— No, toimeen on tultu.
— Hyvin siellä kuuluu pyhältävän sillä sun serkkupojallakin siellä Sytneyssä. Kuulemma iso tirika siellä. Kävi viime viikolia ja kovasti kehu. Lähetti sulle terveisiä, käski käymään. Sano että soitat vaan niin se noutaa kentältä.
Aamulla Oiva Juntunen hyvästeli naapurinsa. Hän nousi autoon, käänsi keulan kohti pohjoista. Jospa ajelisi Lappiin asti? Sinne kun kullan piilottaisi, niin eipä Siira saalista löytäisi vaikka ikänsä erämaita tonkisi.
Voisi samantien itsekin jäädä erakoksi, kultaa vahtimaan.
Rovaniemellä Oiva Juntunen yöpyi, hankki aamulla retkeilyvarusteet ja hiukan muonaa, ja lähti sitten myymään kultaa Kyanderin kultasepänliikkeeseen. Hän mursi yhdestä harkosta mojovan kimpaleen, kääri sen vessapaperiin ja asteli Kyanderin puheille.
Kyander, jolla oli kokemusta Lapin kullankaivajien hippujen markkinoinnista, totesi oitis että kyseessä oli 24 karaatin hienokulta.
— Punnitaampa, hän totesi luuppi silmillään.
Kulta painoi neljä unssia ja rapiat. Oiva Juntuselle maksettiin siitä 11 400 markaa, käteisellä. Kyanderia ei kiinnostanut vähimmässäkään määrin, mistä kulta oli peräisin.
Kun kaikki asiat oli toimitettu, suuntasi Oiva Juntunen ajokkinsa keulan kohti pohjoista. Hän valitsi Käsivarteen johtavan tien, ajoi Kittilään, ohitti Sirkassa ja Tepastossa pitkiä sotilaskolonnia, ja saapui viimein Puljuun, mitättömään erämaa-kylään suurten suoalueitten keskellä. Siellä hän päätti hylätä autonsa ja oijustaa metsään. Hän keinotteli raskaan kultarepun selkäänsä ja suunnisti kohti länttä.
Puolitoista vuorokautta Oiva Juntunen hoippui kultalastissa yhä syvemmälle erämaahan. Mitä pitemmälle hän ennätti, sitä varmemmaksi hän tuli: ikipäivinä monimurhaaja Siiran kynnet eivät ylettyisi tänne asti kultaa tasaamaan.
Viimein Oiva Juntusen voimat loppuivat. Hän piilotti kullan pienen hiekkaharjanteen kupeeseen, paikkaan jossa levisi jääkautista pirunpeltoa muutaman aarin alalla. Oiva Juntunen kieritti muutamia suuria kivenlohkareita syrjään ja kätki kolme kultaharkkoa näin syntyneeseen luolaan. Ennen piilon peittämistä hän kumartui kultaharkkojen puoleen ja antoi kuuman suudelman viileälle jalometallille.
Väsyneenä Oiva Juntunen sytytti savukkeen ja ajatteli että oli eksyksissä. Mutta sen parempi. Hän ei tiennyt missä oli, sitä ei tiennyt kukaan. Kulta oli nyt niin varmassa tallessa ettei koskaan. Se oli kaivettu esiin jossakin Australian pohjoisessa territoriossa, ja nyt se oli täällä. Oiva Juntunen istui kivellä, jonka alla harkot makasivat, ja poltteli tupakkaa onnellisena.
4
Majuri Sulo Armas Remes istui pataljoonankomentajan toimistossa naama punaisena. Suuri sydän hakkasi rasittuneesti jykevien kylkiluiden takana. Pää tärähteli, mahassa velloivat keltahappoiset liemet. Päätä ei sentään särkenyt, sillä majuri Remeksellä oli semmoinen pää jota ei särje koskaan, ei vaikka se halkaistaisiin. Majuri ei käyttänyt koskaan kypärää, ei edes kovapanosammunnoissa, niin luja pää hänellä oli.
Majuri Remeksellä oli hitonmoinen kohmelo. Yleensäkin hänellä oli kauhea krapula tähän aikaan vuorokaudesta, aamupäivällä. Majuri Remes oli neljänkymmenen ikäinen suurikokoinen aktiiviupseeri, karkeaääninen ja juoppo. Oikea röhmy.
Majurin työpöydän laatikossa oli ladattu pistooli, ylimmässä laatikossa. Samassa laatikossa oli myös pullollinen pomeranssiviinaa. Muissa laatikoissa oli jalkaväkipataljoonan koulutusohjelmia ja kellastuneita kalustoluetteloita.
Majuri Remes veti laatikon auki ja otti sotilaspistoolin käteensä. Hän katseli verestävin silmin sinisenkiiltävää asetta, tunnusteli karheilla sormillaan kylmää rautaa, poisti varmistimen ja veti panoksen piippuun. Hetken hän hyväili aseen liipasinta, sulki sitten silmänsä ja työnsi aseen piipun suuhunsa. Tovin hän imeskeli pistoolinpiippua kuin tuttia.
Kuitenkaan majuri ei laukaissut asetta, vaikka vähällä se oli. Hän lakkasi kuolaamasta kuoleman suuta, varmisti aseen ja työnsi sen takaisin laatikkoon. Sitten hän otti esiin pomeranssipullon.
Majuri katsoi kelloa. Se oli vähän yli kymmenen. Voisiko kenties siemaista vähäisen siivun pomeranssiviinaa, vaikka kieltämättä olikin melko varhainen vuorokaudenaika?
Korkki ratisi tutulla äänellä pullon auetessa. Voisikohan todella naukata vähän, mietiskeli majuri. Hän vei pullon suuhunsa, kitapurjeet avautuivat. Pari kertaa aataminomena muljahti, häijyä viinaa lorisi kurkkutorvea pitkin alas avaraan mahaan, jossa vatsahapot kävivät riehakkaaseen taisteluun pomeranssiviinaa vastaan.
Majuri sulki silmänsä. Kylläpä ottikin lujille. Kämmenet hikosivat, sydän teutaroi rinnassa, hiki pusertui otsalle. Maha kurisi, majurin piti riuhtaista itsensä tuolista ja juosta vessaan. Hän oksensi mahansa tyhjäksi, pesi hampaat, kurlutti suussaan vettä, piteli sydänalaansa, kuivasi vetistyneet silmänsä jotka paloivat verestävinä palloina kärsivän miespoloisen päässä. Kaksi voimisteluliikettä, kädet ylös ja alas, lievä kumarrus... ja sitten takaisin pomeranssiviinan pakeille.
Uudempi ryyppy pysyikin jo sisällä. Heti sydämen raskas iskentä keventyi. Enää ei hikeä pursunnut nahasta ulos yhtä haisevan vuolaana kuin äsken. Majuri Remes kampasi karhean tumman tukkansa, otti vielä yhden nopean ryypyn ja pani pullon pois.
— Kyllä tämä tästä taas.
Majuri onki käsiinsä kasan papereita, karttoja ja luetteloita. Hän oli pataljoonan komentaja, mutta paljonkos tavallisen pataljoonan asioissa oli hoitamista? Prikaatin esikunta oli määrännyt hänet valmistelemaan suuria sotaharjoituksia Lappiin. Ikävää puuhaa. Harjoituksiin ottaisi osaa prikaati ja joukkoja muistakin saman sotilas-läänin yksiköistä.
Majuri Remes oli koulutukseltaan pioneeri ja esiupseeri, mutta tässä hän nyt istui, puskajussipataljoonan komentajana mitättömässä varuskunnassa. Hänen oikea paikkansa olisi ollut pioneeripataljoonassa, erillisessä yksikössä, tai paremminkin pääesikunnassa. Mistä lie johtunut että hänen uransa oli juuttunut tähän, tämän mitättömän pöydän ääreen.
Majuri kaavaili kartalle hajamielisesti tulevia harjoitusalueita. Kokoontumispaikat, hyökkäysurat, viivytyslinjat, joukkojen keskityskuljetukset, huoltopisteet... normaalia rutiinia josta kuka tahansa luutnantti tai kapteeni olisi selviytynyt yhtä hyvin. Eversti oli hänelle tämän ikävän työn antanut. Nöyryyttävää kansliahommaa kun sitä oikein ajatteli. Joskus teki mieli repäistä eversti Hannista nyrkillä kasvoihin.
Majuri katseli nyrkkiin puristunutta kättään. Siinä oli moukari joka heilahti herkästi. Sillä nyrkillä oli lyöty turpiin erästäkin miestä. Se oli luumöykky, joka automaattisesti puristui kokoon aina kun Remes tuli juovuksiin.
Majuri Remes komensi kirjurivarusmiehen toimistoonsa. Alikersantti lopsautti veltonpuoleisen asennon. Remeksen teki mieli kietaista poikaa nenälle, mutta eihän sellaista puolustusvoimissa sallittu. Hän ojensi pojalle tuhruisen kympin ja määräsi:
— Juoskaapa alikersantti sotilaskotiin ja tuokaa pari pulloa jotakin hiilihappoista virvoketta. Närästää hiukkasen.
— Kyllä herra majuri, ainahan teitä närästää, vastasi kirjuri ja otti jalat alleen.
Saatanallinen nulikka, ajatteli majuri Remes. Pirunko takia minun piti sille ruveta selittelemään? Tottahan nyt komentaja saa limsaa juoda työaikana, ei kai se sentään ole kiellettyä.
Pian kirjuri toi virvokkeet. Majuri ärjäisi hänet ulos huoneesta. Sitten hän kaatoi pomeranssiviinaa hammasmukiin ja laimensi sen limonadilla. Jäitä juoma hieman kaipasi, mutta meni se näinkin.
— Siedettävää vaikkei hyvää. Tehokasta joka tapauksessa. Puhelin soi. Vaimo, perkele.
— Kuule Sulo. Meidän täytyy keskustella. Eihän meidän avioliitolla enää ole mitään tarkoitusta.
— Älä soittele tänne, minulla on töitä.
— Minä en kestä tätä enää. Ihan totta, Sulo. En minä ole hysteerinen, sinä vaan olet niin kauhea että minun kestokykyni murtuu jonakin päivänä.