Remes kahloi kissan luo ja yritti ottaa sen syliinsä. Katti oli kaikesta huudosta ja hulinasta niin peloissaan että raapi majurin mustaan naamaan muutamia reiluja verinaarmuja. Majuri toimitti sähisevän lemmikin takaisin kelkkaan, ja lähti sitten jatkamaan matkaa perässään raskas ja vastentahtoineh kuorma.
Mutta hetikohta kissa lensi taas metsään. Majurin oli se jälleen pelastettava. Hän yritti silittää kissan pörröistä turkkia kintaallaan, mutta vanha kolli ei siitä heltynyt, vaan yritti kaikin tavoin vastustella, tekipä majuri sille hyvää tai pahaa.
Kun kissa oli karannut viisi kertaa majuri piti tauon. Hän oli hiestä märkä, korvat soivat Naskan kiljumisesta ja naamasta vuoti verta. Hyvä että savukkeen sai syttymään, niin kädet vapisivat ponnisteluista ja harmista.
— Sie oot sotilas! Sen mie aavistin, kivahti Naska hänelle. Remes nyökkäsi. — Majuri minä olen, pataljoonankomentaja itse asiassa.
Naska Mosnikoff alkoi itkeä hillittömästi. Hän oikein väänteli ruumistaan, niin että köydet joilla hänet oli sidottu kelkan ketaroihin, alkoivat hangata vanhuksen laihoja jäseniä. Majuri ei kestänyt kuunnella sydäntäsärkevää uikutusta. Hän lohdutteli ettei tässä ollut hätää, ei minkäänlaista. Oltiin vain matkalla kylille. Mutta Naska itki kuin kuolemaantuomittu.
— Samalla lailla ne sotilaat sitoivat Kiurelin punkille. Ensin hakkasivat ja sitte sitoivat, ja kaks sotilasta istu Kiurelin niskassa ku se vietiin pois. Sinne jäi iäksi!
Tulvehtiva itku jatkui. Pala nousi lopulta majurinkin kurkkuun. Jos pataljoonassa joku herkkä varusmies raskaissa harjoituksissa pärähti itkemään, majuri Remes saattoi kuivata pojan kyyneleet nyrkillä. Tämä oli hankalampi tilanne. Majuri pyysi Naskaa kertomaan Kiurelin tapauksesta enemmän. Jospa se helpottaisi.
Kiurelin tarina kaikessa lohduttomuudessaan teki majuriin syvän vaikutuksen. Hänen tuli sääli vanhaa naisparkaa. Remes irrotti köydet, sytytti kelkan viereen nuotion ja tarjosi vanhukselle voileipiä. Naska lakkasi itkemästä, verrytteli köysissä puutuneita jäseniään, kutsui Jermakin syliinsä. Siinä nuotion lämmössä, voileipiä syöden, hän kertoili entisestä elämästään Suonjelissa, miten se oli ollut vapaata ja ihanaa. Kiurelin viemisen jälkeen elämä oli muuttunut kovaksi. Lopulta olivat syttyneet ne viimeiset sodat. Koltat oli viety evakkoon Norjaan ja Ruotsiin ja sitten Sevettijärvelle. Mikä olisi Severissä elellessä, mutta Suomen herrat tulivat ja ottivat vangiksi. Nyt taas vieriin väkipakolla. Helppo tämmöistä vanhaa akkaa oli metsissä riepotella! Jos Naska olisi nuorempi, niin ei häntä tällä lailla retuutettaisi.
— Koettakaahan nyt ymmärtää minuakin, yritti Remes lieventää.
Naska ei yrittänyt ymmärtää. Hänen mielestään tällainen pakottaminen oli suuri vääryys. Vieriin ja tuotiin, käsikynkässä ja köysissä, hyvä ettei lyöty...
Kun nuotio sammui, majuri Remes pyysi Naskaa asettumaan kelkkaan että päästäisiin jatkamaan matkaa. Oltiin vasta Siettelöselässä ja päivä oli jo puolessa. Piri tarpoa loppumatka kovaa kyytiä jos mieli ennen pimeän tuloa Puljuun.
— Rouva tekee hyvin ja istuu kelkaan. Tässä olisi tämä kissa taas. Ettekä päästä sitä enää karkuun. Mutta Naska sinkosi Jermakin kauas hankeen. Hän asettui hajasäärin uhmaamaan majuria.
— Mie puren jos tulet niitten köysien kanssa!
Karski majuri lannistui. Hän kahlasi kissan luo, toi sen takaisin Naskalle ja istuutui huokaisten kelkan reunalle. Naska asettui vierelle suu päättäväisesti mutrussa.
— Vaikka Kiurelin hakkasitta ja veittä niin tässä on akka jota ei niin vain kuskailla, hän vannoi Remekselle. Alistuneena majuri ajatteli, ettei tätä kuormastoa kertakaikkiaan ollut mahdollistaa toimittaa perille. Hänen puolestaan eukko sai majailla Kuopsuvaarassa. Mitä siihen sanoisi Oiva Juntunen? Majuri selitti Naskalle, ettei hän henkilökohtaisesti ollut kyydityksen kannalla. Naskan kohtalosta oli vastuussa hänen esimiehensä Oiva Juntunen. Herra se on herrallakin. Turha Naskan oli häntä moittia ja hänelle itkeä.
— Mennään takaisin kämpälle. Jos se Juntunen rupiaa hankalaksi niin pieksä se, Oppii olemaan ihmisiksi, neuvoi Naska.
— Ei tässä sentään tappelemaan tarvinne ruveta. Majuri katseli Puljun suuntaan. Paksu hanki ja luminen metsä eivät isommin houkutelleet jatkamaan matkaa. Olisi siinä kahlaamista ennenkuin oltaisiin perillä. Hänen pitäisi sitoa eukko rekeen ja panna vanhukselle kapula suuhun. Kissa olisi tapettava ilman muuta... Nuljua olisi ilmestyä kylälle kelkassa kapuloitu ja köytetty vanhus... kerrassaan noloa. Majuri päätti luopua taistelusta. Hän käänsi kelkan tulojäljille ja käski Naskan hypätä kyytiin.
Yllättyneenä muori lähti juoksemaan kissa sylissään kelkan perässä. Kun majuri komensi hänet kyytiin, Naska vastasi heleällä äänellä:
— Voi voi, kyllä mie tässä valamiilla jälellä juoksentelen, jos sie vaan viittit raskaan kelkan kotia kiskoa!
Oiva Juntunen näki ikkunasta kulkueen, jonka etunenässä tarpoi majuri Remes vetäen perässään tyhjää kelkkaa, ja jonka jäljessä asteli touhukas kolttavaimo. Viimeisenä juoksenteli Naskan kissa Jermakki. Jotenkin Oiva Juntunen ilahtui näkymästä. Hän meni pihalle ottamaan vastaan retkikuntaa, kysyi oliko metsässä sattunut jokin onnettomuus, kun majuri tuli takaisin eukon ja kissan kanssa. Remes mulkaisi rumasti Oiva Juntusta. Tämä ei kysellyt enempää, vaan autteli majuria vetämään kelkan liiteriin. Sillä välin Naska pujahti kissoineen sisään. Kun miehet tulivat tupaan, ilmoitti Naska keittiöstä että hän oli vuoleskellut poronkäristysaineet pataan.
— Nälkä tässä jo onkin, murahti majuri. — Ja mitä tulee tuohon kolttamuoriin, niin sinä saat itse vetää sen Puljuun. On se semmoinen noita.
Poronkäristys oli erinomaista. Syönnin päälle majuri lähti saunalle, jossa hänellä oli lakanapyykki kesken. Kaksi lakanaa puuttui narulta. Oliko täällä käynyt varkaita, mutisi pyykkäri ärtyneenä. Pian kuitenkin huomattiin, että Naska oli hakenut lakanat ja sijannut itselleen vuoteen kokkien huoneeseen. Lisäksi hän oli kantanut keittiöön hellapuita ja viritteli piisiin tulta. Saatuaan sen syttymään Naska vilahti ulos, viipyi hetken hämärässä talvi-illassa, palatakseen täysinäinen vesiämpäri mukanaan. Hän selitti että iltaseksi tarjotaan kevyempää ruokaa ja kahvia, vaikkakaan hän itse ei iltakahveista niin välittänyt, kun se vei yöunet.
— Näin vanhempana sitä muutenkin nukkuu valppeillaan niinku koira.
Illalla katseltiin väritelevisiota. Uutisiin Naska ihan suuttui kun hänen kuvansa näytettiin kaikelle kansalle, samalla kun todettiin että erämaahan kadonneen kolttavaimon etsinnöistä oli lopullisesti luovuttu.
— Mistä ne nuin ruman kuvan ovat kaivaneet, tuhisi Naska.
— On minusta parempiakin kuvia. Otettiin Kiurelin kanssa Petsamon Salmijärvellä oikein komia kuva vuonna 1912 vai oliko se 1913, se oli niitä Nikokin aikoja. Sitä mie olen monesti miettiny että tapettiinko se Anastasiaki vai jäikö se henkiin? Siilon vallankumouksessa. Vaan ettehän tet tiiä ku ootte niin nuoria.
Naska asettui sujuvasti taloksi. Hän puuhaili alituiseen, valmisti miehille ateriat, lakaisi lattiat ja pesi pyykin. Vedet ja puutkin hän olisi kantanut, mutta sen miehet saivat estetyksi. Näin elämänmeno varsinkin majurista alkoi tuntua liian lokoisalta. Kun miehet haukottelivat päivät pitkät ja valittelivat tekemisen puutetta, patisti Naska heidät miesten hommiin,
— Ruvetkaa pyytämään kettuja ja naaleja! Viime yönäkin on taas kettulauma tonkinu saunan takana ja kuseksinu kaivon ympärille. Yksi maitojauhepussi on revitty hajalle liiteristä. Tänä talvena on riuttoja aivan kamalasti.
Naska selitti syyn kettujen runsauteen:
— Jos olis enemmän huuhkaimia ja muita pöllöjä, niin kyllä ketut loppuis. Mutta nyt on huono huuhkajavuosi. Severissäkään ei näkynyt yhtään.