Miehet ovat sangen mielenkiintoisia silloin, kun heillä on tulevaisuus, naiset taas silloin, kun heillä on menneisyys. Jerry epäili, ettei hänelle ollut kumpaakaan. Hänen menneisyytensä päättyi silloin, kun hänestä otettiin sormenjäljet, ja tulevaisuus pysähtyi kiropraktiikkaan. Mr. Rivers laati hänen elämälleen uudet säännöt ja asetukset. Tästä lähtien Jerry Finnin oli huolehdittava keittiöstä ja ruoanvalmistuksesta, huoneitten siivoamisesta ja yhteisen liikeyrityksen mainostamisesta.
— Maksan sinulle kolmekymmentä dollaria viikossa palkkaa ja dollarin jokaisesta uudesta potilaasta, lopetti Mr. Rivers puoli tuntia kestäneen esityksensä, jonka aikana Jerry oli kuin penkin ja seinän välissä.
Jerry oli valmis kaikkiin taloustöihin, mutta kun Mr. Rivers ryhtyi puhumaan mainostamisesta, hän tunsi matalaksi kaiken korkeankin.
— Ei minusta taida olla mainosmieheksi, hän sammalsi melkein epätoivoisesti ja avasi paitansa kauluksen.
Mr. Rivers oli suorastaan yllättynyt.
— Ei ole? No mutta sen takiahan tätä pisnestä runnataankin. Sinä hankit potilaita, ja minä hoidan ne. Ja samalla minä opetan sinulle ammatin. Teen sinusta parissa vuodessa tohtorin.
— Tohtorin?
— Niin juuri. Uudenaikaisen luonnontohtorin.
Jerry sulki silmänsä niin kuin nuori tyttö, jonka käsi on eksynyt pojan käteen. Mutta Mr. Rivers pysyi virkeästi hereillä. Hän kävi noutamassa jäähdytyskaapista lisää olutta, mutusteli suolattuja maapähkinöitä ja tokaisi sitten viidennentoista kerran:
— Kaikkeen täytyy tottua. Nyt ei ollakaan enää vanhassa maassa.
Jerry ravisteli päätänsä:
— Mutta kuinka minä osaan mainostaa kiropraktiikkaa?
— Kuinka tahansa. Olethan sinä käynyt vanhassa maassa koulua.
— Ei siellä ollut oppiaineena kiropraktiikkaa.
— Eipä tietenkään, koska siellä ollaan kaikessa paljon jäljessä. Ihme, että ovat saaneet sinne jo muutaman käytetyn auton.
Jerry oli vähällä loukkaantua, mutta sitten hän muisti olevansa maailmankansalainen, joka ei saa ajatella eikä tuntea kansallisesti. Hän nousi ja pysähtyi ikkunan ääreen silmäilemään Brooklynin katukuvaa. Autot liikkuivat yhtenäisenä hyytelönä, ja jalkakäytävillä oli tungosta. Jokaisella näytti olevan kiire jonnekin. Ihmiset säästivät aikaa, koska uskoivat sitä rahaksi. Siitä huolimatta useimmilla oli enemmän aikaa kuin rahaa.
— Jos haluat, voit mennä ottamaan raitista ilmaa, huomautti Mr. Rivers lyhyen äänettömyyden jälkeen. — Mutta älä mene kauaksi, ettet eksy.
Mr. Rivers puhui isällisesti kuten ainakin vanhatpojat, jotka antavat nuorille auliisti neuvoja, koska eivät enää voi olla heille huonona esimerkkinä. Jerry hyväksyi Mr. Riversin ehdotuksen ja alkoi liikehtiä ovelle. Kiropraktikko saatteli hänet kynnykselle ja jakoi edelleen hyviä neuvoja:
— Tunnin kuluttua tulee pimeä, ja silloin täytyy olla varovainen. Katsos, nyt ollaan suuressa maailmassa eikä vanhassa maassa. Täällä tapahtuu aina jotakin. Minä en koskaan kulje ulkona ilman asetta.
— Asetta? toisti Jerry ihmeissään.
— Niin juuri. Minulla on aina pistooli taskussani. Roistojen varalta, tarkoitan. Ei ole pahitteeksi, vaikka sinäkin hankkisit itsellesi aseen.
Jerry naurahti hiukan ylimielisesti:
— Ei minulla vielä ole vihollisia — tässä maassa.
— Ei sinulla, mutta rahoillasi. Parasta hankkia vain ase ajoissa.
Jerry ilmoitti liiketoverilleen, että hänen taskussaan on ainoastaan kolme dollarin seteliä ja pari sentin kolikkoa ja työntyi uhkarohkeasti kadulle, jossa jokainen yritti päästä toisten edelle.
Hiostavan lämmin elokuun päivä lemusi asfaltilta. Ihmiset palasivat työstään ja kiiruhtivat koteihinsa kasvattamaan lapsiaan. Jerry pysähtyi silmäilemään näyteikkunoita ja sai töytäisyjä vasemmalta ja oikealta. New Yorkin makuuhuoneessa oli ahdasta.
Hän poikkesi hiljaiselle syrjäkadulle, jonka jalkakäytävillä istui rupattelevia neekereitä. Heidän suojavärinsä sulautui mustaan maisemaan. Kodittomat kulkukoirat etsivät kadulle heitettyjen roskapapereiden alta haukattavaa ja pysähtyivät vuoron perään pienen myyntikojun viereen kohottamaan toista takajalkaansa. Kojussa myytiin hedelmiä ja aikakauslehtiä, hajuvesiä ja maisemakortteja. Jerry jatkoi taivallustaan ja luotti paikallis-vaistoonsa. Erään porttikäytävän suussa parkui parin vuoden ikäinen poika. Jerry pysähtyi hänen viereensä ja ojensi hänelle sentin rahan. Kun poika huomasi, että kolikko oli kuparia, hän heitti sen halveksivasti kadulle ja yltyi askeistakin äänekkääm-mäksi.
Jerry Finn oli pohjimmaltaan herkkä luonne. Hän rakasti lintuja ja lapsia: kyyhkyset tiesivät rauhaa ja lapset toivat vanhemmilleen veronalennuksia. Jerry taputti itkevää lasta olalle ja uteli tämän tuskan ja kärsimyksen syitä. Poika oli avomielinen. Hän lopetti itkunsa tuokioksi ja vastasi:
— Isä petkutti minua. Se on roisto.
— Älähän nyt, lapsi kulta, puhu isästäsi tuolla tavalla.
— Kyllä se petkutti minua, poika jatkoi uhmaavasti.
— Mitä hän on tehnyt sitten? Jerry tiedusteli.
— Osti minulle ilmapallon ja sanoi, että se oli maailman suurin.
— Etkö sinä sitten ole iloinen?
— En. Tomilla on vielä suurempi.
Jerry hymähti hyväksyvästi ja jatkoi matkaansa. Poika heittäytyi jälleen uhmaavaksi ja korotti ääntänsä. Tuntui kuin hänellä olisi ollut maailman suurimmat lapsenkeuhkot.
Muuan syrjäkadun asukki astui poikkiteloin Jerryn eteen ja vaati savuketta. Jerry antoi ja muisti samalla Mr. Riversin viisaan neuvon: hanki itsellesi ase, sillä joka päivä tapahtuu jotakin. Jerry kammosi aseita. Hän oli suorittanut asevelvollisuutensakin aseettomana. Mutta sehän oli vanhassa maassa, jossa kehitys kulki niin hitaasti eteenpäin.
Alkoi hämärtyä. Jerry kääntyi takaisin ja koetti kulkea mahdollisimman lähellä ajotien reunaa. Samassa hänen katseensa kiinnittyi pienen lelukaupan näyteikkunaan. Ja katso: hän teki oivallisen löydön. Ikkunassa oli runsaan rihkaman keskellä pikkarainen vasara. Jerry muisti elävästi suutari Joonas Suhosen, joka harjoitti suutarinliikettä lähellä Kuopion kaupunkia. Pieni, hintelä mies. Puolentoista metrin korkuinen. Joonas Suhonen kantoi aina povitaskussaan vasaraa. Itsepuolustustarkoituksessa. Jerry astui liikkeeseen ja tiedusteli vasaran hintaa. Kauppias tarkasteli lelua ja vastasi ovelasti:
— Sen hinta on viisitoista senttiä, mutta minä myyn sen mai-nostarkoituksessa kymmenellä.
— Pankaa pakettiin.
Kauppias oli jo ikämies, laiha ja ryppyinen. Oli helppo havaita, että hän hallitsi ammattinsa. Hän oli kohtelias katketakseen, nöyrä ja puhelias. Hänen kasvonsa muistuttivat kuivattua luumua, joka on joskus nähnyt aurinkoisiakin päiviä.
— Tämä on mainio lelu lapsille, hän lausui aurinkoisesti ja kääri vasaran paperiin. — Oikein mainio, kun vain sitten pitää varansa, etteivät lapset riko sillä ikkunoita tai lyö toisiaan päähän. Onko teillä monta lasta?
— Ei, ei kovin monta, Jerry vastasi häkeltyen. — Pari ehkä vai kuinka?
— Oikeastaan ei yhtään…
— Aivan, minä ymmärrän. Vaimonne vasta odottaa. On hyvin viisasta ostaa lelut ajoissa. Kunhan nyt sitten tulisi poika. Vaikka yhtä hyvä on tyttökin. Molemmista on yhtä paljon huolta. Kun lapset ovat pieniä, ne aiheuttavat vanhemmilleen ainaista päänkipua, ja kun ne kasvavat suuremmiksi, niin silloin vanhemmat saavat sydänkipuja. Ei silti, että minulla olisi mitään valittamisen aihetta. Minulla on kaksi poikaa ja tyttö…