— Voi voi, nuorempana mie jaksoin kävellä vaikka sata kilometriä päivässä! Mutta nyt oli kyllä kylymä tappaa.
— Teitä etsittiin ihan armeijan voimin, lausahti Oiva Juntunen. Naska säikähti kun puhe kääntyi sotilaisiin. Kahvikuppi tutisi suonikkaassa hennossa kädessä. Miehiä kummastutti Naskan reaktio. Mitä pelkäämistä varusmiehissä oli?
Aamiaisen jälkeen majuri Remes hankkiutui liiteriin, jossa ryhtyi kunnostamaan savotan ikivanhaa vesikelkkaa. Hän naulasi ketarat tiukemmin jalaksiin kiinni, sillä vuosien mittaan vesikelkka oli päässyt ravistamaan liitoksistaan. Sitten hän haki kämpästä huopia, jotka levitti kelkan pohjalle. Majuri ei aikonut ottaa vastuulleen vanhuksen paleltumista tai sairastumista. Pakkanen oli myrskyn laannuttua kiristynyt. Kotvan majuri harkitsi, panisiko hän kelkkaan pahvilaatikon kissaa varten, mutta sitten hän päätti että pitäköön eukko kattia sylissään, eipähän kolli pääse niin helposti karkuun.
Naska Mosnikoff katseli ikkunasta majurin puuhia. Hän kysyi Oiva Juntuselta, minne mies aikoi. Kalalleko oli lähdössä?
— Ajateltiin että kun meillä ei ole moottorikelkkaa, niin kaveri vetää itse teidät kelkalla kylille. Siinä on mukava istua kun on iso mies vetämässä. Parempi se on kuin vetoporo.
Naska puristi pienet kätensä nyrkkiin. Hän julisti topakasti:
— Mie en kylille lähe. Ennemmin vaikka kairaan karkaan, mutta vanhainkothiin minua ei väkisin ennää viiä.
— Mutta kuulkaahan... rouva Mosnikoff... ettehän te tänne voi jäädä. Tämä on miesten talo. Ei me osata vanhaa ihmistä hoitaa. Parempi vaan kun me toimitetaan teidät kylille lämpimään. Pääsee samalla kissakin mukana, ei kollin tarvitse kävellä.
Naska hurjistui. Tarvitsiko häntä hoitaa! Päinvastoin hän oli keitellyt aamukahvit, eikö se kelvannut? Ja täällä oli Naskan mielestä tarpeeksi lämmintä ja siistiä.
— Mie maksan ruuasta heti ku eläkkeen saa taas nostaa. Jos antasitta olla täällä vaikka pari viikkoa, niin sitte lähtisin takasin Sevettiin. Nyt sinne ei ole hyvä mennä. Vahtivat varmasti joka nurkkaa.
Oiva Juntunen ajatteli että voi helvetti. Jopa tässä liemeen jouduttiin uppiniskaisen vanhuksen takia. Jos viranomaiset löytäisivät eukon täältä, siinä olisi rehelliselläkin ihmisellä selittämistä, saati sitten roistolla. Pakko oli hoidella akka kylille, vaikka väkisin. Majuri Remes saisi vastata käytännössä kuljetuksesta.
Oiva Juntunen päätti antaa eukolle ruokarahaa lopuksi ikää. Eipä vaimopahalla näyttänyt enää monta vuotta olevan jäljellä. Kun Remes oli saanut vesikelkan matkakuntoon, Oiva antoi hänelle kaksikymmentätuhatta markkaa rahaa.
— Osta moottorikelkka kun kerran käyt kylillä. Tälle muorille saat antaa muutaman tonnin, mitä nyt jäljelle jää.
Majuri Remes kantoi rimpuilevan eukon kelkkaan, Oiva Juntunen toi kissan muorille, ja sitten Remes nykäisi kelkan liikkeelle.
Kolttavaimo kimposi oitis kelkasta ja lähti juoksemaan suin päin kohti Juha-Vainaan Maata. Kissakin hermostui ja alkoi sähistä. Oiva Juntunen lähti juoksemaan eukon jälkeen. Vaikka lunta oli puolisääreen, pinkoi Naska ihmeellisen nopeasti. Oiva Juntusta alkoi hengästyttää. Koko syksy oli tullut makoilluksi, kunto oli päässyt rappiolle. Vasta sadan metrin pikajuoksun jälkeen Oiva Juntunen sai karkulaisen kiinni ja talutti hänet takaisin kelkkaan. Nyt muori sidottiin pyykkinarulla ketaroihin kiinni niin ettei hän enää päässyt auttajiaan pakenemaan. Oiva Juntunen kävi hakemassa keittiöstä Naskan tekemiä aamiaiselta säästyneitä voileipiä matkaevääksi. Ojensi paketin majurille.
— Koetahan pärjätä.
Vaitonaisena majuri heitti köyden olalleen ja lähti kiskomaan äkäistä kuormaa kohti Puljua. Kotvan kuluttua kuorma katosi vaaran alustan lumiseen metsään. Naskan kimeät vastalauseet kaikuivat lumisessa luonnossa vielä pitkään.
Oiva Juntunen kopisteli lumet saappaistaan. Hän astui sisälle kämpään ja avasi radion, sillä oli uutisten aika. Tärkeimpien uutisten jälkeen radiossa mainittiin lyhyesti että kolttavaimo Naska Mosnikoffin etsmnnät oli lopetettu tuloksettomina. Uutislähetyksen lopussa haastateltiin Suomen Ladun retkeily-jaoston toiminnanjohtajaa, joka terotti kansalaisten mieliin, ettei tunturiin koskaan pidä lähteä yksin eikä ilman asiaankuuluvaa varustusta. Erityisesti hän neuvoi yli 90-vuotiaita naishenkilöltä pysyttelemään ainakin näin talviseen aikaan kotosalla.
Oiva Juntunen sulki radion. Hänen tuli paha olla. Vanha nainen oli toisaalta ollut niin mukava. Mutta pakkohan hänet oli erämaasta pois toimittaa. Miten nyt vanhus näissä oloissa tulisi toimeen?
Oiva Juntunen katseli asumustaan. Ei näissä oloissa kyllä ollut moittimista. Kaikki nykyajan mukavuudet majuri Remes oli kämppään rustaillut. Oli sähkövalot, hyvä keittiö, pehmeät vuoteet, stereomusiikkia ja takan lämpöä... mutta virallinen puoli oli esteenä. Naska oli vanhainkotikarkuri... tällä kämpällä oli lainsuojattomia ilman häntäkin tarpeeksi.
Äkkiä Oiva Juntunen tunsi kateutta Naska Mosnikoffia kohtaan. Nainen oli onnistunut katoamaan jäljettömiin, hänet oli virallisesti julistettu kadonneeksi ja löytymättömäksi. »Etsinnät on lopetettu tuloksettomina.» Sellaisesta lausumasta olisi Oiva Juntunen maksanut vaikka miljoona markkaa. Mutta maailma oli kertakaikkisen epäoikeudenmukainen: vanha eukko, jolla ei pitänyt olla elintärkeätä syytä pakoiluun, hakeutui erämaihin ja julistettiin tuota pikaa kadonneeksi. Sen sijaan hän, nuori ja rikas rikollismies, joutui piileksimään kukaties kuinka kauan poliisiviranomaisia ja muuatta perkeleen Siiraa. Tasan ei tässä elämässä mitään jaeta, mietti Oiva Juntunen katkerana.
Nyt kun majuri Remes oli poissa, päätti Oiva Juntunen siirtää kulta-aarteensa hylätystä ketunpesästä kämpälle. Lumien aikana Remes saisi helposti selville aarteen sijainnin, kunhan vaan seuraisi Oiva Juntusen jalanjälkiä kätkölle.
Oiva Juntunen otti lapion mukaansa ja käveli ketunpesälle. Maa oli roudassa, ja niin päivä kului puolille ennenkuin raskaat harkot olivat kämpällä. Oiva Juntunen mietti ankarasti keksiäkseen aarteelle uuden kätköpaikan. Kämpän ylisille kultaa ei uskaltanut kätkeä, ei liiteriin eikä latoon, saati sitten saunaan tai talliin. Saunan kiuaskivien alta Remes ei ikinä kultaa osaisi etsiä, mutta Oiva Juntunen luopui ajatuksesta, sillä hän pelkäsi että kalliit kultaharkot sulaisivat kun majuri oikein innostuisi saunaa lämmittämään. Niinpä hän päätti lopulta upottaa harkot savotan kaivoon. Sieltä Remes ei niitä osaisi onkia. Oiva Juntunen sitoi jokaisen harkon ympärille rautalankaa ja laski ne langan varassa kaivon pohjalle. Aina kun hän tarvitsi kultaa, piri vaan yksinkertaisesti vetää rautalangasta ja aarre olisi kätevästi käsillä. Jalanjälkiä kaivolle tietysti ilmestyisi, joten Oiva Juntunen päätti vastaisuudessa aina silloin tällöin hakea kaivosta vettä. Näin majuri Remes ei voisi epäillä mitään.
Se oli todellinen kultakaivo.
Kun kulta oli kätketty, Oiva Juntunen palasi tupaan. Hän leikkasi meetvurstipötköstä lounaan mittaisen palan ja kellahti vuoteeseen loikomaan. Taas tuntui elämä olevan turvallisesti järjestyksessä.
Mutta kun ajatukset hairahtuivat muistelemaan mukavaa pikku kolttaeukkoa, Oiva Juntusen tuli paha olla. Hänestä tuntui kuin hän olisi tehnyt jotakin rikollista häädettyään muorin savotalta.
— Olisihan se Naska tässä mennyt...
Sitten makkara loppui. Kun Remes ei ollut paikalla, joutui Oiva itse leikkaamaan lisää meetvurstia.
20
Korvat punaisina Remes kuunteli vesikelkassa kiljuvaa koltta-vaimoa. Oli takkala keli, lunta paksulti, ja vaikka akka oli laiha, tuntui kelkka painavan kuin synti. Matkaa Puljuun oli likemmäs kymmenen kilometriä, Tästä tulisi kova reissu, päätteli Remes, kun kissa karkasi ensimmäisen kerran.
Tosiasiassa Naska päästi tahallaan kissan sylistään, kun vetojuhta ei muuten pysäyttänyt kuljetusta. Hän sinkosi kattinsa hankeen, ja ilmoitti sitten itkien majuri Remekselle, että vaikka tämä olikin vanhalle naisparalle niin julma että veti väkisin ja vangiksi köytettynä ihmisten ilmoille, ei kissaa, viatonta eläin-raukkaa, sentään saanut jättää hankeen paleltumaan.