— Seinää vasten joka sorkka!
Hurskainen tutki oliko kenelläkään aseita. Ei ollut. Majuri Remeksen puukon hän irrotti vyöltä. Kun Hurskainen kopeloi Naskaa löytääkseen eukolta aseen, vanhus kimpaantui ja sivalsi poliisia ympäri korvia.
— Minua et kopeloi, kivahti Naska ylpeästi.
— Teillä näyttää olevan täällä ihan kotikutoinen vankilakin. Marssitaanpa joukolla sinne, määräsi Hurskainen. Häntä ihmetytti, mitä varten majuri Remes oli savotalle vankilan rakentanut. Mutta kaikki selviäisi aikanaan, kunhan kuulustelut pääsisivät alkuun.
Ensin Hurskainen kuulusteli Naskaa. Selvisi että nainen todellakin oli Naska Mosnikoff, karkumatkalla kotoaan ja vanhainkodista. Oli erehdyttänyt viranomaisia olemalla eksymättä erämaahan ja jättämällä kuolematta, vaikka niin oli televisiossa ja lehdistössä ilmoitettu. Vähintäänkin kuusikymmentä päiväsakkoa, arveli Hurskainen. Noin iäkästä ihmistä tuskin kannatti vankilaan panna. Lyhyestäkin tuomiosta tulisi helposti elinkautinen. Kuulustelun jälkeen Naska sai köpiteliä takaisin selliin.
Seuraavaksi Hurskainen kuulusteli molempia nuoria naisia. He olivat ruotsalaisia eivätkä osanneet puhua sanaakaan suomea. Poliisi Hurskainen oli käynyt Hyvinkäällä keskikoulun, ja sen suomalla kielitaidolla hän kykeni selvittämään, etteivät naiset olleet järin siveitä. Itse asiassa he olivat irtolaislainsäädännön alaisia. Miten lie Ruotsin lain mukaan, aprikoi Hurskainen. Tässä olisi nyt Eila Kännölle taas karkotettavaa.
Majuri Remes ei ollut yhteistyöhalukas. Hän uhkasi iskeä Hurskaisen leukaperät hajalle, vääntää niskat nurin ja vetää poropoliisin koivet solmuun. Mitään majuri ei tunnustanut, vaan antoi ymmärtää että Hurskainen tekisi viisaasti jos lakkaisi heristelemästä pistoolia ja luikkisi pikaisesti tiehensä. Oli tässä maassa ennenkin tehty ruumiinavauksia. Elävältä.
Ajatus sai Hurskaisen hytisemään. Hän oli ollut mukana muutamissa ruumiinavauksissa. Hän komensi Remeksen takaisin putkaan ja otti vielä kuultavaksi Oiva Juntusen.
Tämä kuulusteltava oli toista maata. Hän esitti kaunopuheisen vetoomuksen kolttavaimo Naska Mosnikoffin puolesta. Oiva Juntunen liikuttui miltei kyyneliin saakka kertoessaan naisparan suunnattomista kärsimyksistä, joita hän kissoineen oli joutunut kokemaan. Läpi myrskyävän, jäisen erämaan oli tämä maailman vanhin koltta taivaltanut, kuumeissaan ja vanhuuden aiheuttamassa shokissa, kunnes hän ja majuri Remes olivat pelastaneet naisparan ja antaneet hänelle lämpimän tila-päiskodin.
— Tarkoituksemme oli tehdä hänestä ilmoitus teille viranomaisille, mutta tuo vanhus vastusteli asiaa, ja me ajattelimme että ehtiihän tässä... kun hänellä ei ole omaisiakaan jotka kaipaisivat. Pyydän että ymmärrätte häntä, ja onhan vaimoparka lain mukaan sentään ihminen hänkin.
Hurskaisen oli pakko myöntää ettei rikkomus ollut suuri. Mutta mistä oli peräisin kulta? Mikä oli Oiva Juntusen nimi, ammatti, syntymäaika?
Oiva Juntunen oivalsi oitis että nyt oltiin tekemisissä vaarallisten aioiden kanssa. Hän ilmoitti nimensä, valehteli syntymäaikansa ja sosiaaliturvatunnuksensa sekä ammattinsa. Sitten hän katui että oli paljastanut nimensä ja yritti väittää että hän olikin tosiasiassa muuan amanuenssi Asikainen. Se ei kuitenkaan enää vakuuttanut erämaaetsivää, joka päätti toimittaa kaikki Kuopsuvaaran asukkaat Kittilään.
— Nimismies saa kuulustella teitä kaikkia. Minä vien teidät sinne vaikka yksitellen. On se laki voimassa erämaissakin.
Oiva Juntunen vähätteli:
— No... tässähän on kyse enemmänkin tulkinnasta kuin varsinaisista rikkomuksista. Koettakaahan nyt joustaa, ajatelkaa asiaa vähän meidän kannaltamme. Täällä toki on pari ulkomaalaista naista, mutta onko se mikään rikos? Senkö takia te meidät pidättäisitte? Kultaakin on, hitunen... voisi siitä muuten lohjeta teillekin pieni kimpale. Näin meidän kesken voin vakuuttaa että kultaan kannattaa nykyisin sijoittaa.
Hurskaisen mieleen muistui avioero puolitoista vuotta sitten. Vaimo oli jättänyt ja vienyt lapset mukanaan. Ruokkoa piti maksaa 845 markkaa kuukaudessa. Se oli poliisin palkasta lohduton summa. Nytkin oli rästissä puolen vuoden maksut. Auto oli ollut pakko jättää ruostesuojaamatta kun ei ollut rahaa. Toisaalta, valmiiksi ruostunut se jo olikin. Uuteen jos vaihtaisi, pitäisi väliä maksaa kolmekymmentätuhatta. Hurskainen huokasi. Tässä vielä jollakin oli varaa puhua kullasta.
— Vaikka antaisitte minulle 35 000 markkaa, minä en voisi katsoa tätä juttua sormieni läpi, totesi poliisi jäätävästi. Oiva Juntunen heilautti kättään maireasti:
— Eihän tässä ole kysymys kolmestakymmenestäviidestätuhannesta, ei ollenkaan! Minä maksan teille 50 000 puhtaana kultana käteen, jos sallitte meidän jatkaa vaatimatonta erämaaelämäämme täällä. Emmehän me ketään häiritse vai kuinka? Kuka meistä voisi olla kiinnostunut? Vakuutan ettei meillä ole mitään salattavaa, tarkoitan rikollisessa mielessä. Me vaan olemme vähän erikoisia... on takana avioeroja ja muuta sellaista. Tekee joskus mieli yksinäisyyteen ja rauhaan. Kaukana täältä on kavala maailma, ja kaukana tahdomme sen pitää, maksoi mitä maksoi. Viisikymmentätuhatta siitä on pieni hinta. Ystävänä minä sen maksan teille vaikka heti.
Hurskainen mietti. Jos ruokkorästit maksaisi kokonaan pois, ostaisi uuden auton, siihen Nokian 09 renkaat se tiesi vasta 44 000 markkaa. Mitä lopuilla kuudellatuhannella voisi tehdä? Voisi ostaa kelsiturkin ja semmoisen digitaalikellon jota sukeltajat käyttävät. Stereotkin voisi hankkia, ja mittapuvun. Matkailuhotellissa saattaisi herkutella riekkopadalla ja tarjoilijatyttöä, Ilseä, olisi mukava leikisti pyytää Kanarialle surffailemaan.
— Ei tule kuuloonkaan, lausui Hurskainen epävarmasti. Viisikymmentätuhatta tuntui sittenkin liian pieneltä summalta.
— Kun toden sanon niin saatte 70 000 markkaa. Se on sentään hyvä hinta pienelle joustolle, esitti Oiva Juntunen.
Hurskainen alkoi ajatella asiaa ikäänkuin siviilimiehen näkökulmasta. Mikä pakko hänen oli ikäänsä toimia poliisina, vieläpä Lapissa, jossa surkeimmatkin porovarkaat pitivät häntä pilkkanaan? Voisi jättää kaiken. Kyllä hän olikin jo tarpeeksi palelluttanut itseään nuotioilla ja tunturien tuulissa. Puolentoista vuoden sisällä oli naama paleltunut kaksi kertaa. Eläkeikään mennessä nokka ehtisi jäätyä vielä ainakin 20 kertaa. Mitä poliisiylihallitus siitä välitti? Ja tiedettiin ne poliisien eläkkeet.
— Jos ehtana kultana saisin, satatuhatta? Oiva Juntunen kiirehti heti vastaamaan:
— Sovittu! Saatte 100 000 markkaa, joko kultana, tai jos tahdotte seteleinä, majuri käy Rovaniemellä vaihtamassa. Meihin voitte luottaa.
— Kyllä minä kultana mieluimmin ottaisin. Onhan tuossa kirjevaaka. Mutta tästä ei sitten saa tehdä juttua. On niitä metrojupakoita ilmankin tarpeeksi.
Oiva Juntunen vakuutti että asia hoideltaisiin luottamuksellisesti. Hän pyysi poliisia luovuttamaan virka-aseensa ja saatteli tämän sitten putkaan, jossa naiset ja Remes odottelivat kuulustelun tulosta. Yksi pidätetty lisää, ilmoitti Oiva Juntunen sulkiessaan Hurskaisen putkaan. Sitten Oiva Juntunen vinttasi kaivosta kultaa tarvittavan määrän, kävi harhautusmielessä ajelemassa lumikiitäjällä maastossa, ja sopivan ajan kuluttua hän vapautti kaikki vankilassa istujat.
Oiva Juntunen mittasi pulloon sadantuhannen markan arvosta kultaa. Hurskainen allekirjoitti kuitin. Oiva Juntunen vannotti että Hurskaisen piti olla tästä jutusta täysin tietämätön, piti osata näytellä köyhää vaikka omistikin 100 000 markkaa. Hurskainen väitti että hän osasi pitää jutun salaisena. Hän kertoi näytelleensä Hyvinkään Työväen Näyttämöllä Juhaa vuonna 1967, ja oli saanut siitä osasuorituksesta paremmat arvostelut lehdessä kuin Hinkkasen Topi, vaikka Topi oli saanut näytellä Shemeikkaa, joka on luonneosa.
— Hyvä on, uskotaan. Haeppa Remes kenkälankkia.
Oiva Juntunen puleerasi Hurskaisen sormet ja paineli kuitin alle poliisin sormenjäljet. Hänellä oli siihen puuhaan tottumusta. Hän nautti kovin voidessaan ottaa poliisilta sormenjäljet. Joskus näinkin päin, hän virkkoi tyytyväisenä.