta viimeisiä ropoja, mutta se ei johdu niinkään siitä että säälisin niitä piruparkoja, vaan enemmänkin siitä ettei niillä ole mistä ottaa. Ihan hyvin minä voisin puhdistaa jonkin kuolinpesän surevan lesken alta, ja olen minä semmoista tehnytkin. Keravalla minä evakuoin yhdeltä ämmältä kokonaisen salin kaluston. Antiikkia, se meni hyvin kaupaksi. Siitä jutusta en vieläkään ole jäänyt kiinni, enkä enää voi jäädäkään, sillä rikos on vanhentunut ja eukko kuollut. Ei saanut viedä kalustoaan hautaan sekään muori. Minä olen totisesti paha mies, mutta se ei tunnu minusta hullummalta. Tämä on ehkä ylvästelyä, tämä kovuus, mutta ammattirikollinen ei menesty jos joutuu joka keikan jälkeen paaduttamaan itsensä. Siinä hätääntyy. Pitää olla paatunut ja paha jo alun pitäen. Työ on otettava työnä, se on minun linjani.
Majuria kiinnosti tietää, mitä mieltä Oiva Juntunen oli vankiloista. Eivätkö toistuvat rangaistukset kyenneet ohjaamaan rikollista kaidemmalle tielle?
— Toistakymmentä kertaa minä olen istunut vankiloissa. Pakko on myöntää että vankeusajat ovat tämän ammatin varjopuolia. Ellei rikollinen aika ajoin joutuisi vankilaan, tämä olisi todellinen toiveammatti. Piileskely, niinkuin nyt tämä oleskelu täällä erämaassa, sekin vielä menettelee, mutta vankilasta minä en ole tottunut nauttimaan. Ensimmäisillä kerroilla se oli suorastaan helvetillistä, ja monta kertaa olen harkinnut alan vaihtoa. Tuntuu kuin vanki alennettaisiin eläimen tasolle. Raskaat rautaovet paukkuvat, käytävät kaikuvat, eikä minnekään ole menemistä. Mitään et voi itse päättää, kaikki on ennalta säädettyä. Jos haluaisi jutella jonkun kanssa, niin aina ovat samat tarinat esillä: kundit eivät osaa puhua muusta kuin vitusta ja viinasta ja keikoista ja pakosuunnitelmista. Minä puolestani en koskaan ole halunnut muistella omia rötöksiäni. Minä en halua että työtapani tulevat tunnetuiksi. Joskus tekisi mieli puhella vaikka politiikasta tai yhteiskunnasta, taiteistakin, mutta linnankundit eivät käsitä niistä yhtään mitään. Elämä vankiloissa on kolkkoa ja yksinäistä. Joskus olen ajatellut että jos saisin valita, niin mieluummin minä menisi töihinkin kuin vankilaan.