— Neljä hampurilaista ja kahvia! Jerry huudahti. Ravintoloitsija ryhtyi heti puuhaan, mutta tytär, jota isä käytti liikeyrityksensä mainoskilpenä, työnsi kasvonsa tarjoiluikku-naan ja piti huolta asiakkaan viihtymisestä. Hän oli saanut ensimmäiseksi syntymäpäiväkseen erittäin kauniit silmät, jotka oli sitten kehystetty muodinmukaisin silmälasein. Hän oli siinä iässä, jolloin huudahdetaan ah ja oi ja jolloin elämä on 'hirvittävän ihanaa' ja 'taivaallisen romanttista'. Hän oli kaunis, mutta Jerryn mielestä hän olisi ollut vielä kauniimpi, jos hän olisi ollut vaiti.
— Minne sinä olet matkalla? tyttö kysyi Jerryltä ja paljasti tasaiset tekohampaansa.
— Länteen…
— Missä sinun autosi on?
— Korjattavana…
— Hirveätä! Ja länteen on niin pitkä matka. Minun nimeni on Ira. Mikä sinun nimesi on?
— Gary Cooper… Tuletko vaimokseni?
Tytön pitkät silmäripset lakaisivat hetkisen silmälasien sisäpintaa. Hän vilkaisi kuin varkain isäänsä ja vastasi kuiskaten:
— En voi jättää isääni. Minun täytyy auttaa häntä. Se on kyllä tylsää. Minä vihaan työtä. Koska sinä saat autosi?
— Huomenna.
— Oi, kyllä minä mielelläni lähtisin! Onko sinulla paljon rahaa?
— En ole koskaan laskenut.
Jerryn piti vielä jatkaa, mutta silloin ilmestyi vaalijulisteita raahaava Bobo tarjoiluikkunan ääreen pontevasti huohottaen:
— Pikku neiti! Kuinka pitkä matka täältä on New Parisiin?
— En tiedä. Minun täytyy kysyä isältä.
— Kuusi ja puoli mailia, vastasi kreikkalainen hampurilaisten valmistaja pyyhkäisten rasvaista hikeä kaljulta päälaeltaan.
Pikkarainen ravintoloitsija, jota saattoi vain kainaloista tukistaa, työnsi keittiötaidon mestarinäytteet matkamiesten eteen ja vannoi Pyhän Äidin nimeen, ettei hän koskaan käytä hampurilaisiin hevosenlihaa eikä sianmaksaa. Hän jäi tarkkailemaan matkamiesten ruokailua ja loi ohimennen katseen myös Bobon töhryiseen vaalikaapuun.
— Herrat ovat republikaaneja, vai niitä?
— Oikein arvattu, vastasi Bobo.
— Näillä seuduilla asuu etupäässä demokraatteja, mutta New Paris on aina ollut republikaanien vallassa.
— Oletteko te demokraatti? kysyi Jerry vuorostaan. Hampurilaismies levitti kätensä kuin vaatekauppias ja vastasi ovelasti:
— Minä olen vain liikemies. Haluan olla hyvissä väleissä kaikkien kanssa. Demokraatti on yhtä hyvä asiakas kuin republikaani ja republikaani yhtä hyvä asiakas kuin demokraatti.
Hampurilaiset olivat maukkaita, mutta niiden hinta teki Bobon melkein sairaaksi. Hän pyöritteli sormissaan kolmen dollarin laskua ja ihmetteli:
— Kuinka tämä voi olla mahdollista? Kolme dollaria!
— Hyvät herrat, vastasi ravintoloitsija selittävällä äänensävyllä. — Ensiksikin minä käytän vain puhtaita raaka-aineita. Jos olisin vilpillinen liikemies niin kuin tuhannet tämän valtatien varrella olevat ravintolanpitäjät ovat, keräisin joka aamu maantien varrelta kaikki yliajetut jänikset, metsäsiat, murmelit, koirat ja fasaanit ja valmistaisin niistä hampurilaisia. Silloin voisin myydä aterioita yhtä huokealla kuin kilpailijanikin. Mutta minä en halua alentua sellaiseen. Toiseksi: tämä paikka on historiallinen. Juuri tällä kohtaa Mary Pickfordin autosta puhkesi kumi ja hän joutui odottamaan korjausautoa kolme tuntia. Se tapahtui syyskuun kolmantena yhdeksäntoistasataayhdeksän-toista. Kolmanneksi: tämä linja-auto, josta ravintolani on tehty, on historiallinen. FBI:n miehet vangitsivat juuri tästä samasta autosta maailmankuulun gangsterin, Dillingerin. Kun ottaa huomioon kaikki nämä seikat, kolme dollaria neljästä hampurilaisesta ja kahvista on naurettavan pieni summa.
— Minulla on ainoastaan kaksi dollaria, vastasi Bobo alistu-vasti.
— Garyllä on rahaa, huomautti tyttö.
— Kenellä Garyllä? kysyi isä.
— Gary Cooperilla, isä kulta.
— Kyllä minäkin uskon, että hänellä on, sanoi Bobo, mutta meillä ei valitettavasti ole enempää.
Lyhyen neuvottelun jälkeen he pääsivät kuitenkin oivalliseen sopimukseen. Bobo suostui kantamaan mainostötterön etupuolella ravintoloitsijan vaatimatonta mainosjulistetta 'Gregory Kallimakoksen hampurilaiset ovat maailmankuuluja'. Selkäpuolella oleva iskulause oli niin vahvassa tomaattimehussa, ettei tekstistä saanut enää mitään selvää. Päästyään kymmenen kivenheiton matkan päähän Kallimakoksen historiallisesta hampuri-laisautosta Bobo irrotti harteiltaan pahvitötterön ja tarjosi sitä Jerrylle. Mutta tämä kieltäytyi jyrkästi sekaantumasta maan sisäpolitiikkaan.
— Nuora on hiertänyt olkapääni araksi, virkkoi Bobo. — Tunnen kipua, ja koska kipu on mielipahan teoreettinen perusta, olen erittäin pahoillani, kun et auta minua. Kanna edes viiden minuutin matka.
Jerry nosti mainoslaitteen tien reunaan, vilkaisi ympärilleen ja potkaisi laitteen parinkymmenen jalan syvyiseen rotkoon. Sitten hän tarttui Bobon käsivarteen ja sanoi vapautuneesti:
— Kolumbus olisi ratkaissut pulman samalla tavalla. Psykologin kasvot kirkastuivat ja hän melkein huudahti:
— Jerry! Olet suurenmoinen. Sinä vapautit minut puristavasta tunteesta. Suoraan sanoen minä kärsin helvetillisiä tuskia kan-taessani noita raskaita pahvilevyjä. Se ei ollut alkuperäinen biologinen reaktio, vaan tietoisesti hankittu ja hyvin komplisoitu närkästyksen sentimentti, joka oli varsin läheisessä yhteydessä voimattomaksi käyneen tahtoelämäni toimintatendensseihin. Kiitos, Jerry! Minä ihailen vilpittömästi käytännöllistä toimintatarmoasi.
Jerry sommitteli vastausta ja vaikeni. Maantie houkutteli matkaan. He käyttivät vähän väliä peukaloitaan, mutta autot porhalsivat ohitse. Viimein muuan vanhanaikainen henkilöauto, jolla oli sama syntymävuosi kuin Bobolla, hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi miesten viereen. Autosta astui harteikas, keski-ikäinen mies, jonka kasvoja peitti kullankaivajan-parta.
— Mihin olette menossa? hän tiedusteli maankiertäjiltä.
— New Parisiin, mutta kauemmaksikin, jos sopii, vastasi Bobo.
— Ei sovi kauemmaksi. Mistä olette tulossa?. — New Yorkista.
Mies silmäili Jerryn ja Bobon vaatepartta, työnsi kätensä poveen, veti äkkiä esiin pistoolin ja puhui tiukasti hampaittensa välistä:
— Jos tarkoituksenne on suunnitella ryöstöä, erehdytte.
— Hyvä herra, vastasi Bobo hiukan vavisten, me olemme kunniallisia miehiä. Emme tee kenellekään pahaa. Jos haluatte ottaa meidät matkaanne, niin kaikkivaltias teitä siunatkoon.
— Teillä ei siis ole rahaa?
— Ei senttiäkään, herra.
— Onko teillä mitään ammattia?
— Olemme professoreja, hyvä herra. Mies työnsi pistoolin poveensa ja vastasi:
— Se selittää kaiken. Istukaa takapenkille. Pääsette New Parisiin.
Auto lähti kolisten ja vinkuen liikkeelle. Jerry sai vähän väliä terävän piston istumalihaksiinsa, sillä takaistuimen jouset olivat katkenneet ja hiukiolle kuluneen kankaan lävitse työntyi kymmeniä teräviä naskalinkärkiä.
— Tänään on New Parisin suuri päivä, virkahti ajaja.
— Niin vain, vastasi Bobo, sillä hän uskoi näkevänsä hetken kuluttua reipasta vaalimainontaa.
— New Paris on hyvä kaupunki, jatkoi mies. — Asukkaat ovat hurskaita ihmisiä.
— Republikaaneja, eikö niin?
— Kyllä, ja Jumalaa pelkääväisiä. Kaupungissa on kuusitoista kirkkoa.
— Entäs asukkaita? tiedusteli sielutieteen harras matkakonsu-lentti.
— Kuutisensataa. Vähän alle. Me emme siedä vilppiä. Syntyi hetken tauko, hedelmällinen, luova tauko. Sitten lähti etupenkiltä asiallinen tiedotus:
— Kaikki lähiseutujen farmarit saapuvat tänään New Parisiin. Tämä on meidän suuri päivämme.
— On onni, että tuli näin kaunis ilma, huomautti Jerry.