— Täytyypä saman tien ottaa selville, josko sinä Naska oletkin maailman vanhin koltta! Siitä vasta mojova juttu tulisi, ajatelkaapa kaikki otsikkoa:
»Naska Mosnikoff — maailman vanhin elossa oleva koltta»
Naska avasi kukkapuketin. Häntä ihmetytti kovin, että kukat kukkivat kauniisti vaikka oli jo lokakuu.
— Ei olis tarvinnu... mitä ne rouvat sanoo ku saavat tietää että ootte kotikukkia minulle tänne tuoneet, hän hätäili.
Naskaa rauhoitettiin. Kioskistahan kukat oli ostettu. Osastonhoitaja asetteli Naskan harteille lämpimän huovan ja istutti sitten eukon tuoliin. Kukat hän aikoi panna maljakkoon, mutta kun talosta ei sellaista löytynyt, hän asetteli kahden litran peltihinkkiin, jonka nosti hellan kulmalle. Vähän ajan perästä vesi hinkissä alkoi kiehua niin että piskuiseen tupaan levisi huumaava kukkien tuoksu. Naska huomasi tapauksen, nosti hinkin hellalta lattialle ja muisti samalla hämmentää poronlihakeittoa. Tunnin päästä keitto olisi valmis. Hän laski vieraitten määrää. Syviä lautasia oli vain kolme, mutta hän itse voisi syödä matalasta lautasesta, ei hänellä niin ollut väliä. Pitäisi salaa pesaista Jermakin kuppi, silloin kaikille vieraille voisi tarjota keittoa syvistä lautasista.
Mutta ensin toki juotiin juhlakahvit. Naska kaateli kahvia kuppeihin, käski kastamaan pullaa ja ottamaan juustoa. Sosiaalijohtaja ja toimittaja panivat tupakaksi kahvin jälkeen. Naskan hengitys alkoi vinkua, mutta hän yritti olla niinkuin tupakansavu ei olisi haitannut häntä ollenkaan. Näille ihmisille ei auttanut ruveta astmasta valittamaan. Jos sen hölmöyden teki, ne veisivät mennessään. Vähän samaan tapaan oli Kiurelilkin aikoinaan viety. Yhtä varmaa vientiä se aina oli, sotaan tai sairaalaan. Ei niiltä reissuilta ihminen hengissä kotiin palannut.
Perinnetutkija napsautti nauhurin pyörimään ja tyrkytti mikrofonia Naskan suun eteen. Eukkoa mokoma patukka ärsytti, mitä varten sitä tullaan kylään ja sitten tuommoisella osoitellaan. Eikö se ääni uppoa koneeseen vähemmällä, ettei suoraan suuhun tarvitse tunkea. Mutta minkä noille mahtoi. Muistelemaan piti ruveta, mikään ei auttanut.
Vieraat yllyttivät kilvan Naskaa puhumaan vanhoista ajoista. He nauroivat ja sanoivat että se oli tärkeää. Nauhat vietäisiin arkistoihin ja sitten niitä voisi kuka tahansa mennä yliopistoon kuuntelemaan ja kirjoittamaan ylös. Kun Naska kysyi, minkä takia niin meneteltiin, hänelle sanottiin että semmoinen oli tapa. Kaikki oli perinnettä, joka ei saanut kuolla.
— Kysykää nuoremmilta, muistavat paremmin, yritti Naska, mutta se ei auttanut. Nimenomaan vanhoilta kyseltiin, siltä varalta että nämä sattuisivat kuolemaan eihän nyt Naskalia sentään mitään hätää sen puoleen tietenkään ollut, mutta kaiken varalta, ettei mitään arvokasta jää »kumpujen yöhön», niinkuin perinnetutkija Puoli-Tiitto sattuvasti asian ilmaisi.
No, Naska rupesi muistelemaan. Hän kertoi lapsuudestaan Petsamon Suonikylässä, muisteli nuoruutensa ja aikuisuutensa. Mitä hän ei muistanut, sen hän paikkasi panemalla omiaan. Kun kyseltiin Petsamon luostarin ajoista, Naska väitti että hän oli ollut piikomassa luostarissa kohta Kiurelin sotaan-viennin jälkeen ja että hänen nuorimmainen poikansa, nyt jo kuudenkymmenenkolmen ikäinen, oli luostarin igumeenin aita. Perinnetutkija napsautti nauhurin mykäksi. Alettiin puhua muusta.
Siinä välissä Naska onnistui sujauttamaan Jennakin ruokakupin hameisiinsa. Hän lähti ulos kaivolle muka vettä hakemaan, huuhteli siellä nopeasti kissankupin ja palasi sitten puhtaan astian kanssa sisälle. Porokeitto kiehui, Naska kattoi lautaset pöytään ja muisteli vielä puoli tuntia vanhoja Petsamon asioita nauhuriin. Sitten alettiin aterialle.
Syönnin päälle perinnetutkija Puoli-Tiitto pumppasi Naskalta vielä tietoja niistä sodista, joitten jaloissa eukko oli joutunut olemaan. Neljä tai viisi sotaa Naska muistikin. Sitä pidettiin erinomaisena saavutuksena. Toimittaja Tulppio otti valokuvia, pyysi päivänsankaria välillä ulos, ja Naska valokuvattiin portailla istumassa, kaivolla vettä vinttaamassa ja liiterin edustalla hellapuita sylissään. Kaikki olivat yksimielisiä siitä että kolttamuorin pihapiiri oli kerrassaan romanttisen näköinen. Perinnetutkija osoitteli milloin mitäkin esinettä ja kysyi, mitä ne olivat ja mihin niitä kolttien taloudessa käytettiin. Liiterissä Naska heilutti kalsua kirveestään perinnetutkijalle:
— Paneppa poika ylös, tämä on kirves. Tämmösellä met koltat säremme puita.
Tuo kaikki alkoi Naskaa väsyttää. Talvinen kaamospäivä hämärsi jo, eikä muori ollut saanut tilaisuutta päivänokosiin. Kovin teki mieli kellahtaa petille, mutta sitä ei rohjennut tehdä, olisivat vieraat pitäneet vanhana ja raihnaisena. Haukotutti kyllä, sille ei mahtanut mitään.
Sairaanhoitaja kiinnitti huomionsa Naskan lonksuviin tekohampaisiin. Hän pyysi ne itselleen, huuhteli vedessä ja katsoi lampun valoa vasten.
— Kyllä teille Naska-kulta uudet tekohampaat hankitaan, kunhan lähdette kirkolle. Otetaan vanhustentalossa muotit ja Rovaniemellä saavat laittaa paremmat hampaat. Kunta maksaa.
— Hyvin ne vielä lihaan pystyvät, väitti Naska suu mutrulla.
— Antaa vaan takaisin. Ne on saksalaisten tekemät.
Naskan piti selittää hampaittenkin tarina. Ne oli tehty viime sotien aikana. Vuoristojääkäreitten hammaslääkäri oli valanut proteesit kolttamuorin suuhun ennen Lapin sotaa. Lujaa tekoa vieläkin. Vähän ikeniä hankasivat, mutta eipähän tarvinnut mätäneviä hampaita irti kiskoa.
Sosiaalijohtaja nousi ylös ja alkoi puhua.
— No niin. Iltapa tässä ennättää. Kaikki on kai selvää, meidän pitää lähteä. Ja nyt me teemmekin niin, että tämän juhlan kunniaksi me viemme sinut Naska kirkolle! Mikäs juhla se on jos ei pientä huvimatkaa tehdä. Hoitaja, autelkaapa Naska autoon. Tavarat haetaan myöhemmin, ja kissa... (tässä vaiheessa sosiaalijohtaja madalsi äänensä kuiskaukseksi)... se pitää tappaa.
Naska asettui vastarintaan. Hänellä oli tälle päivälle ollut vieraista yllin kyllin hupia, hän ei halunnut lähteä millekään erityiselle huvimatkalle. Kovasti vaan vieraille kiitoksia, ja ottakaa nyt nuo kukatkin mukaan, mitä Naska niillä täällä pimeässä.
Mutta miehet tarttuivat lempeän turvallisesti Naskaan kiinni, kantoivat hänet kevyesti autoon. Sairaanhoitaja kokoili kassiin yhtä ja toista pikkutavaraa. Jermakki naukui pihalla, Naska alkoi itkeä. Hän rimpuili minkä jaksoi, mutta ei mahtanut vahvemmilleen mitään. Hänen toisella puolellaan istui sairaanhoitaja, toisella puolella sosiaalijohtaja. Toimittaja Tulppio käynnisti oman autonsa, perinnetutkija omansa. Naska tappeli takapenkillä minkä jaksoi.
— Saahan se arkkiaatteri Ylppökin olla kotona vaikka se on minua viis vuotta vanhempi, parkui Naska. — Kissaki jätetään yksin pihalle-Sosiaalijohtaja hermostui. Hän heitti Jermakin autoon.
Ovet paiskottiin kiinni, perinnetutkija kaasutti auton liikkeelle.
— Ei Naska-kullan sovi nyt noin käyttäytyä, torui osastonhoitaja. Hän yritti silittää kissaa, joka sihisi Naskan sylissä. Sosiaalijohtaja ärähti perinnetutkija Puoli-Tiitolle:
— Aja nyt. Tässä tulee yö ennenkuin ollaan Inarissa. Perkele että tuosta kissasta lähtee karvoja.
Hänen teki mieli lisätä että ikäloppu koltta-akkakin haisi hänen käsipuolessaan ulolle, niinkuin vanhat ihmiset haisevat kun eivät joka päivä käy suihkussa. Sosiaali-johtaja sytytti tupakan. Se taas pani Naskan hengityksen vinkumaan, eukko lyyhistyi pitelijöittensä armoille, mutta ajatteli sinnikkäästi että heti kun sopiva tilaisuus tulee, hän karkaa tämmöiseltä huviretkeltä. Hän oli hyvin selvillä siitä että tämä oli »huostaanotto». Sillä nimellä herrat kutsuivat nykyaikana ihmisryöstöä.
Kaamasen tielle saavuttaessa perinnetutkija Puoli-Tiitto pysäytti auton ja sanoi käyvänsä »piipillä». Myös sosiaalijohtajaa alkoi kusettaa, ja kun hän poistui autosta, käytti Jermakki tilaisuutta hyväkseen hypäten ulos pimeään metsään. Sairaanhoitaja ryntäsi kissan perässä ulos, yritti maanitella sitä, mutta pimeä erämaa oli vaiti. Kohta paikalle saapui myös toimittaja Tulppio, joka, saatuaan tietää mistä oli kysymys, ryhtyi myös vedenheittoon. Jermakin vihreät silmät välähtivät kaukaa pimeän metsän syvyyksistä.