Jerry kuivaili otsaltaan hikeä ja hovimestari jatkoi paistin historiaa:
— Lehmä on siis nautaeläimen naaras, jolla on syvä eli tumma alttoääni ja herttaisen vilpitön katse. Se on keskinäisessä yhteistoiminnassa sellaisen pumpun kanssa, joka tihkuu maito-nimistä nestettä. Lehmä antaa siis hyvän raaka-aineen kastikkeihin ja tarpeellisen lisän nykyaikaisten äitien — jotka yleensä kammoavat imettämistä — eli naaraspuolisten ihmisolioiden äidinmaitoon. Lopulta lehmän nylkevät ne, jotka ovat siitä eniten hyötyneet. Ihmistä voidaan nylkeä jatkuvasti, mutta lehmää vain kerran.
Te olette varmaankin kuullut, että miespuolista lehmää sanotaan sonniksi? Yhdysvaltain keskivaltiöissä sonnit viedään maa-talousnäyttelyihin, joissa saman tien valitaan joku nainen kau-neuskuiiingattareksi. Espanjassa ja Meksikossa sonnit sen sijaan viedään areenalle, jossa ne teurastetaan vähitellen ihmisten suureksi iloksi. Texasissa sonneja vainotaan lassoilla, mutta Was-hingtonissa ne ammutaan. Jos naista sanotaan lehmäksi, hän tavallisesti vihastuu, mutta jos miestä sanotaan sonniksi, niin useimmiten hän punastuu. Hyvän paistin kokoinen viipale lehmänlihaa on 20 sentin arvoinen lehmän reidessä tai selässä, 90 sentin arvoinen lihakaupassa, mutta neljän dollarin arvoinen ravintolassamme. Minkä vuoksi? Yksinkertaisesti sen vuoksi, että me takaamme sen. Se ei siis ole hevosenlihaa, vaan lehmänlihaa. Ja kun paisti valmistetaan erikoistilauksesta sen hinta on silloin neljä dollaria.
Hovimestari lopetti suosituksensa ja jäi odottamaan tilausta.
— Minulla on vain kaksi dollaria rahaa, huomautti Jerry. — En siis voi tilata silavoitua häränselkäpaistia.
Hovimestari pidätti raivoaan:
— Ja siitä huolimatta te annatte minun suositella paistia. Mikä te oikein luulette olevanne?
— Pyydän nöyrästi anteeksi, hyvä herra. Mutta saanko vielä tehdä pikku kysymyksen? Mikä te olitte ammatiltanne, ennen kuin ryhdyitte ravintola-alalle?
Hovimestari loi arkailevan katseen ympärilleen ja sanoi melkein kuiskaten:
— Olin yliopistossa luonnontieteen professorina, mutta kun valtiossamme säädettiin jokin vuosi sitten uusi laki, joka kielsi kehitysopin opettamisen kaikissa kouluissa ja yliopistossa, muutin tälle alalle. Enkä ole katunut. Tehän tiedätte, kuinka kurjasti professorit elävät? Huonojen palkkojen vuoksi he ovat aikoja sitten lopettaneet sateenvarjojen käytön. Omasta kokemuksestani voin sanoa, että tieteellinen työ ei sovi ihmiselle, jonka jalat ovat lujasti maassa ja kädet kurkottavat dollareita. Tämän vuoksi maamme tuottaakin jatkuvasti Euroopasta tiedemiehiä ja lähettää vastalahjaksi Carepaketteja ja radio-ohjelmaa.
Hovimestari vilkaisi jälleen ympärilleen ja kysyi sitten virallisen kohteliaasti:
— Kuinka voisin palvella teitä, herra?
— Hampurilainen ja kupillinen kahvia.
— Kiitoksia. Viisikymmentä senttiä.
Edellä kerrotuista syistä Jerryn aamiaistauko venyi kolmen tunnin pituiseksi. Hovimestari oli tuhlannut kahden minuutin asiaan kaksi tuntia. Saapuessaan viimein virantoimitukseen Mr. Riversin ovella oli menossa käsikähmä.
— Jerry! Tule auttamaan! huudahti Isaac.
Jerry kiirehti askeleitaan ja päästessään toisen kerroksen tasanteelle hän näki Isaacin ottelevan tohtori Robert Popkinin kanssa. Vaikka Jerry ei ollut koskaan eksynyt nyrkkeilykilpailuihin, hän toimi nyt erinomaisesti kehätuomarina ja sai irrotetuksi naistautien lääkärin kiropraktikon tukasta.
— Mistä on kysymys, hyvät herrat? Jerry tiedusteli ihmeissään.
— Tämä iilimato vie meiltä kaikki naispotilaat…
— Anteeksi, anteeksi… Asia ei ole aivan niin, koetti tohtori Popkin puolustautua. Minä vain haastattelin muutamia potilaitanne sillä aikaa, kun odottelin professori Finniä.
— Ja joka ainoa nainen lähti ulos, huomautti Isaac ja vaati sitten Jerryltä selitystä myöhästymiseen.
— Oli voittamattomia esteitä… Selitän myöhemmin…
— Ei tarvitse, Isaac vastasi happamesti. — Minä luulin, että sinä olet jo päässyt eroon tästä sukupuoliherrasta, hän lisäsi sitten pirullisesti ja loi pikku tohtoriin perin ilkeän katseen.
— Eikö ole viisainta, että menemme sisälle? huomautti Jerry, kun porraskäytävään alkoi ilmestyä uteliasta yleisöä.
— Minun puolestani se sopii mainiosti, innostui tohtori Popkin.
Mutta Isaac Rivers oli jyrkästi toista mieltä:
— Te painutte nyt helvettiin ettekä avaa enää minun kotini ovea.
Isaac kääntyi Jerryyn ja jatkoi:
— Jerry, minulla on parhaillaan pari potilasta vastaanotolla. Hoida sinä tätä haisunäätää. Pamauta sitä polveen. Nämä sukupuolielämän markkinatutkimukset saavat nyt riittää.
Isaac lähti vastaanottohuoneeseensa, ja Jerry jäi kynnykselle tohtori Popkinin seuraan.
— Minä valitan syvästi, professori Finn, että teillä on näin sivistymätön työtoveri, virkkoi tohtori Popkin. — Tulin kaikessa rauhassa tapaamaan teitä ja odotellessani aloin tehdä vastaanotollenne pyrkiville naisille pikku kysymyksiä. Niitä samoja, jotka ovat kyselylomakkeissa. Tehän tiedätte: aivan viattomia pikku kysymyksiä. On totta, että parikymmentä naista lähti punastellen ulos, mutta mitä se merkitsee. Amerikassahan on sentään yli neljäkymmentä miljoonaa sukukypsää naista ja joka päivä tulee lisää. Olin juuri haastattelemassa erästä pikku neitiä, kun virkaveljenne astui huoneeseen ja ryhtyi solvaamaan minua. Eikä vain solvaamaan: hän ryhtyi käyttämään fyysistä voimaa — muuta voimaahan hänessä ei olekaan.
— Entäs se pikku neiti? kysyi Jerry.
— Hän odottaa teitä huoneessanne. Mutta mennäksemme asiaan: ettekö te tosiaan jatka enää haastattelemista?
— En. Kertakaikkisesti: en.
— Minkä vuoksi? Ettekö halua tehdä ihmiskunnalle suurta palvelusta?
— En näin suurta.
— Siinä tapauksessa minä teen omat johtopäätökseni. Te olette äskettäin saapunut tähän maahan, ettekä kuitenkaan täytä kansalaisvelvollisuuksianne.
Jerry teki tuskastuneen eleen ja vastasi tuikeasti:
— Tohtori Popkin. Asia on selvä! Minun on nyt mentävä.
Jerry astui kynnyksen yli ja yritti sulkea ovea, mutta pikkarainen tohtori työnsi jalkateränsä ovenrakoon kiilaksi. Jerry koetti kaikin voimin työntää miehen jalkaa syrjään, mutta tuloksetta. Viimein hänen oli pakko työntää kätensä takataskuun. Hän avasi ovea hiukan enemmän, napautti sisäänpyrkijän kumpaankin polveen ja sulki sitten oven kaikessa hiljaisuudessa.
Yksityisyritteliäisyyden luvatussa maassa jokaisen yksityisen oli yritettävä parastaan. Niin teki tohtori Robert Popkinkin, mutta kiropraktikot olivat myös yksityisyrittäjiä, jotka tahtoivat suojella yrittämisvapauttaan. Jerry Finnin vapauden vertauskuvana oli vasara, kun sen sijaan Isaac Rivers luotti nyrk-keihinsä ja ihmiskielen myrkkyyn.
Vastaanottohuoneessa odotteleva pikku neiti nousi Jerryn ilmestyessä huoneeseen. Kiropraktikko tervehti potilasta lääkärin-viileästi, veti ylleen valkoisen takin ja istuutui pöydän ääreen täyttämään sairaskorttia.
— Nimi?
— Estelle Howard.
— Ikä?
— Kaksitoista vuotta.
— Naimisissa?
— Minäkö?
Jerry nosti katseensa kortista ja silmäili potilasta, pani täyte-kynän taskuunsa ja kysyi isällisesti:
— Mikä pikku neitiä vaivaa?
— Ei mikään, mutta äiti lähetti kysymään, voiko tohtori tulla meille?
— Onko äitisi niin sairas, ettei hän pääse tänne?
— Ei äiti ole sairas. Me asutaan tässä samassa talossa. Kuudennessa kerroksessa.
— Kuka sitten tarvitsee apua?
— Laura.
— Mikä häntä vaivaa?
— Se saa taas pikkusia. Viime kerralla tuli kolme, ja kaikki kuolivat. Äiti ajatteli, että tohtori voisi antaa neuvoja.