Kettumetsästä kuului mieltäkääntelevää karjuntaa. Se oli niin petomaista että kuulijoitten niskakarvat nousivat kauhusta pystyyn. Naska kuiski ääni vavisten:
— Siellä on karhu!
Majuri Remes ja Oiva Juntunen pukeutuivat nopeasti. Remes otti aseekseen rautakangen, Oiva Juntunen taskulampun ja kirveen. Majuri ajatteli että jos kettuansaan oli tarttunut karhu, niin edessä olisi kova taistelu, kun rautakangella pitäisi semmoinen peto peitota. Majuri työntyi pelotta pimeyteen. Oiva Juntunen seurasi häntä varoen, koko ajan valmiina hiippaisemaan pakosalle.
Yksi kettumetsän ansa oli lauennut. Paksua kuusenrunkoa vasten teutaroi pitkäraajainen peto päästellen kurkustaan tukahtuneita karjahduksia. Remes pyysi Oiva Juntusta näyttämään valoa kun hän tekisi selvää villipedosta. Hän kohotti rautakangen hirvittävään iskuun.
Onneksi Oiva Juntunen ehätti valaista petoa ennenkuin majuri Remes iski. Ansaan ei ollutkaan tarttunut karhu, vaan poropolusi Hurskainen. Hänellä oli kädessään jäätynyt nakkimakkara.
23
Poropoliisi Hurskaista harmitti. Hän ei ollut tavoittanut pororikollisia, vaikka oli jo jäljille päässyt. Mutta Jumala oli antanut sataa lunta ja siten erehdyttänyt viranomaista. Niin oli jälleen kerran alamaailman lappalainen onnistunut välttämään Hurskaisen laintuntevan kouran.
Vaan älähän huoli! Palaillessaan rosvojahdista iltahämärissä osui Hurskaisen moottorikelkan valokiilaan Juha-Vainaan Maassa merkillinen rakennelma, ihmisen tekemä: joustava koivu oli taivutettu vasten likeisen kuusen runkoa. Laitteessa oli köyttä ja jokunen pieni lappukin oli puuhun kiinnitetty. Lapun vieressä oli nakkimakkara. Hurskaisella oli nälkä; hän astui moottorikelkasta ottaaksen nakin ja lukeakseen mitä lappuun oli kirjoitettu.
Kun erämaaetsivän käsi osui nakkiin, leikkasi ilmaa vinha simahdus. Jännitetty koivu vapautui ja kiristi lujan köyden Hurskaisen kaulan ympärille. Ansa hirtti poliisipoloisen vasten huurteisen kuusen kylkeä niin lujalla otteella, ettei ensi alkuun edes ääni kulkenut. Käteen jäi vain jäinen nakki.
Hurskainen oli todellisessa pinteessä. Jos toisen käden saikin kaulasuonten ja köyden väliin, siitä ei ollut suurtakaan apua, sillä koivu pinnisti koko voimallaan hirttosilmukkaa yhä kireämmälle. Läähättäen Hurskainen nojasi kuumaa otsaansa vasten jäistä kuusenrunkoa ja huusi niin kauheasti kuin jaksoi.
Hurskainen oli syntyjään hyvinkääläisiä. Hän oli eronnut mies, vaimon jättämä. Unohtaakseen kurjan avioliittonsa hän oli noussut pohjoiseen poropoliisiksi. Nuoruusvuosinaan Hurskainen oli tullut tunnetuksi Hyvinkään Tahkon huutosakin johtajana, joten hänestä kyllä lähti ääntä tosipaikan tullen. Nyt oli semmoinen paikka.
Siinä huutaessaan Hurskaisen silmät tottuivat siinä määrin hämärään että hän saattoi lukea, mitä pahvilappuun oli kirjoitettu.
»Jos olet ihminen, varo tätä ansaa. Tämä on vaarallinen.»
Tällä kurjan kuoleman hetkelläkin poropolusi Hurskainen jaksoi raivostua. »Jos olet ihminen...» Viimeiseen saakka vaan jaksettiin poliisia pilkata. Ihmisenä ei oikein pidetty ei etenkään täällä ylimaissa. Moraalisesti kieroonkasvaneet lappalaiset naureskelivat vasten naamaa ja solkkasivat kiemuraista saamenkieltään poliisin kuullen, ikäänkuin tahtoen osoittaa ettei Suomen laki oikeastaan ollut voimassa näillä selkosilla. Tappoivat toistensa porot ja joivat keskikaljat päälle. Voi saatana.
Välillä Hurskainen huusi henkensä hädässä.
Pieni kettu, Viisisatanen, kuuli Hurskaisen avunhuudot. Se kiirehti paikalle, ja totesi että ihminen oli juuttunut kiinni suureen kuuseen. Ihminen piti kovaa meteliä, niin että Viisisatasta ihan pelotti. Se arvioi huutavaa Hurskaista mahdollisena saaliina. Yhden tai kahden pimeän perästä ihminen lakkaisi huutamasta. Siinä vaiheessa sen voisi vaikka syödä. Mutta vielä ei kannattanut mennä ihan lähelle, sillä ihminen vaikutti vihaiseita ja vaaralliselta. Viisisatanen tyytyi kiertämään ansakuusen muutamaan kertaan, se merkitsi kuseksimalla paikan ja lähti sitten omille teilleen. Se tunsi mielihyvää tapauksesta. Oli turvallista elellä metsissä kun tiesi että oman reviirin sisällä kypsyi kaiken aikaa suuri saalispeto, josta riittäisi pienelle ketulle nakerreltavaa pitkälle kevättalveen.
Kaksi tai kolme tuntia erämaaetsivä Hurskainen jaksoi huutaa. Hän alkoi jo menettää toivoaan pelastumisesta. Näinkö hänen elämänsä oli päättyvä? Eipä ollut järin häävi loppu poliisimiehen uralle.
Mutta lopulta pimeästä metsästä alkoi kuulua puhetta. Hetken kuluttua voipunut Hurskainen erotti häilyvän valontuijun, joka läheni tuskallisen hitaasti. Hurskainen huusi minkä hirttosilmukan kuolettavalta otteelta jaksoi.
Kun Hurskainen luuli jo pelastuneensa, hän näki taskulampun valossa mustanpuhuvan majurin, jonka naamalla oli hirvittävä, sotainen pelvottomuus, ja joka kohotti kolkosti lyöntiasentoon raskasta rautakankea. Majuri Remes siinä valmistautui armoniskuun. Ammeenkuljettaja! Rautakanki osoitti poropoliisi Hurskaisen kärsivää päätä. Hurskainen sulki silmänsä niinkuin Jeesus ristillä. Minä juon tämän maljani, hänen aivoissaan välähti.
Ihan viime hetkellä Oiva Juntunen varoitti. Poliisihan siinä oli eikä peto. Majuri Remeksen rautainen kanki vaipui hitaasti alas. Erämaaetsivä sai jäädä henkiin.
Heti kun Oiva Juntunen oivalsi että ansaan oli hirttynyt poliisi, hän häipyi huomiota herättämättä paikalta. Oiva riensi kämppään, käski Naskan pukeutua mahdollisimman nopeasti, ja kun eukolla oli lämpimästi vaatteita yllä, hän juoksutti vanhuksen vankihuoneeseen. Hän telkesi sinne myös itsensä.
— Saatiin vahingossa poliisi kettuansasta. Nyt pitää olla hiljaa ettei se löydä meitä, hän kuiskasi Naskan korvaan pimeässä vankilassa.
Majuri Remes katkaisi hirttosilmukan. Nieleskellen Hurskainen veti henkeä. Aataminomenaa kivisti. Tuntui siltä kuin kaula olisi venynyt viimeisten tuntien aikana puoli metriä.
Remes talutti poropoliisin tupaan. Hän totesi että Naska ja Oiva Juntunen oli ehtineet piiloutua. Hyvä. Remes pyysi Hurskaista istuutumaan. Poropoliisi kävi pitkäkseen Oiva Juntusen vuoteeseen. Hän hieroi mustan renkaan ympäröimää kurkkuaan. Hurskainen ajatteli että saattoi kitapurjeissa olla vikaa, niin kurkkua pakotti. Majuria olisi syytä kuulustella heti tuoreeltaan, mutta mitenkäs tiukkaat tunnustusta laittomista ansa-laitteista, kun nieleminenkin on kuin puukkoja söisi.
— Ottaako vieras teetä, kysyi majuri Remes auliisti. Mutta Hurskainen pudisti väsyneesti päätään. Ei oikein maittanut.
Onneksi tuli lauha yö. Majuri Remes toi kolttavaimolle ja toverilleen muutamia huopia ja lukitsi visusti sellin oven. Hän lakaisi tallin edustalta jalanjäljet peittoon, ettei poliisin mieleen aamun valjettua juolahtaisi tutkia vankihuonetta tarkemmin. Majuri Remes nukkui yönsä rauhattomasti. Hän mietti syntynyttä tilannetta. Pitäisikö hänen kenties surmata poliisi, jos tämä ryhtyisi nuuskimaan savottaa ja löytäisi Naskan ja Oiva Juntusen sellistä? Riittäisikö jos iskisi poliisia nyrkillä ohimoon niin että tältä sumentuisi muisti?
Oiva Juntunen ja Naska Mosnikoff kietoutuivat seimessä toisiinsa. Vaikka koittavaimo oli pieni ja korkean ikänsä kuivettama, huokui hänestä kuitenkin sen verran lämpöä ettei Oiva Juntunen paleltunut. Oiva arveli että tuollainen 45 kilon painoinen eukko kehittää vällyjen alla lämpöä vähintään viidentoista, kukaties kahdenkymmenen watin verran. Ampeereja ei tietenkään ole yhtä paljon kuin nuorilla naisilla.
Naska nukkui hyvin. Hän näki unta Kiurelista, jonka sylissä hän jälleen oli. Tuntui niin turvalliselta ja rakkaalta. Olisi siinä maannut vaikka viikon yhteen menoon, mutta aamu valkeni. Ulkoa kuului poropoliisi Hurskaisen vaimeata puhetta.
— Kyllä minun on pakko teille pieni sakko kirjoittaa. Tuommoiset ansat ovat laittomia. Pannaan vaikka kymmenen päiväsakkoa, jos majurille sopii?