— Se ei ole totta, Jerry vastasi rauhallisesti.
— Se näyttää kieltävän kaiken, huomautti Charles. — Se on niitä eurooppalaisia juippeja, joista pitäisi päästä eroon. Kaikennäköisiä siirtolaisia…
— Minä puhun nyt! keskeytti poliisi ja kääntyi jälleen Jerryn puoleen. — Saanko nähdä aseenne?
— Ei minulla ole mitään asetta, Jerry vastasi viattomasti.
— Teillä on jonkinlainen lyömäase, tiukkasi poliisi. — Jonkinlainen nuija tai vasara.
Jerry veti vasaran taskustaan.
— Tämä on minun työkaluni.
— Oletteko te puuseppä vai kelloseppä?
— Olen kiropraktikko.
— Mikä ammatti se on?
— Olen tohtori, joka tutkii selkävikoja.
Poliisi sieppasi vasaran Jerryn kädestä ja tarkasteli sitä hyväntahtoisesti hymyillen. Juuri samantapaisella vasaralla hänen oma poikansa oli pari päivää sitten mukiloinut pahoja kuhmuja perheen auton lokasuojiin.
— Mitä te tällä teette? kysyi poliisi äkkiä.
— Tutkin potilaan refleksejä, Jerry vastasi.
— Mitä tutkitte?
— Refleksejä.
— Mitä piruja ne ovat, ja missä niitä on?
— Ympäri ruumista, mutta kiropraktikko löytää ne parhaiten polvista.
— Älkää puhuko roskaa! Minulla ei ainakaan ole mitään ref… reflejä — vai mitä ne olivat.
— Jokaisessa ihmisessä on refleksejä. Myös teissä. Poliisi ojensi Jerrylle vasaran ja sanoi melkein ärtyisesti:
— Olkaa hyvä ja näyttäkää!
Jerry kopautti poliisia polviin, ja ankara virkavallan edustaja lysähti kontalleen. Hän yritti nousta, mutta vaipui takaisin lattialle.
— Konna! huudahti poliisi ja koetti tarttua pistooliinsa, mutta Jerry oli nyt tilanteen tasalla. Hän iski miestä kumpaankin kyy-närpäähän ja harppasi kaiken varalta Charlesin viereen antaen hänellekin polvi- ja käsivarsipuudutuksen. Sitten hän raahasi hervottomat miehet ulos ja palasi takaisin noutamaan takkiaan sekä sähköhierojaa ja lämpötyynyä. Hänen oli paettava talosta, ennen kuin miesten raajoihin palautui tunto. Mutta Joan esti hänen pakonsa. Nainen kapsahti Jerryn kaulaan ja hoki kuumeisesti:
— Se kävi hienosti, Jerry. Minä ihailen sinua. Sinä olet oikea mies…
Joan painautui Jerryyn kuin muste paperiin, ja hänen kuumassa povessaan olisivat perunatkin paistuneet. Joan halusi säästää aikaa ja rakastui sen vuoksi ensi silmäyksellä.
— Tule, minä suojelen sinua, kuiskasi nainen.
Sitten tapahtui sellaista, mitä lukija on nähnyt jokaisen ajan-viete-elokuvan lopussa, joten emme vaivaudu osoittamaan sormella, kuinka suurenmoisella tavalla suuteleminen voi lyhentää yksinäisen ihmisen elämää.
Kun Jerry poistui harvinaisen potilaansa kodista sähköhieroja ja lämpötyyny povessaan, kello kertoi jo muutamalla minuutilla uudesta vuorokaudesta. Hän ei ollut vielä menettänyt tyystin vapauttaan, mutta hän oli kuitenkin jo mennyt sopimuksiin, jotka rajoittivat vapautta.
Paria päivää myöhemmin Mrs. Joan Lawford ja kiropraktikko, professori Jerry Finn tekivät pikamatkan naapurivaltioon, jossa heidät vihittiin viralliseen avioliittoon. Sen jälkeen Jerry oppi näkemään, että nainen on illalla nähtävyys, mutta aamulla näky…
SEITSEMÄS LUKU
Nuorena toimitaan nopeasti ja päättömästi, huomautti Mr. Rivers, kun kuuli virkaveljensä käyneen vihillä. Jerry odotteli onnitteluja, mutta Mr. Rivers jatkoi:
— Toivon, ettei vaimosi häiritse työtäsi. Minun tietysti pitäisi onnitella sinua ja ostaa jokin lahja, mutta minä teen sen sitten, kun saat eron.
Jerry oli surullinen. Hän oli jokin minuutti sitten tullut ilmoittamaan työtoverilleen suurta sanomaa, ja tämä otti sen vastaan kuin matosatsin.
— No sinä muutat tietysti hänen luokseen asumaan? tiedusteli Mr. Rivers.
— Kyllä. Tänä iltana.
— Valitan. Minulla on ollut kuukauden päivät oikein mukavaa.
— Olen hyvin kiitollinen sinulle, vastasi Jerry liikuttuneena. — Kun pääsen kotiutumaan, kutsun sinut jonakin iltana vierailulle.
Jerry ryhtyi pakkaamaan tavaroitaan. Omaisuutta ei ollut vielä karttunut perin paljon, sillä se mahtui mainiosti yhteen matkalaukkuun. Mr. Rivers tarjoutui viemään autollaan nuoren aviomiehen kotiin, mutta samalla hän jatkoi kitkeräntuntuista juminaansa:
— Sinä olet nyt sitten hänen kolmas uhrinsa. Naiset ovat totisesti käsittämättömiä. Heidän täytyy edottomasti päästä vihkipal-lille, keittiöön, pesutupaan, synnytyslaitokselle ja kansakoulun vanhempienneuvostoon, ennen kuin he voivat sanoa, että miehet ovat roistoja. Ja sitten seuraavat erot ja monesti vielä elatusapu, jolloin yhden ihmisen on maksettava sakkoa kahden ihmisen erehdyksestä.
— Minkä tähden sinä olet niin katkera, Isaac? Puhut aivan niin kuin olisit ollut naimisissa.
— Minähän olen ollut naimisissa.
— Sinä?
— Juuri minä. Kolmekymmentä vuotta sitten. Mutta se lysti loppui lyhyeen. Asuimme yhdessä vain neljä päivää.
— Minkä vuoksi te erositte? Isaac Rivers kohautti olkapäitään:
— Oikeastaan sen vuoksi, että menimme naimisiin. Vaimoni oli tuhlaavainen. Kun huomautin hänelle kerran, että hänen on hankittava koneellinen perunankuorija, koska hän otti aina perunoista liian paksut kuoret, hän jätti kuorimisen sikseen ja muutti vanhempiensa luo asumaan. Ja siitä lähtien olenkin kuorinut itse perunani. Paitsi nyt viime aikoina, kun sinä olet auttanut minua.
Tunnelma oli hieman haikea. Kun Mr. Rivers oli saattanut Jerryn kotiportille, hän huomautti sävyisästi:
— Pane sitten herätyskello soimaan, että ehdit aamulla ajoissa vastaanotolle. Katsos, rakkaus voi olla sokea, mutta eivät potilaat.
Jerryn teki mieli sanoa jotakin, mutta häneen oli jo tarttunut aviomiehen harvapuheisuus ja hän äänsi vain harkitusti:
— Kiitos, Isaac. Olet kelpo kaveri… Johon Isaac vastasi:
— Ja ellet viihdy uudessa kodissasi, niin muuta takaisin. Minun kodissani ei ainakaan kana laula.
Jerry vastasi jälleen "Kiitos, Isaac" ja työntyi sitten matkalauk-kuineen asuntoon, jonka huonevaraus tapahtui oikeastaan yhdellä sanalla: "Tahdon…". Tavallinen amerikkalainen osti ensin kodin ja sen jälkeen auton, jolla hän pääsi kodistaan kyllin loitolle. Jerry Finn ei vielä tuntenut vähittäismaksun suurta autuutta, joten hänellä ei ollut velaksi ostettua kotia eikä velaksi ostettua autoa. Oli vain vaimo, joka omisti kaiken.
Pitkän suudelman jälkeen Jerry sai luvan olla kuin kotonaan. Lieto syyskuun ilta kehräsi tunnelmaa. Joan veti kaihtimet ikkunoiden eteen ja sammutteli häiritseviä valoja, sillä hän tiesi kokemuksestaan, että valokuvat ja rakkaus kehittyvät parhaiten pimeässä. Hän oli luonteeltaan aktiivinen, kun sen sijaan Jerry poti ainaista aloitekyvyn puutetta. Joanin aktiivisuudesta johtui, että he olivat nyt mies ja vaimo, jotka tiesivät toistensa nimen ja iän ja joilla oli laillinen oikeus riidellä ja rakastaa. Jerryn liki-näköisyydestä varmaankin johtui, että hänen oli vielä toistaiseksi perin vaikea erottaa vaimoaan toisista naisista, sillä hän oli näkevinään kadulla satoja Joanin näköisiä naisia. Hän ei käsittänyt, että myös Joan edusti tiettyä standardia, jonka mallikappaleista julkaistiin kuvia lehtien etusivuilla ja saippuamainoksissa.
Jerry oli ujo. Senhän me olemme jo aikaisemminkin sanoneet. Mutta hänen ujoutensa meni niin pitkälle, että hän kärsi heti ensimmäisen päivän iltana nälkää. Hän ei nimittäin kehdannut pyytää vaimoltaan ruokaa. Joan taas näytti elävän purukumilla. Hän piti suudellessakin purukumin suussaan. Miten taitavasti hän painoikaan kielensä kärjellä kumimällin alahuulen ja ikenien väliin valmistautuessaan suutelemaan! Keskiaikaisessa pimeydessä elävät eurooppalaiset pitivät pesäpalloilua Amerikan kansallisena urheiluna. He erehtyivät, kuten tavallisesti. Se ei ollut pesäpallo, vaan purukumi.