— Hyvä herra, minä en ymmärrä, mitä te puhutte, huudahti sikarimies.
— Suokaa anteeksi, sanoi Bobo lievästi kumartaen. — Minä tarkoitin vain sitä, että kun tehtävämme on psykologisesti erittäin merkittävä, niin meidän olisi saatava jonkinlainen pieni tunnustus. Joko dollari tai kaksi. Kun me kannamme näitä julisteita, meidän toimintamme on refleksien kytkeytymistä tiettyihin ulkonaisiin ärsykkeihin. Esimerkiksi tämä nuora, jonka varassa nämä suurenmoiset taulut riippuvat, hiertää olkapääni araksi, jolloin psykologinen tutkimuskenttä muuttuu tavallaan fysiologiseksi…
— En minä ymmärrä vieläkään! huudahti sikarimies hiukan kiusaantuneena.
Jerry pyysi arkaillen anteeksi onnetonta olemassaoloaan ja tarjoutui tulkiksi:
— Professori Minwegen tarkoittaa sitä, että kun" me kannamme näitä julisteita, meidän olisi saatava siitä myös korvaus.
— Aivan oikein, sanoi Bobo. — Juuri sitä minä tarkoitin. Emmekä me tyydy yksinomaan kantamaan niitä, me haluamme myös selittää ihmisille, kuinka tärkeätä on saada paikkakunnallemme uusi seriffi. Mutta mennäksemme vielä psykologiaan, niin…
— Ei mennä siihen enää! huudahti virkailija, kaivoi taskustaan kaksi dollarin seteliä ja ojensi ne Bobolle.
— Ja nyt, hyvät herrat, hän lisäsi matkamiehiä kiirehtien, teidän on lähdettävä New Parisiin. Tiedustelemme parin tunnin kuluttua puhelimitse, oletteko saapuneet perille. Ja muistakaa: 'Otto Roth šeriffiksi!'
— Otto šeriffiksi! vastasivat Bobo ja Jerry yhfaikaa ja työntyivät mainoskilpineen kylän liikeväylälle pyydystämään aamiaista.
Jäykät pahvikauhtanat tekivät liikkumisen vaivalloiseksi.
— Tämä puuha ei miellytä minua vähääkään, sanoi Jerry.
— Ei minuakaan, vastasi Bobo, mutta turha on valikoida työtä. On tehtävä sitä, mitä tarjotaan. Sitä paitsi ihminen oppii vähitellen kaikkeen. Jos nimittäin opetus on havainnollista. Toimiessani opettajana en koskaan luottanut täydellisesti motoriseen ja akustiseen komponenttiin, vaan — saakeli!…
Erään puolilahon puutalon nurkan takaa lennähti mätä tomaatti Bobon mainostauluun ja sottasi vaalilauseen. Bobo pyyhkäisi kasvoiltaan löyhkäävää tomaattimehua, räpytteli silmärip-siään ja äänsi sammaltaen:
— Poliittinen elämä on tällaista… Niin, mitä minä aloinkaan sanoa? Aivan oikein: havainnollinen opetus vaatii ennen muuta, että myös visuaalinen muisti otetaan huomioon ja että…
Miehet joutuivat samassa ankaran tulituksen kohteeksi. Joka puolelta lenteli tomaatteja ja mätiä kananmunia. He koettivat etsiä suojaa eräästä ruokatavarakaupasta, mutta kauppias käänsi heidät heti ovelta takaisin ja huudahti kiihtyneesti:
— Minä en suvaitse republikaaneja! Minä en ole Rothin miehiä.
— Emme mekään ole, koetti Bobo selittää, mutta pienen syrjäkylän poliittisesti valveutunut kauppias ei hyväksynyt hätäval-heita eikä verukkeita.
— Painukaa tiehenne täältä! hän karjaisi. — Menkää New Parisiin! Siellä on Rothin kannattajia.
Politiikan pyörteisiin hairahtuneet maankiertäjät suuntasivat askelensa takaisin maantielle ja lähtivät vaivalloisesti juosten länttä kohden. Päästyään kyllin etäälle kylästä Jerry irrotti pah-vilaatat harteiltaan ja heitti ne tiepuoleen.
— Minun poliittinen urani saa päättyä tähän. Bobo oli hiukan ymmällään.
— Meille maksettiin tästä.
— Siitä huolimatta. Riisu pois tuo koirankoppi yltäsi! Bobo epäröi:
— Ne voivat vaatia meiltä dollarit takaisin.
— Olemme jo kärsineet kahden dollarin edestä.
— Mutta tästä voi olla hyötyä meille. Sovitaan niin, että kannamme vuorotellen minun taulujani.
Jerry kohotti olkapäitään. Ja taivallus jatkui. Ohikiitävistä autoista luotiin pikasilmäys Bobon mainostauluihin, joiden koristeellista tehoa lisäsivät munanruskuaisen oranssi ja tomaatin-puna. Professori Mimvegen oli niitä ihmisiä, jotka koettivat olla uskollisia vähässäkin. Sen vuoksi hänellä ei olisi ollut koskaan mahdollisuutta kohota korkeammalle poliittisella uralla. Hän oli parahultaisen sopiva kantamaan mainosjulisteita dollarin tuntipalkalla.
Ilma alkoi vähitellen vaihtua lämpimäksi. Oli tulossa intiaanien kesäpäivä, joka houkutteli puhelinlangoilla istuvat kottaraiset viheltämään. Lähiseutujen maisemat peittyivät onnistuneesti valtavien mainostaulujen suojaan. Siellä täällä tienposkessa oli turistinähtävyyksiä: valtavia nuolia, joihin oli maalattu valtava teksti "Historiallinen paikka". Paikalla oli sievä pöytä pankkeineen ja muistotaulu: "Tässä söi kerran aamiaista presidentti Trumanin veljenpoika…"
Turistit olivat myös syöneet aamiaisensa ja jättäneet jälkeensä röykkiön tyhjiä säilykerasioita, jätepaperia ja olutpulloja. Joissakin paikoissa oli vieläkin näkyvämpiä turistien käyntikortteja: metsäpalon jälkiä.
— Meillä ei ole vielä historiaa, huomautti Bobo. — Sen vuoksi sitä on luotava. Jokainen hotelli, uimaranta tai kapakka, joihin Bing Crosby ohimennen poikkeaa, julistetaan virallisesti historialliseksi paikaksi. Rudolph Valentinon käyttämä auto kuvastaa maamme keskiaikaa, presidentti Lincolnin saappaat varhaishistoriaa ja Kolumbuksen käyttämä tuntilasi kaukaista fossiili-kautta. Näin muodoin meidän historiamme on yhtä vanhaa kuin Euroopankin. Kaikki on, näetkös, hyvin suhteellista. Me pystytämme yhdessä viikossa enemmän historiallisia muistomerkkejä kuin vanha manner vuosituhannessa. Eurooppalaiset voivat ylpeillä Rooman foorumista, muinaisaikojen linnoista, vanhoista käsikirjoituksista ja antiikin taideteoksista, mutta meillä on myös omat historialliset valttimme: ensimmäinen Ford-auto, AI Caponen tikari, Walt Disneyn ensimmäiset piirrokset ja Gloria Swansonin sukkanauhat, joita hän käytti ensimmäisessä elokuvassaan. Nuorukaisellakin on historiansa. Tosin se on niin lähellä, että hän voi nähdä sen kääntyessään taakseen. Mutta se on historiaa joka tapauksessa…
— Minulla on kiljuva nälkä, keskeytti Jerry. — Viimeisestä ateriasta on jo kulunut historiallinen ajanjakso.
— Olet oikeassa: lihaskoneistomme tarvitsee kaloreita. Näläntunne ei tällä kertaa voi painaa meitä epätoivoon, koska taskussani on kaksi dollarin seteliä. Ne synnyttävät tietyn mielihyvän tunteen, hyvänolon teoreettisen pohjan, arvo-objektin, käyttääkseni tieteellistä termiä.
Jerry kuunteli kuin sika ukkosta eikä vastannut mitään. Samassa heidän katseensa löysivät jättiläismäisen mainostaulun: "Maailman parhaita hampurilaisia". Näköaisti kuljetti sanoman juoksujalkaa makuaistille. Sylkirauhaset aloittivat iloisen polskan ja kannustivat jalkoja nousemaan ketterämmin. Jerry ei tuntenut enää solidaarisuutta: hän kiiruhti eteenpäin ja unohti Bobon. Pari kertaa hän vilkaisi taakseen. Bobo purjehti tietä vaalimai-noksineen, jotka kaukaa katsoen muistuttivat katolisen piispan messukaapua.
Valtavan mainostaulun juurelle oli huolettomasti heitetty vanhanaikaisen linja-auton kori, josta oli muodostettu nykyaikainen ravitsemusliike. Asiakkaat saivat ruoka-annoksensa ikkunasta, sillä autonkorissa oli tilaa vain pikku pöydälle, pesusoi-kolle ja keittolevylle sekä kreikkalaissyntyiselle liikkeen omistajalle ja hänen tyttärelleen, jotka loivat uteliaita katseita maankiertäjään.