Tarpoessaan lumessa Naska yritti muistella, mahtoiko heillä vielä olla jäähaukea nilissä? Oliko Kiureli aamulla käynyt verkoilla? Kalan sai nopeasti sulamaan... no, kyllä lihakin sulaa ja kypsyy kun padan nostaa kolmijalan varaan ja panee hyvät tulet alle. Näin kovalla myrskyllä savukin menee lävestä hyvin ulos.
Sitten alkoivat jo näkyä Suonikylän valot. Miten kirkkaat ne olivatkaan! Olivatko ukot taas sytyttäneet nuotion kyläaukiolle, oliko niille tuotu votkaa Venäjältä? Naska Mosnikoff raahautui läpi lumimyrskyn Kuopsuvaaran tukkikämpän pihalle.
Hänestä näytti ettei tämä sittenkään ollut oikea paikka. Täällä hurisi joku moottorikin, oliko hän tullut hulluksi vai mitä tämä merkitsi?
Oiva Juntusen ja majuri Remeksen generaattori hyrisi savotan tallissa. Pääpirtin terävästä päästä loistivat kirkkaat sähkövalot. Yltä päältä luminen eukko kummasteli seutua. Oliko hän tullut Salmijärvelle saakka? Vai kerrassaan Petsamon Ala-Luostatille asti? Naska teki ristinmerkin: kyllä tämä valtava rakennus oli luostari. Mikäpä siinä, munkkien kanssa aina tuli toimeen.
Naska kolkutti luostarin oveen. Oiva Juntunen murahti majurille, joka kampeutui ylös vuoteestaan ja tassutteli eteiseen.
Naska asteli sisään. Hän oli yltä päältä jään ja lumen peitossa. Hän näytti hurjalta pieneltä noidalta. Majuri Remes kavahti tulijaa, tällaisista otuksista ei edes sotakorkeakoulussa ollut varoitettu. Oiva Juntunenkin nousi ukkoherran petiltä ja tuli varovaisesti tutkimaan tulijaa.
Kun enimmät lumet oli karisteltu kolttavaimon yltä, majuri Remes saattoi todeta että ihminen siinä sittenkin oli, vieläpä nainen. Ja kissa! Molemmat vanhoja ja jäätyneitä. Eukko oli selvästi poissa tolaltaan. Hän tarttui Oiva Juntusen käteen ja alkoi tolkuttaa:
— Kiureli... älä lyö, sattu kova tuisku, en ehtiny aikasemmin...
Naskasta tuntui että hän oli eksynyt Ala-Luostariin, sillä kaikki tässä huoneessa oli niin kaunista ja kirkasta. Kuului ihanaa musiikkia, loistavalla äänellä laulettiin. Tosiasiassa stereoista kaikui parhaillaan ruotsalaisen Abba-yhtyeen rokkia.
Naska katsoi aviomiestään peläten ja rakastaen. Tässä oli nyt oma Kiureli, pukeutunut ihan herraksi, oli ajanut parran pois, jaloissa hienot varsikengät. Mutta Kiureli ei antanut kättä, vaan tolkutti istumaan. Sitten toinen mies, mustapartainen iso munkki piteli kissaa. Nimeä kysyivät.
Majuri Remes totesi että tässä varmaankin oli kadonnut kolttavaimo. Ihmeitten ihme että oli vielä hengissä.
— Kiureli... Naskahan mie, mitä sie joutavia kyselet! Missä lapset?
Miehet näkivät että eukkopaha oli mennyt järjiltään. Hänellä oli kylmä, hän vapisi kauttaaltaan, ja höpisi kaikenlaista. Majuri Remes nosti hänet varovaisesti syliinsä ja kantoi omaan vuoteeseensa. Hän riisui eukon päällysvaatteet ja peitteli pienen olennon lämpimiin huopiin. Sitten hän sammutti lukuvalon ja meni keittiöön lämmittämään lihalientä. Oiva Juntunen etsi ensiapulaukusta kuumemittarin. Hän pujotti sen vanhuksen kainaloon. Olipa ryppyinen paikka. Muutaman minuutin kuluttua Remes tarjosi Naskalle lihalientä. Välillä katsottiin kuumemittaria: se osoitti 35,9 astetta. Vanhuksen ruumiinlämpö oli laskenut uhkaavasti. Oiva Juntunen ryhtyi hieromaan eukkoa jotta tämän vähäinen verenkierto elpyisi ennalleen. Akka nauraa kikatteli, oli olevinaan ujo kun häntä näin käpälöitiin.
— Kiureli, älä sie tässä, näkkee ruoki munkki... Munkki Remes juotti eukolle lihalientä. Kyllä se maistuikin. Saatuaan lämmintä sisäänsä ja veret taas virtaamaan Naska tuli sen verran järkiinsä että muisti taas kissansa. Hän pyysi että sillekin annettaisiin ruokaa. Remes antoi kissalle lihalientä. Latkittuaan lientä kokonaisen lautasellisen Jermakki hyppäsi vuoteeseen eukon jalkopäähän. Olo tuntui pitkästä aikaa mukavalta, ja niin Jermakki rupesi kotoisesti kehräämään.
Kun eukko oli syötetty ja hierottu lämpimäksi, hän rauhoittui ja nukahti. Majuri Remes petasi itselleen vuoteen mittamiehen laverille. Valot sammutettiin, käytiin yöpuulle. Pimeässä Oiva Juntunen virkkoi majurille:
— Saat vetää tuon eukon huomenna Puljuun.
Majuri mutisi vastaan: aina hänelle annettiin ikävimmät tehtävät. Eikö Oiva Juntunen joskus voisi itsekin tehdä jotakin?
— Etkös sinä muista että minä olen henkipatto? En minä voi ilmestyä kylille tuommoinen eukko kelkassa. Sinun se on kiskottava tien varteen, siitä sinulle palkka maksetaan.
Naskan vieno kuorsaus kuului vuoteesta. Kun oikein tarkasti kuunteli, saattoi erottaa myös kissan ajoittaista kehräystä. Ulkona paksujen hirsien takana ulvoi talven ensimmäinen lumimyrsky. Vain yksi olento oli sinä yönä liikkeellä.
Viisisatanen nuuski lumen peittämiä jälkiä Kuopsuvaaran kämpän pihamaalla. Se kusaisi saksanpaimenkoirien jäljille, sudet eivät sitä pelottaneet. Mutta pihalla ja portailla oli muitakin arveluttavia hajuja. Sotilassaappaista oli pihalumeen erittynyt saapasrasvaa, Naskan kengistä tuoksui ketun kuonoon Kuolan niemimaa, mutta ällistyttävin oli Jermakin väkevä haju. Kissa, jumalauta!
Ketunpentu haisteli pitkään kissan jälkiä. Se mietti ankarasti, minkälaisesta otuksesta lähti noin kammottavat haisut. Se ei voinut ratkaista ongelmaa, sillä se ei ollut koskaan nähnytkään kissaa.
Viisisatasta vitutti ankarasti.
19
Yö ymppäsi Naska Mosnikoffin pieneen päähän järkeä. Aamulla hän oitis totesi ettei maannut luostarin vieraskammiossa, vaan pikemminkin uudenaikaisessa hotellissa. Seinät oli kauniisti paneloitu, lattioilla oli paksut matot, huonekalut parasta laatua. Eikä hänen kadonnut Kiurelinsa loikonut viereisessä vuoteessa, vaan joku tuntematon nuori mies, kieltämättä naamaltaan Kiurelin mallinen. Lattialla kuorsasi tuuheapartainen ukonturilas, eikä hänkään ollut mikään munkki. Outoja olivat miehet. Vain jalkopäässä venyttelevä kissa oli tuttu. Oma Jermakkihan se siinä itseään nuoleskeli, ja kun huomasi emäntänsä heräilevän, se rupesi kehräämään, näin osoittaakseen että oikeastaan oli nälkä.
Naska nousi vuoteesta varoen herättämästä miehiä. Hän hiipi hämärissä keittiöön. Se oli suuri ja siisti. Oliko hän sittenkin tullut vanhainkotiin? Hellan kulmalla oli keittolevy ja hyllyissä näytti olevan ruokatavaraa jos jonkilaista. Naska päätti kiehauttaa aamukahvit ja tehdä muutamia voileipiä. Hän arveli että miehet herättyään kuitenkin vaatisivat aamiaista. Miehet olivat semmoisia kun saivat naisen taloon.
Kun aamiainen oli valmis, Naska herätti miehet. Ääneti Oiva Juntunen ja majuri Remes istuutuivat katettuun pöytään.
Kolttamuorin kahvi oli hyvää, se miesten oli pakko myöntää. Naska hyräili keittiössä niinkuin kotonaan. Hän toi pöytään erinomaisia voileipiä, kehotti maistelemaan.
— Saattaisin mie tuoretta leipää leipoa jos piisin lämmitätte, touhusi Naska.
Miehet mutustelivat aamiaista ääneti. Ei puhe oikein ottanut luistaakseen. Mutta pitihän eukosta silti selvää ottaa. Remes aloitti.
— Kuka se rouva oikein on? Kysyn tätä kun täällä ei naisia yleensä kyläile näin kaukana kairassa.
— Voi Naskahan mie! Naska Mosnikoff, täytin pari päivää sitten 90 vuotta, mutta siitä se harmi tuli. Kunnan herrat tulivat ja pakottivat autoon ja raijasivat kotua pois. Mie karkasin niiltä, mutta tuli kovat ilimat ja piti nousta yhteen linjuriin... voi sitäki.
Naska kertoili viime vaiheensa nopeasti ja pirteästi. Hänestä oli mukava jutella pitkästä aikaa. Nämä miehet eivät olleet viranomaisia, näihin Naska luotti. Toisella miehellä kyllä oli kauluksessa kaksi kultaista nappia, mutta ei kai hänkään sotilas ollut. Enemmänkin näytti rosvolta. Naska kysyi, kenen taloon hän oli oistunut. Miehet esittäytyivät ihan vaan vaatimattomiksi kullankaivajiksi. He sanoivat talvehtivansa aikansa kuluksi täällä Kuopsuvaarassa. Syyskesällä oli kultaa löytynyt mukavasti. Miten oli mahdollista, että Naska oli onnistunut kävelemään Puljusta tänne Kuopsuvaaraan saakka? Vieläpä hengissä!