— Yritä tulla ovesta läpi!
Remes rymisteli tallissa. Ovi heilui, mutta ei antanut periksi.
— Koeta oikein voimalla! Kuvittele että tämä on saluunan ovi!
Majuri huusi sisältä että nyt mentiin jo naurettavuuksiin, mutta pyrki sitten kaikin voimin ovesta läpi. Hän onnistui. Ovi lensi auki, haka vingahti pihtipielestä kauas pihamaalle, ja majuri syöksyi oven mukana Oiva Juntusen jalkoihin.
— Ei perkele kestänyt. Olen minä melkoinen rohju, hän äimisteli aikaansaannostaan.
Miehet sopivat että oven saranointi ja lukitus uusittaisiin ja vahvistettaisiin niin lujaksi ettei majuri mitenkään voisi murtautua ulos tallista.
Majuri esitti että talliin rakennettava väliseinä kyhättäisiin pilttuulaudoista, mutta Oiva Juntunen pudisti päätään:
— Ei sinua lautaseinä pitele. Hirrestä se pitää rakentaa. Majuri väitti että hirsisen väliseinän salvominen veisi monta päivää. Mutta Oiva Juntunen sanoi että aikaa kyllä oli.
— Ei muuta kuin lähde kaatamaan hirsiä. Sinulta se puun-kaato käy.
Niin vankilatyömaa pääsi alkuun. Majuri salvoi väliseinähirsiä, ja Oiva Juntunen istui seimessä tarinoiden ja tupakkaa poltellen.
— Sanoppa Remes, minkä takia sinä sitä virkavapaata otit? Ihanko totta sinä meinaat lukea tekniikan tohtoriksi.
— Minä olen juoppo. Ryyppäsin viran jumiin, jos käsität. Oiva Juntunen sanoi että jotakin semmoista hän oli ehtinyt epäilläkin. Matkat maalikyliin olivat vieneet sen verran aikaa. Jo naamasta päätellen majuri oli tulijuoman ystäviä.
— Varuskuntapalveluksessa ei ole mielessä kuin viina. Minä olen ryypännyt jo kymmenkunta vuotta pomeranssiviinaa, voi sanoa että päntiönään. Mutta täällä on mennyt taas monta päivää ilman viinaa. Kun oikein muistelen niin näin pitkää raitista kautta minulla ei ole ollut sitten kun minut ylennettiin kapteeniksi. Siitä on aikaa, Oiva hyvä. Tai olinhan minä kaksi vuotta sitten raittiina yksitoista vuorokautta. Minulta puhkesi silloin umpisuoli, eikä vaimo tuonut pomeranssiviinaa sairaalaan vaikka minä sitä kuinka uhkailin. Se on Irmeli uppiniskainen ihminen.
— Jospa sinun vaimosi ajatteli ettei juopottelu oikein sovi mahaleikkauksen aikana, esitti Oiva Juntunen.
— Kaikkihan tässä maailmassa on epäterveellistä. Mutta tosi on, että viinattomina aikoina ruumis on jotenkin tavallista kevyempi. Voimia on enemmän, sitä liikkuu jäsäkämmin.
Majuri vaarnasi hirren lujasti paikoilleen, sovitti sen niskaan uuden ja jatkoi sitten juttuaan:
— Oikeastaan minä olen virkajuoppo. Miten sen selittäisi... pataljoonankomentajana on niin kiinni kaikissa typerissä koulutusasioissa ettei siitä juuri mihinkään pääse irtaantumaan. On kaikenlaista hommaa, ei sitä siviilimies uskoisi. Työt tahtovat kasaantua, se on pääasiassa paperityötä, täysin turhaa enimmiltään. Minä olen siirrellyt papereita pinkasta toiseen eräänkin kilon sotilasurani aikana. Kun yhden paperin laadit, kirjoitutat sen puhtaaksi ja lähetät eteenpäin, niin kohta tilalle putkahtaa kaksi tai kolme uutta paperia, jotka pitäisi lukea, ottaa niihin kantaa, suunnitella, voi vittu, ja sitten niistä kaikista pitää laaria taas uudet paperit ja lähettää ne eteenpäin, mikä minnekin. Suomen armeijassa risteilee turhia papereita miljoonittain. Niitä kuljetetaan postissa, lähetit niitä juoksuttavat, puhelinsanomia otetaan ja jätetään, muistioita laaditaan, yksi paperi lähtee pohjoiseen, toinen itään, diaariot täyttyvät... leimoja lätkitään, nimikirjoituksia piirustellaan. Ne paperit ovat niinkuin sääsket saatanat: jos yhden tapat, tilalle ilmestyy viisi uutta. Kun yhden paperin runttaat roskakoriin, pian sitä kysytään viidellä kirjeellä. Minä olen tullut siihen tulokseen etteivät sääsket lopu tappamalla eivätkä paperit lukemalla.
— Sitten se everstin vittumaisuus kaiken päälle. Kyllä teki hyvää imaista pullo tai kaksi pomeranssiviinaa välillä. Usein minä jo aamusta tyhjensin ensimmäisen pullollisen. Semmoista se on ollut meikäläisen elämä. Viinaa ja papereita ja vitutusta ja taas viinaa.
Oiva Juntunen huomautti ettei Kuopsuvaarassa tarvinnut ryypätä, kun ei ollut papereitakaan.
— Sepä juuri. Jos puolustusvoimien tehtävät järjestettäisiin urakkapohjalle, niin minun ei olisi pakko juopotella. Minä olen aikaansaapa mies. Pataljoonankomentajan vuoden työt minä kykenisin tekemään kahdessa kuukaudessa urakalla. Ei siinä ryyppäämään ehtisi.
Remes raahasi sisään jälleen uuden hirren. Hän veisteli sitä sopivan muotoiseksi edellisen päälle.
— Minusta tuntuu että jos sota syttyy, niin tässä vankilassa istuu vielä moni mies. Että sen puoleen, ei tämä homma ihan turhaa ole.
Oiva Juntunen epäili ettei Kuopsuvaaran vankityrmällä olisi mitään käyttöä tulevan sodan aikana. Eikö kolmas maailmansota sentään sodittaisi Keski-Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Neuvostoliitossa?
— Nimenomaan tämä Kuopsuvaara ja Juha-Vainaan Maa tulevat olemaan sotatoimialuetta jos sota syttyy. Kuopsun nokkaan kaivetaan ohjusasema tai vähintään raskaan ilmatorjuntapatterin asemat. Juha-Vainaan Maahan rakennetaan panssariesteitä, ja tähän meidän kämppään majoitetaan joku esikunta. Tuolla kultakaivoksen seutuvilla käydään verinen panssaritaistelu. Nämä maastot ovat semmoiset.
Majuri veisteli hirttä innostuneena.
— Tämänkin seinähirren takana saattaa istua joku amerikkalainen, saksmanni, norjalainen, italialainen... tai sitten venäläinen, kirgiisi, tunguusi. Mahdollisuuksia kyllä on. Tähän voidaan teljetä sotilaskarkureita tai sotavankeja. Tuossa tallin takana teloitetaan sotarikollisia. Kenttäoikeus istuu kämpän terävässä päässä ja latoo kuolemantuomioita. Tai voihan olla että tänne sullotaan kuormastovarkaita tai sitten itsensäsilpojia tai hulluja. Jos taistelut kestävät pitkään ja ovat verisiä ja raskaita, hullujen määrä lisääntyy. Kovissa taisteluissa pataljoonan kokoisesta joukko-osastosta voi kehkeytyä joukkueen verran mielisairaita. Enemmänkin niitä olisi, mutta kaikkein hulluimmat yleensä kaatuvat.
Majuri piirsi timperinkynällä touhukkaasti karttakuvioita hirren valkeaan kylkeen.
— Varsovan liitto marssii tänne Kuopsuvaaraan idästä, lähinnä Muurmanskin, Petsamon ja Sallan suunnista, tätä nuolta pitkin ne tulevat. Repokairan halki uutta Kekkosen tietä Pokkaan ja siitä Puljuun ja sitten tänne. Entäpä sitten Atlantin liiton joukot! Ne vyöryvät lännestä Kölivuoriston yli Narvikin rataa pitkin, Ruotsin läpi, ja toisaalta Skibotnin kautta Käsivarteen, ja sitä rataa sitten tänne. Suomalaiset nousevat Sodankylästä Jeesion ja Kittilän kautta myös tänne. Tämä on minun idea, sotaharjoituksissa sitä kokeiltiin ja hyvin meni. Muistathan ne harjoitukset? Niin, sinähän tappelit Potsuraisvaaran pirunpellossa niitten kranaatinheitinpoikien kanssa. Kelpo suoritus, täytyy tunnustaa.
Kun putka oli muutaman päivän kuluttua valmis, miehet saattoivat todeta että se oli hyvä ja vahva. Majuri viimeisteli vankilaa naulaamalla lautoja sontaluukun tukkeeksi, mutta Oiva Juntusen mielestä laudoitus ei ollut riittävän vahva.
— Sontaluukkuun pitää asentaa kalterit. Kun käyt kylillä, hanki puolentoista tuuman paksuista harjaterästä ja vahvat aspit.
Majuri vilkaisi sontaluukkua inhoten.
— Et kai sinä väitä että minä ryömisin tuommoisesta paskalävestä ulos, hän tulistui.
Mutta Oiva Juntunen ei antanut periksi.
— Kullanhimo panee miehen menemään rumemmastakin reiästä. Minä vaadin siihen ehdottomasti kalterit. Ei sinua kanaverkko pitele. Ja ulko-oveen raskaat saranat ja saatanan suuri munalukko. Eikä mitään vara-avaimia, ettäs tiedät.
Majuri mulkaisi vihaisesti toveriaan, mutta ei ryhtynyt väittelemään asiasta. Hän kirjoitti muistivihkoon lukot ja kalterit muitten rakennustarvikkeitten perään. Seuraavana aamuna Oiva Juntunen antoi Remekselle tukun seteleitä ja muistutti ettei majurin pitänyt säästellä rahaa rakennustarpeita hankkiessaan.
— Osta kaikki priimaa. Vajaasärmäpaneelia minä en hyväksy.