Välillä majuri Remes pistäytyi ravintolassa ryypyllä.
Oiva Juntuselle Remes ajatteli hankkia termostaattilämmitteisen vesipatjan, mutta luopui sitten aikeesta asennusvaikeuksien ja sähkötarkastuslaitoksen säännösten takia. Sen sijaan hän hankki kuntopyörän ja painonnostotangon levyineen ehkäisemään talvisaikaan vaanivaa veltostumista. Pieni sähköporakone ja -jyrsin tuntuivat olevan tarpeen, kuten myös keittiön yleiskone, jolla saattoi vatkata, vaivata, jauhaa, raastaa ja paloitella. Kaksi paria slalomsuksia sauvoineen ja kenkineen hän tietysti myös hankki. Elektroninen televisio-peli, jossa Apinoiden Kuningas taisteli norsujen kanssa, siirtyi majurin haltuun, samoin höyrysilitysrauta ja digitaalinen taskulaskin.
Silloin tällöin piti piipahtaa kapakassakin.
Majuri ostaa hurautti myös kahdentoista hengen posliini-astiaston sekä kristalliset juomapikarit. Aterimet olivat luonnollisesti hopeaa, kynttilänjalat kultaa. Kyanderilta hän onnistui hankkimaan kaksi täyshopeoitua yöastiaa. Hiirenloukkujen piti olla kromattua peltiä.
Illalla, katseltuaan hotellin videolaitteella Mustan Emmanuellen kahteen kertaan, juolahti Remekselle mieleen soittaa Stickanille Tukholmaan. Hän saikin Stickanin kuuluville, kertoi terveiset Oiva Juntuselta ja tilasi saman tien kaksi huoraa Lappiin. Hän lupasi jättää Pohjanhovin portieerille matkarahoja ja kirjalliset matka-ohjeet, jotta naiset voisivat vaivattomasti matkustaa Rovaniemeltä edelleen perille. Hän varoitti Stickania, ettei tämä missään nimessä paljastaisi Oiva Juntusen olinpaikkaa. Stickan lupasi hoidella naisasian pikimmiten järjestykseen. Ihan pian vieraita ei kuitenkaan kannattanut odotella, sillä tähän vuodenaikaan huorilla oli Tukholmassa sesonki eikä matkustushalukkaita naisia ollut helppo löytää. Sitä paitsi Stickan ei halunnut lähettää monivuotiselle ystävälleen ja tämän upseeritoverille mitään rupusakkia, kun kerran Ruotsista saakka vittua pantiin liikkeelle.
— Tarvitaanko verkkosukkia ja mustia liivejä ja korkokenkiä, tiedusteli Stickan. Majuri sanoi että ilman muuta naisten piti ottaa mukaan kaikki tarpeellinen rekvisiitta.
— Entä ruoskia ja muita sellaista? Käsirautoja ja kuminaamareita?
Majuri ilmoitti ettei ainakaan käsirautoja tarvittaisi, mutta alusasut saivat kernaasti olla mustaa pitsiä, eikä punaisia sukkanauhoja saanut unohtaa.
Stickan kirjoitti kaiken huolellisesti muistiin.
— Sitten vielä pieni tiedonanto Oivalle. Kauppateknikko Hemmo Siira on päästetty Långholmenin vankilasta kaksi viikkoa sitten vapaaksi. Kuljeskelee täällä hermostuneen näköisenä, ja on kuulemma ostanut pistoolin. Että tämmöistä täällä.
Majuri Remes ryveskeli Rovaniemellä vielä kaksi vuorokautta, menetti paljon rahaa ja muistinsa. Kun hän lopulta palasi valtavan tarvikelastin kanssa Kuopsuvaaraan, Oiva Juntunen hiukan murisi viipymisestä. Mutta rahanmenoa Oiva ei moittinut, vaan sanoi suurpiirteisesti:
— Tämä suku ei säästä.
Majuri lämmitti saunan ja pesi Oiva Juntusen selän. Sitten hän muisti hämärästi olleensa puhelinyhteydessä Stickanin kanssa.
— Kuulemma se Hemmo Siira on nyt vapaalla jalalla.
Oiva Juntunen jäykistyi. Siira!
Miehet saivat muuta ajateltavaa, sillä ulkoa kuului sotakoirien haukuntaa. Jotakin merkillistä oli tapahtunut.
III OSA
16
Kolttaeukko Naska Mosnikoff puuhaili tavalliseen tapaansa lokakuun kahdeksannen päivän aamuna: hän nousi ylös, keitti aamukahvit, mursi kuppiin kimpaleen herkullista lapinjuustoa ja käväisi sitten aamupissalla tupansa nurkanjuuressa. Yöllä oli satanut lunta niin että pieni, hiukan etelän lasten leikkimökkiä suurempi rakennus oli verhoutunut somasti valkoiseen vaippaan. Ei näkynyt enää risainen kattokaan. Kesäinen hirmumyrsky oli riehunut Sevettijärven kolttakylässä ja lennättänyt Naskan nurinniskoin puunhakumatkalla. Kattokin oli repeytynyt, vaan tulevana suvena Naskalia oli aikomus paikata se oikein kunnolla. Iljetti kun vettä satoi vuoteen jalkopäähän. Erityisesti Naskan ikivanha, takkuinen kollikissa inhosi vuotavia kattoja. Sillä oli tapana nukkua Naskan jalkopäässä, eikä se millään tottunut alituiseen kosteuteen.
Naska muisteli että tänään hänen pitäisi täyttää 90 vuotta, mikäli nyt olisi lokakuun 8. päivä. Ja niin nyt oli, koska Neitsyt Marian suojeluspäivästä oli kulunut tasan viikko, ja sen Naska tiesi että suojeluspäivä oli aina lokakuun ensimmäisenä. Naska oli uskoltaan ortodoksi niinkuin kaikki Petsamosta evakuoidut koltat. Monet kerrat hän oli ristisaatossa kulkenut ja miljoonat ristinmerkit elämänsä aikana rinnastaan taikonut.
Naska sytytti rakkaan koti-ikoninsa eteen kynttilän ja jutteli tovin Pyhälle Mitrille. Hän kiitteli Mitrin välityksellä Jumalaa ja Kristusta hänelle suoduista elinpäivistä ja siitä että hänen lapsensa olivat aina olleet suhteellisen terveitä ja päässeet kunnialla maailmalle. Nuorimman lähdöstä oli jo yli viisikymmentä vuotta.
Miehensä Kiurelin kohtalosta hän ei vieläkään jaksanut olla kiitollinen. Kiureli Mosnikoff oli väkisin otettu tsaarin sotaväkeen ja kuljetettu sotaan, minne, sitä Naskalle kukaan ei ollut vaivautunut kertomaan. Enää Naska ei oikein muistanut sen sodankaan nimeä... sinne mies oli kuitenkin otettu ja sodassa pidetty eikä hänestä koskaan ollut kuulunut mitään. Oliko sota syönyt Kiurelin vai oliko Kiureli eksynyt laajaan maailmaan, kuka sen tiesi? Naskalia oli Kiurelista sentapainen muistikuva että mies oli muuten hyvä, mutta pakkasi joskus vähän lyömään. Silti Naska olisi pitänyt Kiurelin itsellään eikä olisi antanut häntä sodalle. Olisi ollut helpompi elättää lapsia jos Kiureli olisi ollut apuna.
Naska puhalsi kynttilän sammuksiin ikonin edessä ja ryhtyi pukeutumaan. Sitten hän meni ulos, lakaisi vastasataneen lumen portailta ja pihapolulta ja kantoi pari sylillistä pikkupuita tupaan. Kissalleen, Jermakille, hän antoi ruokaa. Sitten hän päätti juhlistaa syntymäpäiväänsä keittämällä poronlihakeittoa. Liharuoka oli kalliimpaa kuin kala, mutta Naska ei ollut nuuka nainen.
— Ihminen täyttää elämässään vain kerran 90 vuotta.
Juuri kun Naska oli ehtinyt vetää ylleen kirkkopukunsa ja paremmat kenkänsä, porhalsi pihaan kaksi henkilöautoa. Sellaista ei ollut tapahtunut moneen kuukauteen.
Voi hyvä Jumala! Tulivatko ne nyt hakemaan Naskaa Inarin vanhainkotiin, jäsähti muorin mielessä. Hän kampasi hätäisesti ohuen tukkansa ja meni sitten portaille tulijoita vastaan. Kannatti olla mielin kielin, etteivät vieraat taas rupeaisi puhumaan siitä vanhustentaloon muutosta. Olihan hänellä tässä oma talo, pirujako varten hänen piti tästä kaiken kiireen keskellä vanhainkotiin lähteä, vanhan ihmisen.
— Tervetuloa rakkaat vieraat, toivotteli Naska peloissaan. Vierasjoukkoa johti kunnan sosiaalijohtaja. Muuten mukava poika Naskan mielestä, mutta aina sillä oli jotakin ikävää asiaa. Milloin piti täyttää veroilmoitus, milloin anoa huoltoa tai holhousta. Niinkuin ihmisen elämässä ei muutenkin olisi ollut tarpeeksi vastuksia.
Sosiaalijohtaja Hemminki Yrjölä johdatti joukkonsa sisään. Hänen seurueesensa kuului vanhainkodin sairasosaston osastonhoitaja Sinikka Hannuksela, Lapin Kansan toimittaja Eevertti Tulppio, joka käytti pakinoissaan nimimerkkiä »Ewer-dy», ja Oulun yliopiston matkusteleva perinnetutkija Sakari Puoli-Tiitto. Perinnnetutkija raahasi tupaan magnetofonin, toimittajalla oli kamera ja sakmalaite, sairaanhoitajalla lämmin huopa ja sosiaalijohtajalla kukkakimppu. Hän kumarsi kohteliaasti ojentaessaan kukat Naska Mosnikoffille.
— Onneksi olkoot! Naska on nyt kunnan vanhin koltta, ja tässä on kukkasia siitä tunnustukseksi. Tämän päivän suurta merkitystä lisää vielä se, että nyt sinä Naska olet Suomen vanhin koltta.
Toimittaja Tulppio todisti, ettei Nellimöstäkään enää löytynyt yhtään yli 90-vuotiasta kolttaa, kun Rietu oli edellisenä keväänä kuollut. Hän mietti lehteensä otsikkoa Naskan juhlasta: »Suomen vanhinta kolttaa jututtamassa — pirteä Naska Mosnikoff avomielisenä».