Mr. Rivers olisi vielä halunnut jatkaa, mutta hän ei voinut antaa potilaiden odottaa.
— Asia on kai sitten selvä? hän virkkoi ja kiiruhti vastaanottohuoneeseensa, jossa kolme paljastettua selkää odotti apua.
Jerry jatkoi seurustelua oman minänsä kanssa. Kyllästyttyään äänettömään itsepuheluun hän ryhtyi tutkimaan kiropraktiikan käsikirjaa ja unohti kokonaan amerikkalaisen bestseller-kirjai-lijan, Albert Hinseyn, jota mainostettiin aamulla radiolähetyksissä nykyaikaisen sukupuolielämän Sokrateeksi.
Iltapäivä oli hiljainen: yhden ja kuuden välillä kävi vain yhdeksäntoista potilasta, joukossa kaksi ensikertalaista. Tapaukset olivat kaikki lieviä, sillä jokainen potilas kykeni kävelemaan ja maksamaan laskunsa heti. Professori Finn noudatti nyt uutta taktiikkaa: hän puhui vähän, mutta hyvää. Toisin sanoen: hän toisti potilaille kiropraktiikan käsikirjasta lukemiaan ohjeita. -… Pahimmat rustoutumat esiintyvät yleisimmin risti-luiden tienoilla. Jokapäiväisessä elämässä ihmisen selkä taipuu liian herk-asti eteenpäin. Sen tähden sitä on taivutettava taaksepäin tasaisin nytkäyksen. Vaikeissa tapauksissa on arkaan kohtaan suunnattava lyhytaaltosäteilyä…
Lyhyen lääkärinuransa aikana professori Finn oli havainnut, että naisten tavallisin kipukenttä oli ristiselässä, johon sievät lihakset muodostavat kaksi suloista hymykuoppaa. Ristiselän kivut johtuivat liian raskaiden taakkojen kantamisesta. Kun tietää, kuinka raskas taakka aviomies on miljoonille aviovaimoille, ei ihmettele lainkaan naisten selkäkipuja.
Kiropraktiikka avasi Jerry Finnille aivan uusia näköaloja: satoja erilaisia selkärankoja. Vaikka Amerikassa oli erään tieteellisen tilaston mukaan miljoonayhdeksänsataatuhatta Marilyn Monroen tyyppistä naista, niin kiropraktikon pöydällä he olivat kaikki tyystin erilaisia tapauksia. Jokaisen selässä oli omat yksilölliset piirteensä, aivan kuin rikospoliisin ottamissa sormenjäljissä.
Päivän vastaanotto oli päättynyt, ja professori Finn oli juuri vetämässä valkoista lääkärintakkia yltään, kun huoneeseen ilmestyi nuori nainen. Varovaisen arvion mukaan hän oli noin kahdenkymmenenkahden tai neljänkymmenen vuoden ikäinen, tumma, vihreäsilmäinen, viiden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen, hyvin pukeutunut ja erittäin taidokkaasti maalattu.
— Taisin tulla vähän myöhään. Vieläkö tohtori ottaa vastaan? hän kysyi hymyillen ja varisti savukkeestaan tuhkan lattialam-pun varjostimeen.
— Totta kai, vastasi professori Finn, istuutui pöydän ääreen ja ryhtyi täyttämään sairaskorttia. — Nimi?
— Joan Lawford…
Jerry kirjoitti nimen korttiin ja loi naiseen kaavamaisen yleis-silmäyksen.
— Te tietysti näette minussa jotakin tuttua, vai mitä, tohtori? nainen virkkoi aurinkoisesti.
— Kenties… Voi olla…
— Se johtuu siitä, että minä olen aivan Joan Crawfordin näköinen. Tiedän sen itsekin. Miss Crawford on vain minua paljon vanhempi. Hän on syntynyt San Antoniossa, Texasissa, yhdeksän-toistasataakahdeksan. Minä olen myös syntynyt Texasissa, ja minä olen kaukaista sukua Joan Crawfordille. Sen vuoksi meissä on niin paljon samaa näköä. Miss Crawfordilla tosin on suurempi suu ja paljon isommat jalat kuin minulla…
Professori Finn alkoi rykiä ja suuntasi katseensa sairaskort-tiin.
— Saanko tietää ikänne, Mrs. Lawford?
— Kyllä. Olen vielä alle kolmenkymmenen.
— Naimisissa?
— En tänä hetkenä. Toinen mieheni kuoli puoli vuotta sitten. Ooh, se oli raskasta aikaa, mutta onneksi hänellä oli aika sievä henkivakuutus.
— Mikä teitä vaivaa?
— Minua? Ei mikään. Tai tietysti… Minulla on usein kova päänsärky. En voi valvoa nykyään juuri ollenkaan. Viime yönä hieman valvoin, ja nyt olen syönyt koko päivän aspiriinia. Veljeni sanoo, että tupakoin liian paljon, mutta eihän sen pitäisi vaikuttaa päähän. En vedä edes henkeeni ja…
— Tunnetteko selässänne kipuja? keskeytti Jerry.
— Joskus. Jerry nousi.
— Olkaa hyvä ja paljastakaa selkänne, ja sen jälkeen menette pitkäksenne tuohon pöydälle.
Mrs. Lawford hämmästyi.
— Mitä? Täytyykö minun riisuutua?
— Paljastatte vain selkänne, että voin tutkia sen.
— Mutta tohtori… Minä en voi… Minulla ei ole… Tarkoitan minulla on vain tämä ohut puku ja sukkaliivit…
Professori Finnin kasvoille levisi kuuma puna. Ensimmäisen kerran lyhyen praktiikkansa aikana Jerry Finn näki vastaanotolla olevassa naisessa muutakin kuin potilaan — nuoren naisen, jonka aivojen paras vastine oli kauniit kasvot. Tosin hänen leukansa oli olemattoman pieni, todistaen tarmon puutetta, mutta kokonaisuutena hänen kasvonsa muistuttivat erehdyttävästi Joan Crawfordin kasvoja. Jerry unohti tuokioksi kiropraktiikan ja uskoi ymmärtävänsä täydellisesti niitä miehiä, jotka suutelevat naista kaulaan ihastuessaan hänen sääriinsä.
— Mrs. Lawford, hän äänsi hiukan sammaltaen, viitsittekö nousta tuohon pöydälle, jotta voin laatia diagnoosin?
— Mikä se on? kysyi nainen uteliaana.
— Taudin määritelmä.
— Ei minussa ole mitään tauteja. Minä olen aina elänyt siististi…
— Eipä tietenkään, hyvä Mrs. Lawford. Mutta teidän selkärangassanne saattaa olla joitakin häiriöitä, jotka aiheuttavat pään-kivistystä.
Mrs. Lawford loi elokuvista opitun katseen professori Finniin ja kysyi:
— Tohtori, mitä te aiotte tehdä minulle?
— Tutkia selkänne.
— Annatteko kunniasananne, että ette koske muualle?
Jerry Finn menetti puhekykynsä. Hän oli luonteeltaan hieman ujo, sillä hän oli lapsena oppinut istumaan ovensuussa. Hän kiitti sisimmässään olosuhteita, että ei ollut joutunut naistautien lääkärin apulaiseksi. Mutta vähitellen hänen tahdonlujuutensa palautui ja hän sanoi miltei puisevasti:
— Mrs. Lawford, tehän tiedätte, että kiropraktiikka keskittyy ihmisen selkärangan tutkimiseen. Jos te siis odotatte kiropraktikolta apua, on teidän alistuttava tutkittavaksi. Olkaa hyvä ja nouskaa tuohon pöydälle.
— Minä olen koko ajan luullut, että kiropraktiikka on jotakin muuta, vastasi Mrs. Lawford herttaisen vilpittömästi. — Eihän minulla tietenkään ole mitään vastaan, että selkäni tutkitaan, mutta… Kun minä olen niin kauhean herkkä kutiamaan…
Professori Finnin kädet puristuivat nyrkkiin, ja hän huudahti kimpaantuneena:
— Mrs. Lawford! Pidättekö te minua narrina?
Sitten hän istuutui työpöytänsä ääreen, sytytti savukkeen ja jatkoi kuivasti:
— Vastaanottoni on päättynyt.
Mrs. Lawford kaivoi käsilaukustaan savukkeen ja siirtyi Jerryn viereen.
— Saanko tulta, tohtori? Kiitos!
Nainen pani kätensä kiropraktikon olalle ja virkkoi anteeksi-pyytävästi:
— Te ymmärsitte minua väärin. En valehtele yhtään: minä olen tosiaan kovin herkkä kutiamaan. Ja lisäksi minä olen vähän ujo. Oikeastaan liian ujo. Monesti saan kärsiä sen tähden.
Professori Finnin sielunmaisema oli sekasortoinen. Hän irrotti naisen käden olkapäällään ja sanoi värittömästi:
— Mrs. Lawford, mitä te odotatte?
— En mitään. Tai kyllä. Minulla on ehdotus. Eikö tohtori voisi tulla minun kotiini? Olen kotona aina vapaampi. Asun aivan lähellä: vain pari kadunväliä pohjoiseen päin.
— En, vastasi Jerry jyrkästi. — Me emme käy potilaiden kotona.
— Hyvä on. Paljonko minun on maksettava?
— Ei mitään. Voitte lähteä.
Nainen heitti savukkeensa pätkän tuhkakuppiin, kohotti olkapäitään ja sanoi hiukan ivalliset jäähyväiset: