Heidän yhdyselämänsä alkoi siis kihelmöivän nälän, purukumin ja suudelmien merkeissä. Mutta kuinka sanoikaan Isaac Rivers: kaikkeen täytyy tottua!
Jotta avioliitto olisi alkanut täydellisyyden merkeissä, Joan avasi radion. He kuuntelivat kylki kyljessä ja käsi kädessä Schubertin serenadia, johon jokin saippuatehdas oli sepittänyt omat sanansa. Jerry oli murheellinen Schubertin puolesta, mutta iloitsi sen sijaan siitä, että Serenadi-niminen kauneussaippua teki tunnetuksi säveltaidetta.
— Joko Euroopassa on radioita? kysyi Joan.
— On, vastasi Jerry.
— Niin, miksei sielläkin menisi kehitys eteenpäin, totesi Joan myötätuntoisesti. — Koskahan ne saavat sinne näköradioita?
— Siellä on jo.
— Niinkö? Onko siellä autoja ja elokuvateattereitakin? ihmetteli Joan.
— On…
— No eihän siellä sitten olekaan niin takapajuista kuin sanotaan. Rakastatko sinä minua?
— Rakastan…
— Minä rakastan sinua aivan hirvittävästi. Minä rakastan sinun murrettasikin. Mitä kieltä Euroopassa puhutaan?
— Useampia eri kieliä. Minä puhuin suomea.
— Oletko sinä sitten suomalainen!
— Olen.
— Missä päin Suomi on? Onko se lähellä Koreaa?
— On… Aivan vieressä…
— Voi, kuinka minä rakastan sinua! Muuten, missä päin Korea on?
— Aivan Suomen vieressä.
— Puhutaanko niissä samaa kieltä?
— Melkein. Suomalainen mies on tehnyt korean kielen kieliopinkin.
Joan nyökäytti hyväksyvästi päätänsä. Hän ihaili kolmannen aviomiehensä rajatonta tietomäärää ja hänen urhoollisuuttaan selviytyä voittajana kahdesta rotevasta miehestä. Jerry oli todellinen selkänikamien Edison.
— Jerry, rakastatko sinä minua?
— Rakastan! huudahti aviomies hyvin äänekkäästi, sillä radiosta tuli parhaillaan erään tupakkatehtaan rikoskuunnelma, jossa huudettiin apua niin voimakkaasti, ettei Jerry tahtonut erottaa omia sanojaan. Hän loi kiusaantuneen katseen radioon ja ehdotti, että etsittäisiin toinen asema. Mutta hänen vaimonsa vastasi:
— Ei, ei. Haluan kuunnella loppuun tämän kuunnelman. Minä rakastan rikoskuunnelmia. Sinun täytyy myös tottua niihin. Mikä ihana rituaalimurha!
— Kunpa tottuisinkin, huokaisi Jerry.
— Sinun täytyy. Minä kasvatan sinusta oikean miehen. Sano, rakastatko sinä minua?
Jerry huoahti raskaasti:
— Varmasti. Mutta minä en ole vielä oikein oppinut tämän maan tapoihin.
— Ooh, kyllä sinä opit ne nopeasti. Minä rakastan sinua niin jumalattoman paljon, ja minä lupaan tehdä sinusta oikean miehen. Sinun täytyy myös oppia nyrkkeilemään, sillä jokaisen oikean miehen täytyy osata tapella. Voi, kuinka minä rakastan…
Jerry tiesi jo kokemuksestaan, että paras keino tukahduttaa naisen sanojen tulva oli suuteleminen. Myöhemmin hän tosin huomasi, että nainen puhuu nenästään, jos tukkeaa hänen suunsa. Avioliitto tuntui olevan elinkautinen tuomio, jota ei edes lievittänyt hyvä käyttäytyminenkään. Ja nyt hän oli kaiken lisäksi nälissään. Nälkä oli kuin historia, joka toisti itsensä joka päivä. Viimein Jerry keskitti kaiken tahdonvoimansa ja sanor koruttomasti:
— Minun on nälkä.
— Niinkö? Etkö sinä sitten tuonut mitään ruokaa tullessasi? ihmetteli Joan ja työnsi purukumin kielensä kärjellä alahuulesta ylähuuleen. — No, en minä tuomitse sinua siitä. Mutta sano, rakastatko sinä minua?
Kun Jerry ei vastannut, Joan hiljensi hiukan radion pauhaavaa ääntä — häntä ei kiinnostanut uuden lattiavahan mainostus — ja heittäytyi onnettomaksi. Tunteellisessa tuskassaan hän alkoi hyräillä.
— Pidätkö sinä laulusta? hän kysyi äkkiä.
— Pidän, vastasi Jerry ja näki hengessään Mr. Riversin jäähdy-tyskaapin, jossa oli maailman paras valikoima liha- ja hedelmä-säilykkeitä.
— Tarkoitin minun laulustani?
— Pidän tietenkin…
— Oi, kuinka sinä olet suloinen! Erol ei antanut minun koskaan laulaa.
— Kuka on Erol?
— Edellinen mieheni oli Erol. Hän raivostui, kun lauloin. Hän piti pianon soitosta, mutta hän ei antanut minun edes soittaa. Hän oli julma.
— Eikö hän sitten pitänyt soitostasi?
— Kyllä kai hän piti, mutta hän sanoi aina, ettei pianoa muka saa soittaa yhdellä sormella. Hän oli kauhea. Mutta onneksi hän kuoli. Ehdimme kuitenkin asua yhdessä yli kolme viikkoa. Se oli hirvittävää. Hän hukkui muuten kalastusmatkalla.
— Entä ensimmäinen miehesi? Jerry kysyi arkaillen.
— Häntä minä en muista enää oikein tarkasti. Siitä on jo pari vuotta. Olimme naimisissa vain kaksi viikkoa, kun hän kuoli.
— Hukkuiko hänkin?
— Ei, hän kuoli metsästysmatkalla. Joku oli luullut häntä hirveksi ja ampui. Hän olikin aika hirveä. Voi, minä en enää ikinä ottaisi sanomalehtimiestä miehekseni.
Jerry säpsähti.
— Olivatko edelliset miehesi sanomalehtimiehiä? hän kysyi.
— Molemmat. Tomia minä en oikein hyvin tuntenut, sillä me tapasimme tanssiaisissa vain kerran ja menimme sitten naimisiin. Mutta Erolin kanssa minä seurustelin pari kuukautta. Me olimme nimittäin samassa mielisairaalassa.
Veri työntyi kohisten Jerryn päähän, eikä hän kysynyt enää mitään. Hän tunsi miltei sääliä vaimoaan kohtaan, joka oli mennyt naimisiin rakkaudesta ja oli edelleenkin siinä uskossa, että hänen miehensä oli varakas. Lyhyen vaitiolon jälkeen Joan kertoi miehelleen surullisen tarinan. Se oli itkettävän surullinen ennen kaikkea sen vuoksi, että se oli niin tavallinen. Jos rakastettava lukijamme on väsynyt tavallisiin tarinoihin, kehotamme häntä harppaamaan seuraavaan lukuun, sillä tarinan juoni ei kärsi siitä vähääkään.
Mutta antakaamme Mrs. Finnin kertoa!
— Minä en oikeastaan surrut Tomin kuolemaa, sillä hän oli minua kohtaan aina niin sietämättömän julma. Ja kaiken lisäksi hänellä oli inhottavia tapoja. Kerran hän pisti erehdyksessä suuhunsa minun tekohampaani ja piti niitä koko päivän. Ja kun hänellä oli tapana syödä valkosipulia, niin minä en tahtonut saada sitä makua pois suustani. Ooh, kuinka minä inhoan valkosipulia. Tomilla oli aika sievä henkivakuutus, mutta hänellä oli myös paljon velkoja. Ja kun kaikki oli selvitetty, minulle jäi vain parituhatta dollaria. Olin siihen aikaan kovin hermostunut, ja veljeni Charles toimitti minut mielisairaalaan, jossa tutustuin Eroilin. En tiennyt silloin, että Erol oli sanomalehtimies, sillä hän vaikutti ihan tavalliselta ihmiseltä. Me rakastuimme toisiimme heti ja menimme naimisiin sairaalassa. Sitten Erol myi kaiken omaisuutensa, ja me lähdimme Etelä-Amerikkaan häämatkalle. Sitten Erol otti suuren henkivakuutuksen, ja vähää myöhemmin hänet ammuttiin. Jerry, rakastatko sinä minua?
— Rakastan, rakastan, Jerry vastasi väsyneesti.
— Siinä tapauksessa sinä otat henkivakuutuksen huomenna. Mutta ota nyt kyllin suuri.
Jerrystä tuntui kuin hänen elämänsä päivät olisivat jo olleet lopussa. Hän vaikeni. Joan sytytti savukkeen ja pani purukuminsa hetkeksi lepäämään. Jerry koetti hämärän keskeltä etsiä vaimonsa kasvojen piirteitä. Äkkiä hän kysyi:
— Minkä vuoksi Erol joutui sairaalaan?
— Hän oli sairas.
— Aivan, mutta mikä häntä vaivasi?
— Alemmuuden kompleksi. Hän ei oppinut lausumaan v-kirjainta.
— Mikä sinua sitten vaivasi? Jerry kysyi kauhuissaan.
— Pelkokompleksi. Minä pelkäsin aina, että joku tulee kotiini ja ampuu minut. Ja sitten minä pelkäsin atomipommitusta. Etkö sinä tiedä, että nykyään kaikki ihmiset pelkäävät? Mutta kun minä pelkäsin ennen kuin toiset, niin minä jouduin sairaalaan. Mutta sanohan nyt, Jerry, etkö sinä rakasta minua?