Majuri Remes epäili Naskan riistanhoidollisia tietoja. Hän väitti etteivät pöllöt käytä kettuja ravinnokseen. Kettujen ylenmääräinen runsaus ei siten majurin mielestä korreloinut huuhkajien vähäisyyden kanssa.
— Voi sinua poika hyvä. Kyllä kai mie käsitän ettei huuhkaja kettua lennätä. Mutta toissakesänä oli kovasti sopuleita. Jos silloin olis ollu tarpeeksi huuhkajia, ne olis syöny kaikki sopulit, mutta ei niitä ollu eikä ole vieläkään. No ketut rupes penikoimaan kauhialla kiireellä, ku niillä oli sopuleita. Nyt on sitte sopulit syöty, ketut on syöny ne. Kettuja on sopuleitten takia tullu Lappiin ainaki miljoona. Tässäki kämpän ympärillä juoksee joka yö sata kettua.
Naska kertoi miten ennenvanhaan Suonjelissa oli pyydetty kettuja. Korkean kannon nokkaan oli veistetty halkio, johon oli asetettu lihapala syötiksi. Kun kettu oli yrittänyt siepata syötin, se oli jäänyt kannon halkioon etutassusta roikkumaan.
— Ne kilju kamalasti aina ku jäivät kiinni. Siitä tiiettiin lähtiä niitä tappamaan, muisteli Naska.
Oiva Juntunen tiesi vielä paremman pyyntineuvon. Hän oli kerran eksynyt kuluttamaan aikaansa Tukholmassa Nordiska Museumiin. Siellä hän oli osunut eränkäynnin historiaa esittelevälle osastolle.
— Siellä minä näin merkillisen pyyntivälineen. Tuommoiseen kuuden, seitsemän tuuman vahvuiseen puuhun oli miehen rinnan korkeudelle porattu reikä, johon oli pujotettu luja naru. Köyden toiseen päähän oli solmittu hirttosilmukka, ja toinen pää oli sidottu vahvan koivun latvaan. Koivu oli taivutettu jänteeksi kiristämään silmukkaa. Siinä oli pieni lisku ja syötti. Kun syötti liikahti, lisku laukesi ja vapautti koivun, joka kuristi hirttosilmukkaa koko voimallaan.
Oiva Juntunen luonnosteli paperille pyyntilaitteen periaatteen. Majuri tutki paperia. Kekseliäs ja vittumainen pyydys, hän tuumi.
— Poika! Siivoa suus, ja näyttäkääpä sitä paperia mullekki.
Naska totesi että tosiaan, olipa kelpo ansa. Hän innosti miehiä virittämään Kuopsuvaaran rinteille ja Juha-Vainaan Maahan näitä ilkeitä pyydyksiä. Kun kettuja alkaisi tulla, Naska lupautui nylkemään otukset ja kevään tullen vielä parkitsemaan nahat turkiksiksi,
— Sitten keväällä saat Remes hiihtää Norjaan. Myyt nahat ja ostat norjalaista villaa. Pitää kutoa vanttuita ja tikkureita, ei ne keinovillat taho kestää.
Oiva Juntunen ja majuri Remes innostuivat ketunmetsästyksestä. He porasivat kymmeniin puihin reikiä, pujottelivat niihin hirttosilmukoita, taivuttelivat jänteviä koivunrunkoja ansajousiksi ja asettelivat liskuihin syöteiksi nakkeja.
Kesken innostuneen pyyntityön he muistivat Viisisatasen, oman ketunpentunsa.
— Jumalauta jos Viisisatanen jää ansaan, miehet kauhistuivat. Oiva Juntunen vihelsi Viisisatasen paikalle. Kettu oli kasvanut jo isoksi, mutta tunsi toverukset. Se tuli lähelle, mutta ei ihan antanut silittää itseään. Majuri Remes tarjosi sille nakkeja, mutta Viisisatanen ei huolinut niistä. Se kyllä otti kylmän nakin tarjottaessa suuhunsa, vei sen etäämmäksi, kaivoi lumeen ja kusaisi päälle. Kun miehet osoittivat läheistä ansaa, jossa siinäkin oli jäinen nakki syöttinä, ei Viisisatanen kiinnostunut jutusta.
Sen sijaan se juoksi metsään, viipyi pitkän tovin, kunnes palasi miesten luo kumiluu suussaan.
— Ei se näihin meidän ansoihin jää vahingossakaan, totesi Oiva Juntunen. Miehet jatkoivat virkatien virittelyä. Viikon kuluttua heillä oli yli kuudessakymmenessä puussa voimakas ketunansa. Jos hyvä tuuri kävisi, koko metsä olisi täynnä hirtettyjä kettuja. Miehet päättivät antaa ansatielle nimeksi »Hirtettyjen Kettujen Metsä».
Kaiken varalta kuhunkin pyydykseen kiinnitettiin pieni pahvilappu, johon kirjoitettiin: »Jos olet ihminen, varo tätä ansaa, tämä on vaarallinen. Very dangerous.»
Remes ehdotti että varoitus olisi tekstattu lappuun myös saksaksi, mutta kun asiaa hiukan perusteellisemmin pohdittiin, todettiin ettei ollut niin suurta väliä vaikka muutama saksalainen turisti uteliaisuuttaan tarttuisikin ansaan. Päivällisellä syötiin Naskan keittämää lihasoppaa. Kun hänelle kerrottiin ansoista ja varoituksista, virkkoi Naska saksalaisista:
— On siellä Saksassa sakkia. Hirttymään asti minun puolesta.
Talvi tuli: satoi lunta ja pakkanen kiristyi. Päätettiin että viimeinkin ostetaan moottorikelkka ja haetaan samalla lisää muonaa. Asialle lähetettiin jälleen majuri Remes. Koska Oiva Juntunen tahtoi käydä kultakätköllään, piti Naskan ja Remeksen mennä siksi aikaa putkaan. Oiva Juntunen sulki oven ja hiipi sitten kaivolle, nosti ääneti syvyyksistä yhden harkon, vei sen sisään ja lohkoi siitä muutaman sadan gramman edestä kultaa. Sitten hän laski kullan takaisin kaivoon.
Harhautusmielessä Oiva Juntunen lähti kävelemään lähiympäristöön, käväisi kullanhuuhdontapurolla, nousi Kuopsuvaaran laelle, pistäytyi Juha-Vainaan Maassa, teki monia tyhjänpäiväisiä lenkkejä, palaten lopulta väsyneenä kämpälle. Vielä hän loikoi tunnin verran varmuuden vuoksi petissään, ennenkuin päästi vangit vapaiksi.
— Kaikkeen sitä ihminen joutuu ku vanhaksi ellää. Että piti sotaherran kanssa linnassa istua!
Kulta hienonnettiin tavan mukaan sopivankokoisiksi hipuiksi ja punnittiin pulloon. Sitten Remes lähti taipaleelle.
— Ole sitte maailmalla ihmisiksi, varoitti Naska majuria tämän lähtiessä kahlomaan kohti Puljua.
— Osta Viisisataselle uusi kumiluu, muistutti Oiva Juntunen lähtijää.
21
Rovaniemellä majuri Remes asettui entiseen tapaan asumaan hotelli Pohjanhoviin. Ensiksi hän tilasi huoneeseen juotavaa, ja toiseksi, miellyttävä konjakin maku suussaan, hän soitti vaimolleen Espanjaan.
Oli pidellyt hyviä ilmoja etelässä. Sen puoleen vaimolla ei ollut valittamista, mutta käteisvarat olivat vähissä. Remes lähetti Espanjaan parituhatta markkaa, ja soitti sitten molemmille tyttärilleen. Kävi ilmi että nuorempi tytär oli synnyttänyt pari viikkoa aikaisemmin vauvan.
— Ilmankos sinä niin vauhdilla menit vihille, totesi tuore isosisä kuivakkaasti.
Myös molemmille tyttärille lähtivät rahalähetykset.
Myytyään Oiva Juntusen kullan majuri Remes harkitsi hyväksi ruveta ryyppäämään. Olihan hän nyt isoisä... hirveä kaatokänni vaan päälle. Rovaniemi raikui kun majuri rupesi melskaamaan.
Nousuhumalan ihanassa nirvanassa majuri teki suurpiirteisiä hankintoja. Hän osti vesijohtoliikkeestä sadan litran kuumavesiboilerin, sähkökäyttöisen vesipumpun, kymmeniä metrejä vesijohtoa ja erinäisen määrän putkiin tarvittavia liitoskappaleita ja haaroja ja lemmareita. Päälle päätteeksi hän äityi ostamaan kaksi metriä pitkän teräsemaloidun, hohtavan valkean kylpyammeen. Olisi siinä Naskalle paatipunkkaa kerrakseen, ajatteli majuri hämmästellen itsekin anteliaisuuttaan. Vaimostaan hän muisti että naiset vaativat monin verroin enemmän pesuvettä kuin miehet, ja veden piti kaiken lisäksi olla lämmintä. Vastaisuudessa Naskan ei tarvinnut vadissa hoidella alapesuaan. Generaattorin kehittämä sähkövoima riittäisi hyvin boilerin kuumentamiseen, ja samaan aikaan saattoi vielä katsoa televisiota ja käyttää keittolevyä. Majuri tuli ihan hyvälle mielelle kun hän kuvitteli kolttamuori Naska Mosnikoffia uinumassa kuumassa vaahtokylvyssä.
Majuri osti myös kalliita joululahjoja Naskalle ja Oiva Juntuselle. Kun kerran oli adventtiaika, mikä esti majuria herkistymästä joulumielelle!
Illemmalla hotellissa majurin juopuneeseen mieleen juolahti muinoinen muisto Stickanista ja Tukholman iloisista naisista, joita ei ollut tilauksesta huolimatta Kuopsuvaaraan kuulunut. Hän tiedusteli asiaa hotellin johdolta, mutta hänelle vakuutettiin ettei Rovaniemelle ollut saapunut kuvatun kaltaisia naisia ainakaan toistaiseksi. Majurin jättämät matkustusohjeet olivat kyllä tallessa. Hotelli Pohjanhovin palvelualttiutta ei majuri Remeksen tarvinnut suotta epäillä.
Majuri soittaa rämpäytti Tukholmaan. Saatuaan Stickanin langan päähän, hän huuteli tälle: