— Onhan sinulla sauna, huomautti Oiva Juntunen.
— Kuka sitä tämmöisessä helteessä saunoo. Ensin on hellettä viikkokausia, ja sitten mereltä puskee kamala tornaado. Veneet se hakkaa säpäleiksi, katot lentelee mailien päähän ja nuo perkeleen palmut kaatuilevat uima-altaaseen. Jos ei myrsky revi taloa niin gangsterit hakkaavat ikkunat sisään ja rohmuavat talon tyhjäksi. Yöllä kun menee talon toiseen päähän, niin toista päätä tyhjennetään. Aamulla vakuutusmies kynii loput. Minä nukun kellarissa, ei sitä muualla uskalla. Sisäkkö meillä makuuhuoneessa nukkuu, mutta se onkin neekeri. Ajattele, neekeriä täytyy nukuttaa omassa sängyssä! Vaan pirullisinta täällä on se ettei syksyllä tule talvea niinkuin muualla. Kanadaan pitää lentää jos mielii suksille päästä.
— Onhan täällä kauniita naisia sentään, esitti Oiva.
— Herppeshuulia, niin.
Oiva Juntunen kysyi, minkä taki Jäppilä sitten täällä asui ja eli, kun niin kovasti kaipasi Suomeen?
— Kaksi konkurssia ja muuta semmoista siinä vaan on. Hyvä kun eivät käy täältä linnaan hakemassa. Tänne minä jään, pakko. Eikähän tässä mitään, mutta aina kun Suomesta tulee mies niin tulee asioita mieleen. Muuten, sinähän voisit hommata minulle vähän rahaa? Jäi sinne Vanhaan Maahan. Sinä kun olet tommoinen rehdin tuntuinen mies niin rupiappa kuriiriksi. Lentelet ja lomailet, kyllä se onnistuu.
Oiva Juntunen ajatteli omia kultaharkkojaan. Näytti siltä ettei niittenkään tuominen valtameren yli olisi kovinkaan helppoa. Hän ei voinut Jabalaa auttaa, mutta lupasi tuoda muikku-säilykkeitä jos sattuisi tulemaan joskus toiste.
— Niinhän ne kaikki lupaa. Yksikin kaveri lupasi hommata Suomesta kunnon ruisleipiä tänne mulle. Perkele toi rinkeleitä, mitä minä niillä.
Oiva Juntunen totesi ettei hän ollut Floridassa turvassa kauppateknikko Siiran vaatimuksilta. Tänne monimurhaaja lentäisi heti kun saisi tietää että rikostoveri oli kadonnut. Tännehän kaikki roistot kokoontuvat, miksei sitten Siirakin.
Jonakin kauniina aamuna kauppateknikko Siira saattaisi ilmaantua huvilan terassille revolveri kourassa. Olisi siinä selittelemistä. Tappaisi se sika, aivan varmasti.
Oiva Juntunen matkusti New Yorkiin. Hän ajatteli asettua sinne asumaan. Suurkaupungista ei Siira häntä ikinä löytäisi.
Mutta jo ennenkuin Oiva Juntunen oli ehtinyt asettua hotelliin hänet ryöstettiin. Keskellä päivää, keskellä katua, ihmisten keskellä. Gangsterit veivät rahat, hyvä kun eivät ampuneet. Lähtiessään yksi niistä riuhtaisi silkkisen solmion Oivan kaulasta. Jättivät sentään passin ja enimmät vaatteet.
Putipuhtaaksi ryöstetty mies ei miljoonakaupungissa ole mitenkään erityisen kadehtittava olento. Oiva Juntunen marssi Ruotsin konsulaattiin, jossa häneen suhtauduttiin vieroksuen.
— Finne igen, sanoivat Ruotsin viranomaiset ja pudistivat säälien päätään. Oiva Juntunen pyysi apua Suomen konsulaatista. Hän sai matkalipun, mutta ei Tukholmaan jossa asui, vaan Helsinkiin, koska hän oli Suomen kansalainen.
— Kas kun ette pyydä matkarahoja Moskovaan, sanoivat viranomaiset. — Menette Helsingissä sosiaalitoimistoon ja pyydätte sieltä matkarahat Tukholmaan. Me hoitelemme täällä vain näitä pitkiä linjoja.
Sosiaaliluukulleko tässä toimitettiin miestä, jolla oli savolaisessa sontatunkiossa kolmekymmentäkuusi kiloa 24 karaatin kultaa? Irvokasta. Mutta useinkos viranomaisten hommissa on järkeä.
Lentokoneessa Oiva Juntunen päätti ettei hän toista kertaa Amerikkaan matkustaisi. Kyllä maailmassa piti olla varmempia pakopaikkoja tavalliselle rosvolle.
Seutulassa Oiva Juntunen soitti Tukholmaan ruotsalaiselle roistoystävälleen Stickanille, joka lähetti rahaa. Heti pikamääräyksen saatuaan Oiva vuokrasi upean auton ja ajoi Vehmersalmelle, autioituneelle kotitilalleen. Siellä häntä odotti ruostunut ojalapio ja maailman kallein sontatunkio.
Siinä maailmalta palannut poika asteli kotimökkinsä niin tutulla pihapolulla katsellen vesoittuneita vainioita, jotka vihersivät alkukesän lempeydessä. Hän ajatteli että todella, kotimaa oli sittenkin suloisen kaunis. Miten ihanasti ikivanha pihapihlaja suhisi kesätuulesssa! Navetan katto oli liikuttavasti notkollaan, kaivon kansi kasvoi pehmeätä sammalta, torpan porraspäät olivat lahonneet luontevasti paikoilleen, ja tuvan ulko-ovi, joka lengotti saranoilla puoliksi auki, ikäänkuin kehotti kulkijaa astumaan sisään.
Mutta Oiva Juntunen ei mennyt tupaan, vaan loi katseensa navetan taakse, nokkosia ja koiranputkea kasvavan lantakasan suuntaan. Kuinka kauniina se kohosikaan harmaantuneen karjasuojan kupeesta... siinä oli ytyä, kasvuvoimaa, siinä oli kultaa! Siinä oli Oiva Juntusen aarrekätkö, ovela kassakaappi. Mutta heti kun kauppateknikko, monimurhaaja Siira saisi Ruotsin ajattelemattomalta kuninkaalta armon, ja vapauden, tämä säntäisi haistelemaan Vehmersalmen maisemia. Siitä ei ollut epäilystäkään, ja sen takia kulta piti nyt siirtää turvaan.
Oiva Juntunen työntyi sisälle harmaaseen vajaan, jossa ruostunut niittokone tervehti häntä hellästi. Oli sillä isävainaa monet kesät timoteitä kaatanut, aisoissa Ruskoruuna... Nurkasta oli vielä tahko, ihmeen hyvin kivipintansa pitänyt. Oiva väänsi kammesta muutaman kierroksen. Tällä lahtipuukon vielä teroittaisi, hän ajatteli tunteellisesti.
Lapio kädessään Oiva palasi vajasta ja asteli tunkiolle. Nokkoset pistelivät nilkkoihin ohuitten kreppisukkien läpi, mutta siitä viis. Mies seisoi nyt kultaisen karjalannan päällä.
Mittapiste navetan nurkasta piti olla kolme ja puoli metriä, toinen koordinaatti sontaluukusta vähän vaille kaksi metriä. Oiva Juntunen iski lapion kultaisen leikkauksen keskipisteeseen. Se oli kuin kassakaapin numerolukon ensimmäinen numeron pyöräytys.
Syvällepä kulta olikin tullut haudatuksi. Kaivettuaan tunnin verran Oiva sai aikaan metriä leveän ja puolta syvän kuopan, mutta kultaa ei löytynyt. Hikisenä ja puolikengät sonnassa Oiva nousi ylös kaivannosta. Suunnaton pilvi sinimahaisia kärpäsiä seurasi kullankaivajaa tunkion laelle. Oiva pani tupakaksi ja kuivasi otsaansa hiestä.
— Saatana, virkkoi mies myrtyneenä.
Tupakoituaan Oiva palasi taas työhönsä. Ei maailma laiskoja elätä. Hän otti uudet, entistä laajemmat koordinaatit ja ahkeroi tunkiolla vielä tunnin verran. Syntyi valtava kuoppa, ja viimein ahkeruus palkittiin. Kolme kultaharkkoa kolahti vuorollaan lapioon. Oiva Juntunen kanteli kalliit harkot pihalle, vinttasi kaivosta vettä ja pesi ne sonnasta puhtaiksi.
Siinä lojui pihanurmella kolme kahdentoista kilon kimmeltävää hienokultaharkkoa, kyljissään Australian valtionpankin leimat. Oiva Juntunen siveli kylmää jalometallia. Kämmen hikosi, sydän löi tavallista nopeammin. Tätä saalista hän ei koskaan suostuisi jakamaan monimurhaaja Siiran kanssa. Ennemmin vaikka kätkisi aarteen erämaahan, vaikka jonnekin kauas Lappiin, mutta Siiralle tästä ei heltiäisi muruakaan.
Naapurin ukko ajeli traktorilla pellollaan. Oiva Juntunen piilotti kullan nopeasti auton matkatavarasäiliöön, jonka hän huolellisesti lukitsi. Sitten hän heilautti kättään ukolle, joka ajoi pihaan ihmettelemään vierasta.
— Ka, Oevahan se siinä! Lomillekko Ruottista asti tulit? Naapurin isäntä katseli Oivaa hetken.
— Vaan on sulia patiinit paskassa. Mie lämmitän saunan, tuu meillen yöksi.
— Kävelin tuossa tunkiolla, kaivoin matoja. Jos vaikka iltasella kävisin ongella.
Myöhemmin, ongelta tultuaan, Oiva meni naapurin ukon kanssa saunaan ja otti oikein tuhdit löylyt. Hän kävi järvessä ja tarinoi ukon kanssa.
— Sinä se Oeva lienet Ruottissa hyvissä hankkeissa kun nuin on herran kamppeet ja tuommonen auto.