— Olkaa hyvä, herra, keskeytti Jerry ja antoi miehelle kymmensenttisen.
— Kiitos, herra. Te puhutte niin sivistyneesti. Olette ehkä käynyt kouluja?
— Jonkin verran, herra.
— Ehkä yliopistoakin, hyvä herra?
— Muutaman vuoden sitäkin.
— Olette varmaan opettaja, hyvä herra?
— Herra, te arvasitte aivan oikein.
— Niin, katsokaas, jatkoi vanha mies joustavasti, minä tapaan niin paljon ihmisiä, että tiedän heidän ammattinsa käsistä ja puhetavasta. Teillä on opettajan kädet ja puhetapa. Eipä silti. Minunkin poikani ovat yliopistossa. Frank on nyt kolmatta ja Edwin toista vuotta. Frank on menestynyt oikein hyvin, erinomaisen hyvin. Hänen kuvansakin on ollut jo pari kertaa sanomalehdissä. Hänellä on tulevaisuutta. Huomatkaa: tulevaisuutta.
— Mitä hän opiskelee?
— Opiskelee? En minä tiedä, mutta hän on nyt päässyt jalkapallojoukkueen kapteeniksi. Oi, herra, kyllä siitä on iloa vanhemmille. Ja kyllä Edwinilläkin on mahdollisuuksia. Hän pelaa koripalloa.
— Eivätkö he sitten opiskele mitään?
— Mitä te tarkoitatte, herra? Minähän juuri sanoin, että he ovat yliopistossa.
— Eikö heidän tähtäimessään ole mitään elämänuraa? Lelukauppias katsoi nyt velvollisuudekseen hämmästyä. Hän silmäili Jerryn kasvoja ja käsiä ja ihmetteli, ettei tämän tyhmästä päästä älynnyt edes tukkakaan lähteä. Hän työnsi kymmensenttisen kassalaatikkoon ja astui sitten Jerryn viereen.
— Hyvä herra, hän virkkoi nyt hyvin selostavin äänensävyin. — Voiko nuorella miehellä olla loistavampaa tulevaisuutta? Jos poikani eivät menesty pallopelissä, he voivat suorittaa jonkin tutkinnon. Edwin on vähän ajatellut lääkärintutkintoa.
— Se on pitkä ura, huomautti Jerry.
— Niin se kuulemma on. Edwin arveli, että se voi viedä pari vuotta.
— Ehkä hän tarkoitti pariakymmentä?
— Ei, ei. Sisareni poika luki lääkäriksi yhdessä vuodessa. Minun nimeni on muuten Kronikopelos. Olen syntynyt Kreikassa. Mikä teidän nimenne on?
— Finn. Hauska tutustua teihin, herra Kronikopelos.
— Vai Finn. Minä tunnen parikin Finniä täällä Brooklynissä. Albert Finn on muuten aivan teidän näköisenne. Hän on nyt Sing Singissä. Onko hän teille sukua, herra?
— Ei, herra…
— Ja sitten minä tunnen myös Ivan Finnin. Komea poika, mutta joutui vuosi sitten kiinni ihmisryöstöstä. Hän on luultavasti sukua teille?
— Ei ole, herra…
— Myös Jerry Finn on hiukan teidän näköisenne. Ehkä vähän pitempi. Mutta poikapahalle kävi huonosti viime viikolla: yritti pankinryöstöä ja joutui heti kiinni. Ei suinkaan hän vain ole sukua teille?
— On… kyllä…
Jerry tunsi poskiensa punottavan sekä uiko- että sisäpuolelta. Hän työnsi leluvasaran taskuunsa ja jatkoi sammaltaen:
— Herra Kronikopelos. Oli oikein mukava tutustua teihin. Ehkä tapaamme toistekin. Minä olen Jerry Finn…
Lelukauppias harppasi loitolle Jerryn viereltä, teki ristinmerkin ja heittäytyi sitten kädet levällään kassakoneensa suojaksi. Hänen luistavat sanansa sammaltuivat nykyaikaisella nopeudella, ja hänen ajatuksensa pyrähtivät lentoon kuin naisen mielikuvitus, joka alkaa toimia heti, kun aviomies tulee myöhään kotiin. Jerry hätyytti itsensä kadulle, jossa värikäs mainosauto suositteli kovaäänisen välityksellä maailman parasta hammastahnaa.
Päästyään Neljännellekymmenelle ensimmäiselle kadulle hän tunsi jo olevansa melkein kotona. Mutta maisema oli muuttunut. Häikäisevät mainosvalot synnyttivät vavahduttavan kauniin tuli-palotunnelman. Elokuun taivas punotti kuin helvetin peräseinä kuilumaisen kadun yllä. New Yorkin makuuhuoneessa sytytettiin kaikki lamput riisuutumishetkenä.
Jerry vilkaisi kelloa. Neljännestä vailla seitsemän. Hän hidasti askeleitaan ja ryhtyi silmäilemään näyteikkunoita. Samassa kuului omituinen kohahdus ja jalankulkijat pysähtyivät paikalleen. Kymmenkunta poliisiautoa valmisteli kulkuväylää mainoskul-kueelle. Hetken kuluttua ilmestyi näköpiiriin ruusuilla koristettu avovauriu, jossa istui valkoiseen smokkiin pukeutunut nuorukainen neljän pin-up-tytön keskellä. Yleisö oli haltioitunut. Se rakasti näytelmää kuin hullu polkkaa. Mutta maailmankansalainen Jerry Finn oli ymmällään. Hän ei tietänyt, mistä oli kysymys. Kun muuan nuorimies ruhjoi kiihkeästi Jerryn vasemman jalan varpaita, hän rohkeni kysyä:
— Anteeksi, mistä on kysymys?
Nuorukainen siirsi jalkansa Jerryn jalkaterältä ja loi kysyjään ylimielisen katseen. Mainosauto oli nyt aivan Jerryn kohdalla. Yleisön hyvä-huudot täryttivät korvien rumpukalvoja. Jerry kääntyi vanhahkon herrasmiehen puoleen ja koetti tältä saada valistusta tietämättömyyteensä. Herrasmies vastasi kuivasti:
— Onko teillä heikko näkö?
Pari äänenmurroksen kanssa kamppailevaa nuorukaista yhtyi keskusteluun. He silmäilivät arvostelevasti maailmankansalaista ja hyrähtivät nauruun. Toinen sanoi:
— Tuo ukkeli on varmaankin Texasista tai Alabamasta, koska ei tiedä, mitä New Yorkissa tapahtuu.
Ja toinen lisäsi:
— Kyllä täytyy miehen olla farmilta, kun ei tunne Billy Banksia.
Jerry tunsi olevansa kotoisin perin etäältä. Hän aikoi vastata nuorukaisille parilla sivistyneellä sanalla, mutta silloin äskeinen herrasmies kääntyi hänen puoleensa ja ryhtyi jakamaan kansanvalistusta seuraavin sanoin:
— Saitte vähän huonon paikan. Ette tainnut nähdä ollenkaan meidän poikaamme Billyä, josta koko Brooklyn iloitsee ja ylpeilee?
— Suokaa anteeksi tietämättömyyteni, vastasi Jerry nöyrästi. — Minä en valitettavasti tunne Billy Banksia. Kuka hän on, ja mitä hän on tehnyt?
Miehen kasvoille levisi autuas opettajan ilme. Hän sytytti huolettomasti savukkeen ja antoi tiedonlampun valaista tietämättömyyden pimeyttä:
— Billy Banks on Brogklynin poikia. Hän saavutti viime viikolla maailman ennätyksen. Käveli käsillään Bostonista New Yorkiin kahdessa viikossa. Sitä ei teekään kuka hyvänsä. Täytyy olla hyvä kunto. Billyllä on. Ja nyt poika on varakas. Satatuhatta lykättiin hänen kouraansa tänäänkin.
— Minkä vuoksi? kysyi Jerry typerän viattomasti.
— Totta kai lykättiin, koska hän mainostaa nyt maailmankuulua 'Pep-Pep'-pinaattia. Pojalla on tulevaisuutta. Radio ja televisio tappelevat hänestä, ja Hollywood houkuttelee häntä filmiin.
Tungos alkoi hiukan lieventyä, sillä suurin osa yleisöstä oli seurannut Billy Banksia, Brooklynin sankaripoikaa, joka oli löytänyt tien maineeseen ja rikkauteen. Jerry oli erittäin kiitollinen vieraan suomasta tiedotuspalvelusta.
— Kiitoksia, herra, hän lausui kohteliaasti. — Mutta saanko tehdä vielä yhden kysymyksen?
— Tehkää pois.
— Onko Billy Banks sairas — tarkoitan raajarikko?
— Kuinka niin?
— Ajattelin vain, että hänen jalkansa ovat halvautuneet tai jotakin siihen tapaan.
— Ei minun tietääkseni. Hän on kuin itse terveys. Näittehän äsken, kun hän nousi seisomaan auton penkille ja tervehti meitä.
— Aivan niin, Jerry myönsi hajamielisesti. — On vain eräs asia, jota en voi käsittää. Miksi ihmisen pitää kävellä käsillään, jos hänen jalkansa ovat terveet?
Ystävällinen tiedontemppeli heitti savukkeen kädestään ja loi Jerryyn kiukkuisen katseen. Sitten hän lähti menemään ja tuhahti:
— Moukka! Ei tiedä, kuinka rahaa tehdään.
Jerry tunsi itsensä äärettömän pieneksi pysähtyessään ovelle, jossa komeili upea nimikilpi 'Tohtori Isaac Rivers, Kiropraktikko'.
KOLMAS LUKU