— KKT:n edustajana ehdotan, että arvoisan kaupunkimme asukkaat polttaisivat saman tien kaiken muunkin roskakirjallisuuden. Kakki ranskan, saksan, italian ja venäjän kielestä käännetyt teokset voidaan ilman muuta polttaa. Meidän terve kulttuurimme ei kaipaa Moravian, Francen, de Maupassantin, Tolstoin ja Heinen tapaisia kansanturmelijoita. Alas käännöskirjallisuus! Puhdistakaamme kotimme ja maamme kirjastot! Se on paras vastalause sille moraalittomuudelle, jota maamme demokraattinen hallitus on harjoittanut kaksikymmentä vuotta.
Nuorukainen työnsi paperilapun taskuunsa ja poistui puhujan-korokkeelta. Kaupungin asukkaat alkoivat lähteä. Toiset menivät tarkastamaan kirjahyllyjään, toiset siirtyivät Frankin baariin tai Kolmen Kuninkaan kapakkaan. Mutta ne, joilla ei ollut koti-kirjastoa eikä rahaa ostaa virkistävää viinaryyppyä, jäivät nauttimaan yhteiskunnallisesta ilotulituksesta. Näiden harvojen ja valittujen joukkoon unohtuivat myös tuokioksi maailmankansalainen Jerry Finn ja entinen psykologian professori Boris Minwegen. Pian selvisi, että kirjarovion ääreen jääneet olivat mielipiteiltään demokraatteja ja liberaaleja. Joku rohkeni ajatella liian äänekkäästi:
— Historia toistaa itseään. New Paris palaa takaisin keskiaikaan.
Kaikki kääntyivät katsomaan puhujaa. Hän oli pitkä, kalpeanko nuorimies, joka oli vielä lähempänä kahta- kuin kolmeakymmentä. Bobo astui miehen viereen ja sanoi tuttavallisesti:
— Psykologisesti katsoen kaiken tällaisen toiminnan käyttövoimana ovat ihmisen vietit ja tottumukset. Ihmiset saavat mielipiteensä irrationaalisista vaikutteista.
— Uskon, että perustelunne on oikea, sanoi nuorimies. — Minun nimeni on Weinberg, tohtori Ernest Weinberg.
— Minä olen professori Boris Minwegen. Hauska tutustua teihin, herra tohtori.
— Nimestänne päättäen olette saksalaista syntyperää? — Oikea johtopäätös. Vanhempani tulivat Hampurista Amerikkaan.
— Ja minun vanhempani saapuivat Berliinistä. Olin silloin puolen vuoden ikäinen. Saanko tarjota pullon olutta? ?-
— Kernaasti, tohtori.
Bobo kääntyi Jerryyn, esitteli hänet ja lisäsi: :
— Professori Finn on kielten opettaja ja kiropraktikko. 216
— Skotlannista, vai mitä? kysyi uusi tuttavuus.
— Ei, vaan Suomesta, vastasi Jerry.
— Mielenkiintoista. Minne herrat ovat muuten matkalla?
— Länteen, vastasi Bobo.
— Missä teidän autonne on?
— Se on kai vielä raaka-aineina, naurahti Bobo.
— Hyvä. Saanko tarjota kyytiä? Asun vakituisesti Detroitissa, mutta nyt olen tervehtimässä vanhempiani täällä. Lähdetäänkö?
— Detroitiinko? kysyi Jerry.
— Ei, vaan kapakkaan. Ajamme muutaman mailin länteen, 'Pike Lake'-nimiselle paikkakunnalle. Siellä on pieni kodikas paikka, jossa voi keskustella rauhassa.
He istuutuivat kaikki auton etupenkille ja poistuivat New Pari-sista.
— Millä keinolla te aiotte matkustaa länteen? kysyi tohtori Weinberg.
— Kävellen ja peukalokyydillä, vastasi Bobo. Ajaja naurahti:
— Te siis kilpailette ylioppilaiden kanssa?
— Ainoastaan matkustamisessa.
Mr. Weinberg ohjasi auton kapealle sivutielle, jonka varrella oli ainoastaan oluttehtaiden mainoksia. Pieni kodikas paikka oli nimeltään Little Germany, metsästysmajaa muistuttava maaseudun ravintola, jonka omisti muuan amerikansaksalainen. Kun Bobo sai kuulla, että tohtori Weinberg oli psykologi, joka toimi detroitilaisen autotehtaan ammattikoulun suhdekoulutuksen opettajana, hän johdatti heti keskustelun aiheeseen, joka alkoi nukuttaa Jerryä. Tämä tunsi itsensä vain jupisevaksi osakkaaksi, joka oli tiellä kuin köyhä markkinoilla. Viidennen oluttuopin, jälkeen hän nukahti, mutta se ei vähääkään häirinnyt hänen pöytäkumppanejaan, jotka olivat vaipuneet hahmopsykologian syviin hetteisiin.
Kun Jerry havahtui, havahtuivat hänen toverinsakin. Aurinko oli aikoja sitten vienyt lamppunsa piiloon ja säännöllistä elämää viettävät kansalaiset hankkiutuivat levolle. Tohtori Weinberg maksoi — Bobon muodollisista estelyistä huolimatta — ravintolalaskun, toivotti uusille tuttavilleen onnellista matkaa ja katosi ravintolasta.
— Mitä me nyt teemme? kysyi Jerry neuvottomana. Bobo kohotti olkapäitään.
— Minulla ei ole aavistustakaan. Joka tapauksessa hän oli hieno poika. Olimme hänen kanssaan täydellisesti samaa mieltä, että oppilaiden älykkyysasteiden jakaantumisessa on otettava huomioon Gaussin kellokäyrä…
— Boris! huudahti Jerry unisesti ja ärtyisesti. — Gaussin kellokäyrä ei auta meitä hitustakaan.
— Mitä ihmettä? Väitätkö sinä tosiaan, ettei älykkyysmittaus ole nykyään käytännöllisen psykologian tärkeä apuneuvo? Väitätkö sinä, että…
— Minä väitän, että sinä olet hullu! keskeytti Jerry.
Bobo kohenteli silmälasejaan, haroi takkuista tukkaansa ja ravisteli alakuloisesti päätänsä.
— Sinä olet päissäsi, Jerry.
— Olen selvempi kuin sinä. Jos sinä voit Gaussin kellokäyrän avulla osoittaa, mistä saamme yösijan, niin opintosi eivät ole menneet hukkaan.
Bobo muuttui totiseksi. Hän ei löytänyt muuta ratkaisua kuin nöyrän kerjuun. Hän nousi ja lähti puhuttelemaan Little Ger-manyn lihavahkoa isäntää. Hetken kuluttua hän palasi ja virkahti levollisesti:
— Asia on järjestetty. Ravintolan omistajan autovajassa on tilaa kahdelle. Mutta ennen nukkumaanmenoa meidän on pestävä pari lattiaa ja korjattava muutamia rikkinäisiä tuoleja. Siis hyvin käytännöllisiä, mutta samalla psykologisesti mielenkiintoisia tehtäviä…
KUUDESTOISTA LUKU
Marraskuun puolivälissä matkamiehet kartoittivat Ohion valtiota. Hitaasti ja hartaasti. Aivan kuin höllästi hirtettyinä. Mitä nuhraantuneemmaksi heidän ulkoasunsa muuttui, sitä vaikeampi heidän oli saada peukalokyytiä. Puolentoista viikon aikana he olivat nukkuneet vain yhden yön vuoteessa: eräässä Pelastusarmeijan yömajassa. Ja nyt he lähestyivät Paynsvillen kaupunkia.
Tuuli oli paikannut palkeensa ja puhalsi suoraan Kanadasta. Ohut lumivaippa peitti yksitoikkoisen ja asumattoman seudun. Ohikiitävät autot tupruttivat pistelevää pakkaslunta matkamies-ten kasvoille, joille oli levinnyt sinertävää punaa. Jerry hieroi maksanvärisiä käsiään ja loi säälivän katseen toveriinsa, jonka valtava tukka hulmuili tuulessa kuin lyhde. Bobo oli jo parina päivänä ollut ihmeen vaitelias ja hiljainen. Hän oli kylmettynyt ja saanut ankaran nuhan. Hänen silmänsä punottivat ja juoksuttivat vettä. Nenän alusta ja huulet olivat rohtuneet, ja hän todisti tämän tästä, että ihmisen voimakkain ääniorgaani oli sijoitettu nenään: satulaluun ja sierainaukkojen välimaille.
Taival taittui hitaasti: vain tuuma ja tiima. Pitkällä metsä-taipaleella he tapasivat erään omahalaisen maankiertäjän, joka oli maikalla Toledoon. Hän oli punakka, keski-ikäinen mies, joka sanoi liittyneensä hoboihin kolmekymmentä vuotta sitten. Hänellä oli kokemusta ja asiantuntemusta, ja sen vuoksi hän lopettikin joka ainoan virkkeen sanoihin:
— Minä en tiedä pulasta mitään.
Hän antoi kohtalotovereilleen hyviä ammattimiehen ohjeita:
— Paynsville on perin ätönen paikka. Neljätoistatuhatta asukasta. Ei maksa vaivaa kiinata pitkää aikaa. Teidän on päästävä Clevelandiin. Siellä ei tiedetä pulasta mitään.
Hän työnsi huuleensa nuuskaa ja osoitti elävänsä omistaan.
— Onko naapurilla yhtään ylimääräistä nikkeliä? tiedusteli Bobo.