Jerry puri huultaan.
— Onko Laura sinun sisaresi?
— Ei tietenkään. Laura on koira.
Tämä oli jo kolmas kerta, jolloin Jerrylle tarjottiin eläinlääkärin virkaa. Hän alkoi epäillä, että eräät haastatteluista kimpaantuneet potilaat tahtoivat kostaa. Hän katsoi tyttöä suoraan silmiin ja kysyi vaativasti:
— Kuka sinut lähetti tänne?
— Äiti.
— Hyvä on. Minä lähden katsomaan Lauraa aivan heti. Tyttö opasti Jerryn kuudenteen kerrokseen. Onnellinen perhetapahtuma oli saattanut maailmaan neljä pientä spanielia, joille sävyisä emo jmtoi kielellään ensimmäisen voitelun. Mrs. Howard oli kuitenkin perin hämmästynyt nähdessään tyttärensä seurassa professori Finnin, jonka hän tiesi kiropraktikoksi. Äiti loi tyttäreen perin nuhtelevan katseen ja kysyi:
— Missä sinä olet viipynyt kaksi tuntia?
— Sain odottaa tohtoria, tyttö vastasi viattomasti.
— Odottaa? Mutta minähän olen soittanut hänelle useita kertoja, etkä sinä ollut käynytkään hänen luonaan. Sano, missä sinä olet vetelehtinyt!
Jerry huomasi, että oli tapahtunut pieni värinkäsitys. Pelastaakseen pikku Estellen pulmasta, hän sanoi sovittavasti:
— Pikku neiti tuli erehdyksessä minun vastaanotolleni, Mrs. Howard. Mutta erehdystä ei tarvitse valittaa, sillä minulla oli Euroopassa koiraklinikka ja minä tunnen tällaiset tapaukset kuin omat taskuni.
Jerryllä ei ollut tapana valehdella eikä hän nytkään varsinai- › sesti valehdellut, vaan mainosti itseään. Ja koska mainonnassa oli luvallista käyttää kaikkia keinoja, hän valitsi tämän. Myöhemmin hän tosin sai kärsiä siitä, mutta se onkin aivan toinen tarina.
Koirien ystävät tuntevat toisiaan kohtaan tiettyä myötätuntoa ja sukulaisuutta. Kun Mrs. Howard sai kuulla professori Finnin koiraharrastuksista, hänen kasvonsa miltei kaunistuivat innostuksesta. — Tämähän oli suurenmoista. Kaikki hyväsydämiset ihmiset rakastavat koiria. Sanokaahan, tohtori, eivätkö nämä ole suloisia?
— Kerrassaan kauniita, myönsi Jerry. — Hyvin virheettömiä. Jos minä ottaisin koiran, valitsisin ehdottomasti spanielin.
— Kuulutteko te Brooklynin Spaniel-Kerhoon?
— En… Olen ollut vasta kuukauden päivät tässä maassa…
— Aivan oikein, ja eihän teillä ole vielä spanieliakaan. Mutta professori, asiahan järjestyy nyt mukavasti. Minä lahjoitan teille yhden näistä pennuista. Kuukauden kuluttua voitte itse valita niistä mieleisenne. Ja sitten te tietenkin liitytte myös meidän kerhoomme. Minä voin suositella teitä jäseneksi. Katsokaas, professori, meidän kerhoomme ei pääse jäseneksi ilman suosittelijoita.
Jerry koetti etsiä kohteliaita verukkeita välttyäkseen koirien ja koiranystäväin seurasta, mutta hänen verukkeensa vain lisäsivät Mrs. Howardin aktiivisuutta.
— Ei, kyllä teidän täytyy ottaa itsellenne koira. Olen varma, että vaimonnekin ihastuu spanieliin. Mitä enemmän me näemme ihmisiä, sitä kiihkeämmin me rakastamme koiria. Toivottavasti
te nyt käytte katsomassa joka päivä näitä suloisia pikku spanieleja?
Ennen kuin Jerry pääsi lähtemään, hänen oli vielä ihailtava Lauran palkintokokoelmia ja kunniakirjoja. Ja lopuksi hänen oli lausuttava sydämellinen kiitos talon emännälle, joka sälytti Jerryn hartioille yhden ristin lisää.
Jerry kiiruhti takaisin virantoimitukseen ja tapasi vastaanottohuoneessaan Mr. Riversin. Isaac vaikutti ensimmäisen kerran pessimistiseltä.
— Tahdon puhua kanssasi vakavasti, hän sanoi melkein värisevin äänin. — Sinun praktiikkasi heikkenee päivä päivältä. Montako potilasta olet käsitellyt tänään?
— Yhdeksäntoista, muistaakseni, Jerry vastasi.
— Minä olen hoitanut yli neljäkymmentä. Ja joukossa oli vain kaksi uutta.
Isaac kaivoi kynäveitsen kärjellä kyntensä aluksia ja jatkoi harvakseen:
— Tohtori Popkin on tehnyt aika pahan kepposen meille. Alan epäillä, että hän on lääkäriyhdistyksen asioilla. Lääkärit vihaavat meitä, mutta eivät mahda mitään, koska ovat itse samanlaisia puoskareita. Sen vuoksi he koettavat viedä meiltä potilaat muilla keinoin. Ja sitten on eräs toinen asia, joSta tahtoisin puhua kanssasi.
— Anna kuulua, sanoi Jerry.
— Sinä et voi jatkuvasti pitää niin pitkiä aamiaistaukoja kuin tänään.
— Mutta tämä oli poikkeustapaus. Olin syömässä ja…
— Ja unohdit, että ihmisen on myös tehtävä työtä.
Jerry ei vastannut mitään, odotti vain jatkoa, sillä virkaveljellä tuntui olevan edelleenkin jotakin sanottavaa. Vastaanottoaika oli juuri päättynyt, ja heillä oli oivallinen tilaisuus kuunnella toistensa ääntä. Jerryllä ei ollut erityisen kiirettä kotiinsa, jossa häntä odottivat taloustyöt ja lumoavan oikukas vaimo. Mutta juuri kun Isaac rykäisi merkitsevästi niin kuin hengenmies, joka valmistautuu suureen tehtäväänsä, he tulivat häirityiksi. Oli se aika illasta, jolloin lukuisat avunkerääjät aloittivat ihmisten kotirauhan häiritsemisen. Ensimmäisenä kolkutti ovea muuan nuorimies, joka keräsi käytettyjä ja uusia vaatteita Mississipin tulva-alueelle. Toisena yrittäjänä oli muuan koulutyttö, jolla oli laillinen lupa kerätä rahaa kansakoulun torvisoittokunnalle. Isaac luovutti tähän jaloon tarkoitukseen dollarin ja tiedusteli:
— Kuinka suuri soittokunta teidän koulussanne on?
— Me vasta perustamme sen, tyttö vastasi kiltisti kuten ainakin henkilö, jolle on uskottu luottamustehtävä.
— Torvien hankkimiseenko te tarvitsette rahaa?
— Ei, vaan soittajain univormuihin. — Kiitos, herra!
Tyttö luovutti paikkansa keski-ikäiselle naishenkilölle, jolla oli myös laillinen lupa häiritä kansalaisten kotirauhaa. Nainen,. odotti kolehtia näkönsä ja järkensä menettäneiden ammattinyrkkeilijäin lepokotirahastoon. Isaac kieltäytyi antamasta ja sai yhden vihollisen lisää. Seuraavana oli muuan vaalea Marilyn, joka,, vetosi heti Isaacin isänmaallisiin tunteisiin.
— Tehän tiedätte, että Koreassa on sota? alkoi nainen.
— Olen tosiaankin kuullut siitä jotakin, vastasi Isaac ja piti. jalkaansa kynnyksellä, ettei Marilyn päässyt tuppautumaan si-sälle.
— Olette myös kuullut, että Koreassa kaatuu joka päivä mik Joonia Amerikan poikia?
— Sitä en ole kuullut…
— Ja että joka päivä tulee miljoonia invalideja?
— Ohhoh! Se on paljon!
— Haluatteko, että tätä jatkuu edelleenkin?
— En missään nimessä!
— Hyvä on. Kirjoittakaa sitten nimenne tähän keräyslistaan ja luovuttakaa niin monta dollaria kuin suinkin voitte.
— Mihin tarkoitukseen?
— Sotilaittemme huvittamiseen. Hollywoodista lähtee suuri elokuvatähtien joukko esittämään revyytä Koreaan. Ja tehän tiedätte, mitä tähdet maksavat.
Isaac oli hiukan ymmällään ja katsahti viereensä ilmestyneeseen Jerryyn. Hän sanoi sammaltaen:
— En ole oikein selvillä keräyksen tarkoituksesta. En käsitä, että elokuvatähdet voisivat estää sotilaitten kaatumisen. Päin vastoin sotilaat alkavat kaatua näyttelijäin eteen ja unohtavat kokonaan sotimisen.
Nainen ei jatkanut selittelyään. Hän piirsi muistikirjaansa pikku koukeron ja sanoi seuraavat sanat äänellä, josta olisi riittänyt paatosta ainakin viiden Marilynin sanoihin:
— Ihmisen kuolema ei siis merkitse teille mitään? Hyvästi, ikuisesti!
— Neiti! huudahti Isaac. — Onko teidän selkänikamianne koskaan tutkittu?
Keskustelu päättyi siihen, sillä nyt ilmestyi näyttämölle leveäharteinen atleetti, joka ei tyytynyt keskustelemaan ovensuussa. Hän työnsi pikku Marilynin sivuun, pukkasi Isaacin sisään ja seurasi itse kintereillä vetäen oven kiinni. Jerry ja Isaac katsahtivat toisiinsa eivätkä kyenneet vähäisimpäänkään vastarintaan.