— Mikä lie kulkukissa, hän selitteli Jermakkia. — Täytyykin tästä oistua tielle, hän hopotti ja melkein juoksi ulos.
Nopeasti Naska poistui kylästä. Hän käveli pohjoiseen, Peltovuoman suuntaan. Heti kun kylä katosi näkyvistä, Naska pujahti metsään. Hän päätti ettei ikinä enää näyttäytyisi ihmisten ilmoilla. Nyt häntä jo haettiin sotaväen voimilla! Tämähän oli aivan käsittämätöntä. Mitä rikollista hän oli tehnyt, kun hänen peräänsä komennettiin kokonainen armeija!
Naska oli varma etteivät sotilaat ihmisiä huvin vuoksi etsineet. Kun heille annettiin semmoinen tehtävä, ja jos he löysivät hakemansa, oli semmoinen ihminen mennyttä. Niin oli käynyt Kiurelille aikoinaan ja niin oli käynyt monen muun. Usein kiinnisaadut teloitettiin heti paikalla, jotkut toiset vietiin ensin vankilaan ja tapettiin vasta sitten kun ensin oli tarpeeksi rääkätty ja aika muuten sopiva. Kukaan ei selvinnyt armeijan kynsistä, kun sotilaat kerran lähetettiin liikkeelle. Naska Mosnikoff päätti lujasti, että mieluummin hän kuolee erämaahan kuin jättäytyy sotilaitten painettien pistettäväksi.
— Sotahurttiakin niillä mukana... söisivät ne meiät suihinsa, semmoset seefferit. On ne suomalaiset raakoja, mutisi Naska kahlatessaan kohti länttä, Ison Aihkiselän jylhissä maisemissa. Satoi lunta, kissa rämpi jo mahaansa myöten. Lumimyrsky oli nousemassa, kissa aisti sen. Se naukui surkeasti, Naska n tuli sitä sääli. Hän ajatteli että kävellään piru vie tässä niin pitkälle kuin jaksetaan ja katsotaan sitten, minkälaiseen paikkaan Neitsyt Maria ohjaa lapsensa ja tämän viattoman kissan kuolemaan. Naska teki muutamia vihaisia ristinmerkkejä.
Puljun ystävällisessä talossa akka ja ukko aprikoivat kuka heidän merkillinen yövieraansa oikein oli ollut. He vertasivat radiotiedotuksen tuntomerkkejä eukkoon ja tulivat siihen tulokseen että kyseessä saattoi hyvinkin olla sama kolttavaimo. Erityisen merkilliseltä tuntui se, että eukolla oli ollut vanha koilikissa seuranaan. Tavallisesti matkustavaiset eivät kuljettele kotieläimiä mukanaan, tuskin edes koltat. Akka kyllä sanoi kuulleensa jostakin jutusta, jossa muuan mies oli kuljeksinut ympäri valtakuntaa jänis mukanaan, mutta tämä oli kyllä toisenlainen tapaus.
— Jäniksen vielä ymmärtää, mutta kissa! Eiköhän soiteta nimismiehelle Kittilään?
Niin Kittilän nimismies sai tietää kadonneesta eukosta. Etsinnät kohdistettiin välittömästi Puljun kylän tienoille. Lentokoneita ja helikoptereita ei voitu käyttää lumimyrskyn takia, mutta joukkoja siirrettiin Kaamasesta Puljuun. Mukana oli samoja varusmiehiä, jotka olivat kesällä juosseet majuri Remeksen huutojen tahtiin pitkin Potsuraisvaaran, Siettelön ja Juha-Vainaan Maan maisemia. Tämä jäinen paluu näille kurjille seuduille ei jääkäreitä erityisemmin ilahduttanut. Kukaan ei uskonut että likemmäs satavuotias eukko selviytyisi hengissä näissä oloissa.
Muuan etsintäpartio osui Kuopsuvaaran kämpälle. Savotan saunasta asteli ulos kaksi höyryävää alastonta miestä, nuorempi ja laihempi ja toinen joka oli tukeva ja roteva ja kova huutamaan. Miehet suhtautuivat nurjasti vieraisiin. He eivät suvainneet että partio olisi jäänyt kämpälle yöksi. Kun kovaääninen vanhempi mies pukeutui, kävi ilmi että hän oli majurin arvoinen upseeri. Kun majuri käskee, kokoaa luutnantti joukkonsa ja häipyy nopeasti vaikka lumimyrskyyn.
Etsinnät lopetettiin tuloksettomina. Apeina joukot talsivat Puljuun, jossa ne lastattiin armeijan maastokuorma-autoihin ja kuljetettiin Sodankylään.
Naska Mosnikoff ohitti Siettelöselän ja saapui Juha-Vainaan Maahan. Hän kantoi Jermakkia harteillaan, sillä kissa ei enää jaksanut kahlata paksussa lumessa. Lihava vanha katti oli painava kannettava, mutta oli siitä se hyöty ettei reumatismi repinyt hartioita kun olkavarsia lämmitti karvainen ja lämmin kolli. Myrskyn ulvontaan sekoittui Jennakin vaitonainen kehräys.
Juha-Vainaan Maan etelärinteeseen ehdittyään Naska näki etäällä tuiskuisella vuomalla muutamia sotilaita jotka kiskoivat perässä ahkiota. Nopeasti eukko heittäytyi hankeen piiloon, antoi sotilaitten mennä ohitseen pitkin vuomaa. Naska ei tahtonut jättäytyä armeijan armoille. Parempi oli vaikka kuolla. Riitti kun Kiureli aikoinaan tapettiin, Naska oli viisaampi!
18
Oiva Juntunen ja majuri Remes katselivat ikkunasta ulos myrskyävään iltaan. Sinne oli siis kadonnut vanha nainen... pitäisiköhän asialle tehdä jotakin?
Miehet kuuntelivat iltauutiset hifilaitteistaan. Saatiin tietää että kadonnut nainen oli maailman vanhin koltta. Naisen tuntomerkit luettiin julki. Päivän peilissä haastateltiin Inarin kunnan sosiaalijohtajaa, joka antoi lausunnon Naska Mosnikoffin terveydentilasta. Hänen mielestään nainen oli ruumiillisesti jokseenkin terve, siis ikäisekseen, mutta mielenterveydestä hän ei halunnut mennä takuuseen. Sosiaalijohtaja esitti arvelun jonka mukaan nainen sairasti paranoidista vanhuudenhöperyyttä, mikä ei hänen ikänsä huomioon ottaen ollut mitenkään ihmeellistä.
Etsintöjä johtava Sodankylän jääkäriprikaatin kapteeni arvioi radion haastattelijalle, ettei hän pitänyt enää todennäköisenä vanhuksen löytymistä elävänä.
— Näissä oloissa jopa koulutettu suomalainen sissi voi menehtyä lumimyrskyyn, jos hänellä on varusteinaan vain yksi ainoa huopa. Tietojemme mukaan kadonneella ei ole mukanaan minkäänlaisia tulentekovälineitä, puhumattakaan kirveestä, makuusäkistä, sissimuonasta ja myrskylyhdystä.
— Te arvelette että maailman vanhin koltta on menehtynyt erämaahan, kysyi haastattelija kapteenilta.
— Toivomme tietysti parasta, mutta olosuhteet huomioon ottaen näyttää toivottomalta. Asia olisi kenties toinen, jos tämä nainen olisi saanut perusteellisen sissikoulutuksen Sodankylän jääkäriprikaarissa, mutta sellaista hänellä ei ole, jo yksin ikänsä ja sukupuolensa takia... ja jos sallitaan vielä lisätä, niin näissä erämaissa ei ihminen tule toimeen sukkaa kutomalla eikä kissaa siittämällä.
Remes sytytti piisiin pystyvalkean. Miehet päättivät että seuraavana aamuna, kunhan valkenisi ja myrsky laantuisi, he lährisivät tutkimaan läheisiä kairoja. Jospa sentään ruumis löytyisi.
— Jos saataisiin Viisisatanen innostumaan mukaan niin se varmasti vainuaisi ruumiin, mietti Oiva Juntunen.
Samaan aikaan Naska Mosnikoff silitti kissaansa sakeassa lumituiskussa Juha-Vainaan Maassa. Myrskytuuli puhalsi idästä, mutta Naska oli keinotellut itsensä Juha-Vainaan Maan länsirinteelle, jossa tuulen voima oli vaimeampi. Lunta satoi kuitenkin niin runsaasti että vanhuksen piri tavan takaa karistella sitä huovan päältä ettei olisi hautautunut nietoksiin kissoineen päivineen. Naska ajatteli kyyhötellä tässä tovin, ennenkuin jatkaisi matkaansa.
Äärettömät rasitukset olivat murtaneet pienen kolttavaimon todellisuudentajun: hän oli palannut nuoruutensa aikoihin, kuvitteli olevansa nyt matkalla entiseen Suonjelin kolttakylään, oli juuri tulossa poroja syöttämästä kotitunturista. Kotona kammissa odottelivat lapset ja Kiureli, joka saattoi olla hiukan juovuksissa. Mutta pian Naska pääsisi lämpimään, ja se teki mielen hyväksi.
Kovasti Naskaa kummastutti, minkä takia hänellä oli kissa porometsässä mukana. Eihän heillä ollut kissaa. Tämä vielä tuntui tutulta, oli kova kehräämään.
Mutta tähän ei sopinut jäädä. Naska kääri huovan tiukemmin ympärilleen ja lähti kävelemään kohti kotia Kiurelin ja lasten tykö. Kissan hän otti mukaan, samapa se, kenen kissa! Kyllä aina yksi kissa matkassa kulkee, on rattoisampaakin loppumatka kissan kanssa kuin yksin. Pitää vaan kiirehtiä, kovin on jo pimeä. Lapsille ja Kiurelille täytyy ehtiä laittamaan ruokaa.