Majuri kysyi, ehtisikö sakon maksaa joulun jälkeen.
— Erinomainen idea, myönsi poropoliisi Hurskainen ja hyvästeli majurin. — Kiitän yösijasta kovasti. Näillä seuduilla tapaa harvoin järkeviä ja tasapainoisia ihmisiä. Meidän viranomaisten kannattaa pitää yhtä.
Vähän ajan kuluttua kuului kuinka Hurskaisen moottorikelkka käynnistyi. Pian sen ääni vaimeni. Poliisi kurvasi kurkku mustana alhaisten rikollisten kintereille. Totisesti sieti varoa laittomia ansoja.
Naska Mosnikoff ja Oiva Juntunen vapautuivat vankilasta heti kun poliisin moottorikelkan ääni oli lakannut kuulumasta. Kylmästä kangistuneina he astelivat tupaan, jossa majuri tarjosi heille kuumaa kahvia.
— Vielä sitä sai miehen kanssa maata, iloitsi Naska. Oiva Juntusta huoletti poliisin vierailu. Millä asioilla Hurskainen oli ollut liikkeellä? Yhäkö Naskaa etsittiin? Oliko viranomaisilla vihiä kullasta ja Oiva Juntusesta? Majuri Remes rauhoitteli toveriaan.
— Porovarkaita se vaan jahtaa. Minua se sakotti niistä ansoista.
— Jos oisitta tehny ketunkantoja niin se poliisi ei olis tarttunu niihin. Ihmisellä on paljon paksumpi käpälä ku ketulla. Ei poliisi pysy ketunkannossa.
— Naska menee maate, vanha ihminen.
Oiva Juntusta harmitti että ketunmetsästys oli kääntynyt poliisin pyynniksi. Täällä oltiin enemmänkin viranomaisia paossa kuin heitä kiinniottamassa. Ärtyneenä Oiva meni nukkumaan.
Majuri Remes asteli ulos kämpästä, ettei olisi häirinnyt nukkuvia. Hän käveleksi pihapiirissä. Aika kävi pitkäksi. Remes katseli vaarojen ja soiden siiharmaita loputtomia viivoja. Tämä talvinen kaamos oli yhtämittaista sinistä hämärää, yksinäisyyttä, ajattomuutta. Majurin sydänalaa pakahduta naisenkaipuu. Siihen ei lääkkeeksi riittänyt yhdeksänkymmenvuotias koltta-vaimo.
Jospa tuolla Juha-Vainaan Maassa olisi upseerikerho! Moottorikelkalla siellä olisi mukava välillä pistäytyä rutinoimassa kapteeneiden kanssa. Jopa toimiupseerikerho riittäisi. Tai edes sotilaskoti... sisar munkkeja ja mehua myymässä.
— Vaan ei ole lottakanttiiniakaan. Vittu.
Majuri talsi liiteriin. Alakuloisena hän ryhtyi pilkkomaan takkapuita. Vaimokin oli Espanjassa. Oli tämä monella tavalla yksinäinen talvi.
Samaan aikaan Rovaniemeä lähestyi Finnairin reittikone Helsingistä. Koneessa oli muutamia liikemiehiä, pari kansanedustajaa, laskuhumalainen karvalakkilähetystö, muutama muu matkustaja, joista ei ottanut selvää olivatko he turisteja vai konsulentteja. Oli myös kaksi sirkeätä ruotsalaista naista, iloisesti häilyvää ilmestystä. Naiset olivat nuoria ja kauniita, nauroivat maailmalliseen tyyliin, punasivat huuliaan ja avasivat ja sulkivat käsilaukkujaan. Jopa lentoemännät näyttivät heidän rinnallaan varpusilta.
Kone laskeutui pakkaslumen ympäröimälle kentälle. Ruotsittaret kietoutuivat lämpimiin turkkeihinsa ja astelivat ulos koneesta.
— Oh!
Muutama kuurainen poro tolvasi kentän laidassa. Ylhäällä pakkaspilvissä jylisi Lapin lennoston yksinäinen Draken.
Naiset ottivat taksin ja pyysivät kuljettajaa ajamaan Pohjanhoviin. Taksimies Väliruikka ajatteli että mikähän konferenssi kaupungissa taas järjestetään, kun mannekiineja lennätetään ulkomailta asti.
— Vassokuu, hän sanoi Pohjanhovin edessä avatessaan naisille taksin ovet.
— Vassokuu, seittemänkymmentä ruunua.
24
Pohjanhovissa naiset kirjoittautuivat hotelliin. Toisen nimi oli Agneta, toisen Cristine. Agneta oli ruotsalainen, Cristine tanskalaista alkuperää, vaikka molemmat asuivat Tukholmassa. Naiset tiedustelivat portieerilta, oliko muuan majuri Remes jättänyt hotelliin heille kirjettä ja joitakin ohjeita. He olivat nyt niitä naisia.
Portieeri ojensi naisille kirjekuoren, joka sisälsi suurpiirteiset matkustusohjeet ja nivaskan setelirahaa. Naiset siirtyivät huoneeseensa. Hihitellen he ryhtyivät tutkimaan ohjeita.
Remeksen kirjeen mukaan naisten piti ottaa taksi ja ajaa oikopäätä Kittilään. Siellä heidän piti palkata oppaakseen joku erätaitoinen lapinmies, jonka suojeluksessa loppumatka Kuopsuvaaraan hyvinkin onnistuisi. Kittilän kunnan matkailusihteeri auttelisi ilomielin sopivan oppaan löytämisessä. Remeksen kirjeessä huomautettiin vielä, että naisten piti varata ylleen lämpimiä talvivaatteita. Myös sopiva määrä alkoholia oli syytä ottaa mukaan. »Kauneudenhoitotarpeet ja muun henkilökohtaisen räkvisiitan tuotte myös mukana. Tervetuloa Suomen Lappiin, toivoo majuri Sulo Remes.»
Naiset särpivät kuivaa valkoviiniä. He lakkasivat kynsiään ja jaarittelivat ammattiasioista. Agneta virkkoi:
— Kyllä huoran homma on aika jännä. Jos minä olisin mennyt seminaariin, tuskin olisin nyt tässä. Opettaisin jossakin Sollefteåssa kusipäisiä kakruja.
Cristinen mielestä ammatissa oli myös varjopuolensa:
— Joskus tuntuu että miehet on sikoja. Eikä meikäläinen oikein voi lapsia hankkia, ja minä kun tykkäisin vauvoista.
Agnetan mielestä vauvat olivat toki somia ja hellyttäviä, mutta hänen mielestään Cristinen sopi muistaa, etteivät lapset kauaa pysy vauvoina.
— Ajatteles poikavauvaa. Siitä kasvaa iso mies. Kyllähän sinä miehet tunnet, semmoisia retkuja kaikki tyynni.
Cristinen mielestä juttu oli juuri niin. Parempi olisi, jos maailmassa ei olisi ainuttakaan miestä. Mutta toisaalta — silloin tämäkään Lapinmatka ei olisi järjestynyt. Oli jännittävää matkustella lentokoneissa, pistäytyä kalliitten hotellien baareissa ja antaa miesten availla ovia.
Naiset viettivät pari rentouttavaa vuorokautta Rovaniemellä. He vierailivat paikallisissa ravintoloissa, vuokrasivat sukset ja laskettelivat Ounasvaaran rinteillä. He nukkuivat pitkään ja antoivat huonepalvelijan tuoda aamiaiset vuoteittensa äärelle. Miehiä he eivät ottaneet vastaan, vaikka hotellin käytävillä kuhisi runsaasti Pohjolan hanakoita gentlemanneja etenkin yön myöhäisinä hetkinä.
Kolmantena päivänä tytöt sonnustautuivat matkalle. He ajoivat taksilla halki kaamoksen kynsissä kamppailevan Lapin. Kittilässä he tiedustelivat kunnan matkailusihteeriltä, voisiko tämä suositella kokenutta eräopasta heidän käyttöönsä pariksi päiväksi. He olivat tulleet viettämään talvilomaa Suomeen, heitä odoteltiin erämaassa pienessä hirsimajassa. Tytöt näyttivät matkailusihteeri Joutsi-Järvelle topograafista karttalehteä, johon majuri Remes oli merkinnyt Kuopsuvaaran tukkikämpän sijainnin suurella rastilla.
Tämä työtehtävä oli matkailusihteeri Joutsi-Järven mieleen. Lopultakin hänen monivuotiset ponnistelunsa Kittilän kunnan matkailun edistämiseksi johtivat tulokseen! Nämä naiset eivät olleet mitä tahansa reppuselkäturisteja, vaan upporikkaita ulkomaalaisia, joita kiehtoi Kittilän kunnan erikoinen sijainti maapallolla, ja jotka totisesti jättäisivät kuntaan kasoittain matkailumarkkoja poikimaan. Miten monesti Joutsi-Järvi olikaan jankuttanut kunnan päättäjille, että juuri tämäntapaisia turisteja piti houkutella Kittilään! Heidän myötään Kittilään ja samalla koko maakuntaan ja maahan tuli arvokasta ulkomaanvaluuttaa. Saatiin uusia työpaikkoja palveluelinkeinoihin, ja sitä kautta nämä syrjäiset seudut voisivat luottavaisesti katsoa tulevaisuuteen, omalta pohjalta uuteen vaurauteen ponnistaen.
Joutsi-Järvi päätti järjestää kaunottarille parhaan mahdollisen erämaaoppaan, Piera Vittormin. Mies oli yli kuudenkymmenen, hän ei varmaankaan ahdistelisi naisia niinkuin nuoremmat oppaat pyrkivät aika ajoin tekemään. Lisäksi Piera oli paras erämies mitä näillä seuduilla koskaan oli kulkenut. No, tosin Piera oli pahanlainen renttu, likainen pororosvo, kaikkiaan laillisuuden kannalta katsoen surullinen tapaus, mutta nyt ei kannattanut olla turhan tuomitseva. Pääasia oli että naiset saisivat taitavan oppaan — miehen, joka oli syntynyt ja kasvanut erätulilla ja joka osasi suunnistaa ilman kompassia tarkemmin kuin määrätietoisin muuttolintu.
Kuultuaan asiasta ja nähtyään naiset Piera Vittorm innostui valtavasti. Hänellä oli kyllä aikaa tämäntapaiseen opastukseen! Hän peseytyi ja ajoi partansa, kampasi tukkansa ja pukeutui parhaimpiin erätamineisiinsa. Kainaloihinsa hän hieroi paksun kerroksen Dunhilliä.