— Mutta Charles, ei raha ole aina kaikki kaikessa. Charles nousi, astui sisarensa eteen ja tuijotti häntä silmiin.
— Joan, oleks sä taas menossa sekasin? Sinähän puhut nvt ihan niin kuin meidän bisneksemme olisi sivuasia. Joan, et suinkaan sä vaan ole rakastunut? Vai onks susta tulossa Jeesuksen missi?
— En osaa sanoa, mutta Jerryssä on joitakin hyviäkin puolia.
— Piruako minä sen hyvistä tai huonoista puolista! Meidänhän piti tehdä bisnestä eikä jaaritella turhia. Joko se on valmis ottamaan henkivakuutuksen?
— Ei vielä. Olen kyllä puhunut siitä hänelle, mutta…
— Puhunut! Sinun pitää pakottaa hänet. Ja pane nyt summa vähän suuremmaksi kuin Tomille ja Erolille. Minä olen väsynyt nappikauppaan.
— Mutta jos hän alkaa epäillä?
— Yhdentekevää. Kun vakuutus on otettu, niin asia on selvä. Juttu 011 hoidettava vielä tänään. Ja sen jälkeen te hankitte auton.
— Minkä tähden?
— Se on minun asiani. Te hankitte auton, ja Jerry ryhtyy ajamaan. Minä hoidan loput.
Joanin kasvoille levisi tuskallinen ilme.
— Minä olen niin peloissani.
— Turhaa tunteilua. Niin sinä sanoit Tomin ja Erolinkin aikana, ja kuitenkin kaikki järjestyi mukavasti. Joan, tuohan vähän viskiä.
— Jos minua aletaan epäillä…
— Tuo vähän viskiä!
— Silloin olen hukassa…
— Etkö kuullut! Tuo viskiä äläkä ruikuta!
Joan ei vastannut. Käsittämätön tunneherkkyys alkoi vähitellen häiritä hänen laskelmallisuuttaan tai oikeammin hänen veljensä laskelmallisuutta. Ja äkkiä hänelle tuli romanttinen itke-mistarve.
Jerry palasi apteekista ja työntyi kantamuksineen suoraan keittiöön sekä ryhtyi valmistamaan illallista. Hän oli nyt saanut kokea, minkälaista oli ihmiselo ennen ja jälkeen avioliiton solmimisen. Makkaroita pariloidessaan hänen aivonsa synnyttivät aforismeja, jotka eivät millään tavoin liittyneet ruoanlaittoon. Jerry havaitsi, että nykyaikaisessa avioliitossa oli eräitä ihanteellisiakin puolia: vaimo ei tullut liian usein häiritsemään miestään keittiöön. Aterian jälkeen Jerry alkoi kuitenkin vahvanlaisesti epäillä, ettei hänen avioliittonsa ollut perin pitkäaikainen. Hänen epäilyksensä sai edelleen vahvistusta, kun Joan alkoi puhua henkivakuutuksesta ja Charles ilmoitti olevansa vakuutusasiamies, joka hoitaa tällaiset pikku jutut heti. Jerry yritti kaikin keinoin han-gotella vastaan, sillä hän tiesi liiankin hyvin, että suuri henkivakuutus pitää miehen köyhänä, jotta hän voisi kuolla rikkaana.
— Jerry rakas", sinun täytyy ottaa henkivakuutus, sanoi Joan. — Jokainen mies, joka vähänkin rakastaa vaimoaan, vakuuttaa henkensä.
— Meillä ei ole varaa, koetti Jerry selittää.
— Elämme säästäväisesti, vastasi Joan. — Ajattele, jos sinä sattuisit kuolemaan, niin…
— Sinä menisit uudelleen naimisiin, jatkoi Jerry. Charles levitti asiamiespapereita pöydälle ja ärjäisi:
— Älä soita nyt liikaa suutasi, kaveri!
— Charles! huudahti Joan. — Koeta hillitä itsesi! Eihän Jerry tarkoittanut mitään pahaa. Jerry tietää, että minunlaiseni nainen saa milloin tahansa uuden miehen. Sairaalassakin kaikki lääkärit rakastuivat minuun. He ihailivat minun silmiäni ja tyttö-mäistä poveani ja nilkkojani ja-
— Riittää, Joan! tiuskaisi Charles. — Nyt on tehtävä bisnestä ja sillä selvä. No niin, puoskari, montako tonnia luulet henkesi maksavan?
— Viisikymentä, sanoi Joan ennen kuin Jerry ehti vastata.
— Viisikymmentä, kertasi Charles halveksivasti. — Pannaan nyt heti satatuhatta.
— Kuka maksaa vakuutusmaksut? kysyi Jerry.
— Sinä tietenkin, vastasi Charles. — No niin, rupeehan antamaan vähän tietoja itsestäsi. Syntymäpaikka ja -aika, isän ja äidin ikä… Onks sun suvussasi ollut keuhkotautia, verenpainetta, jatkuvaa ripulia tai muuta sellaista?
Jerry ei vastannut.
— Rakas, miksi et vastaa? virkahti Joan. — Charleshan ajattelee vain meidän parastamme.
— Sinun parastasi, oikaisi Jerry. — Minulla ei ole varaa ottaa niin suurta vakuutusta.
— Mehän voimme elää velaksi ja lainata vakuutusmaksut, lohdutteli Joan. — Niin tekevät kaikki minun tuttavani.
Jerry vaikeni. Hän huomasi nyt liiankin hyvin, että oli joutunut sulatusahjoon, jota pidettiin kuumana uusilla siirtolaisilla. Jokaisella kunnon kansalaisella oli oikeus kohennella tulta ja puhaltaa vain omaa lusikkaansa. Jerryn vaitiolo ei häirinnyt va-kuutusasiamiestä, joka täytti lomaketta perin alkeellisella käsialalla. Samassa Charles työnsi täytekynän Jerryn käteen ja sanoi käskevästi:
— Tyrkkää nimesi tuohon, tuohon noin.
Hän osoitti sormellaan tyhjää riviä ja jäi odottamaan allekirjoitusta.
— Minä en kirjoita nimeäni vastoin tahtoani, vastasi Jerry jyrkästi.
Mutta tuskin hän ehti päättää lauseensa, kun Charles ojensi pistoolin Jerryn rintaan ja virkkoi tyynesti:
— Odotan korkeintaan minuutin. Valitan, että sulle täytyy opettaa tapoja. No, alahan raaputella! Vai pitääks mun ottaa sinusta senkkanäyte reikäraudalla?
— Jerry, kirjoita pian! kiirehti Joan. — Kohta on kulunut puoli minuuttia. Etkö sinä käsitä, että Charles ajattelee vain meidän parastamme? Jerry rakas, kirjoita pian! Minä pelästyn aina niin hirvittävästi, kun ammutaan.
Maailmankansalainen Jerry Finn taipui vaimonsa ja pistoolin tahtoon. Hän kirjoitti nimensä sadantuhannen dollarin henki-vakuutusanomukseen ja vannoi pyhästi olevansa maailman tervein ihminen, jonka esivanhemmat ovat eläneet vähintään satavuotiaiksi.
— Eikö Jerryn pitäisi myös käydä lääkärintarkastuksessa? kysyi Joan, kun Charles alkoi kääriä papereita kokoon.
— Se on tarpeetonta, vastasi rakastettava veli. — Minä hoidan sen puolen.
Hän työnsi paperit povitaskuunsa ja lausui rauhallisesti:
— Vakuutus on parin päivän kuluttua voimassa. Joan, annas vielä viskiryyppy ennen kun mä lähden.
Charles työnsi pistoolin taskuunsa ja heittäytyi nojatuoliin, loi Jerryyn ystävällisen katseen ja lausahti leppoisasti:
— No niin, kaveri! Nyt voidaan puhua muista asioista. Mitäs sä muuten tykkäät tästä kontrista? Mukava maa, eikö totta?
— Hurmaava, vastasi Jerry synkästi.
— Se on hyvä, että tykkäät.
Charles sai viskilasinsa ja Jerry suloisen huudahduksen:
— Voi, Jerry rakas, kuinka minä nyt rakastankaan sinua!
Joan kietoi kätensä hiljaisen aviomiehensä kaulaan, työnsi kielensä kärjellä purukumin alahuulen ja ikenien väliin ja suuteli Jerryä niin tulisesti, että Charles alkoi epäillä näytelmän aitoutta. Kovaksikeitetty henkivakuutusasiamies ei käsittänyt, että suuteleminen oli puhtaasti anatominen ilmiö, jossa tarvittiin kaksi laajenevaa ja jännittynyttä huuliparia puristamaan yhteen elastisia ja herkkähermoisia lihaksia.
Vaikka Jerry olikin tämän anatomisen näytelmän passiivinen avustaja, Charles langetti tuomionsa molemmille, sillä hänkin käsitti tosin niin paljon, että suutelemiseen tarvitaan kaksi päätä.
— Mua kuvottaa! hän huudahti ärtyisesti. — Lopettakaa hemmetissä tuo imeminen! Joan, oleks sä ihan hullu? Tommonen peli saa mun vatsahaavani reunat värisemään.
Avioparin välimatka loittoni. Charles tyhjensi lasinsa ja alkoi tehdä lähtöä. Oven suussa hän pyörähti ympäri ja huomautti sisarelleen:
— Muista sitten se autojuttu. Älä anna periksi!
Joan nyökäytti hyväksyvästi päätänsä ja toivotti rakkaalle veljelleen parasta mahdollista vointia. Kun Charles oli poistunut, syntyi lyhyt äänettömyyden tuokio, jonka aikana Jerry vaipui hervottomana nojatuoliin ja mietti avioliittonsa tarkoitusta. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, liian nopeasti. Hän tunsi itsensä Vihtoriksi — jumalten armosta. Hänellä ei ollut enää omaa tahtoa. Mies, joka paransi ihmisten selkärankoja, oli nyt itse menettänyt selkärankansa.