— En ole vihitty rahaan, vastasi miekkonen ylpeästi. — Mutta jos nuuskaa… ?
— En ole oppinut käyttämään.
— Entäs kaveri?
— En minäkään, sanoi Jerry.
— Muuta tarjottavaa minulla ei ole.
Vieras alkoi liikehtiä eteenpäin ja suositteli uudelleen Clevelandia :
— Siellä voi viipyä pitempäänkin. Loisto kylä!
Jerry ja Bobo jatkoivat taivallusta. Ohikiitävät autot eivät kiinnittäneet huomiota miesten peukaloihin. Heidän oli käveltävä.
Tuuli yltyi myrskyksi. Se riuhtoi miehiä edestä ja takaa. Kuiva lumi kuohui villinä pyörteinä ja kohosi aika ajoin korkeina patsaina taivasta kohden. Sinne tänne muodostui peuran korkuisia kinoksia, jotka tyrehdyttivät liikenteen.
Bobo alkoi väsyä. Hän huohotti raskaasti, kaatui muutaman kerran kontalleen ja jatkoi hoippuen vaellusta. Hillitön tuisku-aalto sirotteli lunta hänen hiuksiinsa, jotka muistuttivat nyt suurta villakasaa.
— Meidän on päästävä jonnekin suojaan, hän huudahti melkein epätoivoisesti, niisti tuhisevaa nenäänsä ja istahti lumikinokseen. — Alan olla lopussa.
— Paynsvilleen on vielä kymmenisen mailia, vastasi Jerry.
— En kuule, mitä sanoit. — Tule lähemmäksi!
— Nouse! Meidän täytyy kiiruhtaa. — Levätään vähän aikaa.
— Peitymme lumeen. Nyt lähdetään.
Jerry auttoi toverinsa jalkeille. Myrsky kiihdytti vauhtiaan. Maan ja taivaan välillä ei ollut enää vähäisintäkään rakoa. Tuntui kuin maantien ojat olisivat nousseet kohtisuoraan taivaaseen. Maailma pimeni ja kadotti kaikki ääriviivansa.
Bobon silmissä oli kuumesairaan loimottava kiilto. Hän oli Jerryä fyysisesti heikompi ja sen vuoksi hän tarrautui vaistomaisesti toverinsa käsivarteen. He olivat vähällä törmätä tien viereen jätettyyn autoon, joka oli puoleksi lumikinoksen alla.
Hetken kuluttua alkoi autoruuhka lisääntyä. Kulkuneuvojen omistajat olivat lähteneet etsimään lähiseudulta turvapaikkaa ja jättäneet autonsa luonnon huomaan.
— Levätään välillä, ehdotti Bobo.
— Parasta jatkaa.
— En jaksa enää.
— Käytä tahtoasi. Niin minäkin teen.
Bobo istahti lumeen hautautuneen henkilöauton viereen ja pyyhkäisi silmälaseistaan jäähilettä.
— Tahto ei auta mitään, hän sanoi väsyneesti. — Psykologisesti katsoen tahto ei ole mikään sielullinen kyky. Se on vain pelkkä abstraktio.
— Olkoon mikä hyvänsä, mutta tähän emme voi jäädä. Hautaudumme lumeen. Nyt lähdetään.
— Ei vielä. Sinä et varmaankaan ymmärtänyt, mitä tarkoitin. En väitä, että tahtokäsitteellä ei olisi tiettyä kokemusperäistä perustaa, jota me sanomme tahtotoiminnaksi. Mutta nyt ei ole kysymys siitä, vaan selvästä refleksitoiminnasta, jolla ei ole mitään tekemistä tahtoelämän kanssa. Käveleminen on vain pikku sarja refleksiliikkeitä, jotka syntyvät automaattisesti ilman tahtoa…
Jerry pani molemmat kämmenensä suunsa ympärille torveksi ja huudahti:
— Lopeta! Meidän on lähdettävä.
— En kuullut, mitä sanoit.
Jerry kahlasi aivan Bobon viereen ja korotti äänensä:
— Olet hullu! Seinähullu! Etkö käsitä, että jäädymme lumeen?
Hän tarttui Boboa kainaloihin ja nosti hänet jälleen jalkeille.
— Olen varmasti yhtä väsynyt kuin sinäkin, sanoi Jerry sovit-televasti, mutta siitä huolimatta nyt on jatkettava.
— Väsymyksestä ei kannata kilpailla…
He lähtivät jälleen liikkeelle ja sivuuttivat vähän väliä lumikinoksiin jääneitä autoja. Samassa tuikahti pimeyden keskeltä jokin himmeä valopiste.
— Talo! huudahti Jerry.
— Varmaankin jokin autoasema.
— Se on ravintola.
— Kovin kaukana…
— Ihan vieressä. Etkö näe? Tuossa vasemmalla.
Tiheän lumiseinän takaa häämötti ravintolan mainoskilpi 'Kultainen Lautanen'. Vielä muutama jalka ja he olivat ovella, jonka yläpuolella paloi sininen neon-valo: Olutta, viinejä, hampurilaisia.
— Meitä onnisti, sanoi Bobo.
— Nyt voimme syödä ja juoda.
— Meillä ei ole rahaa, huoahti Bobo.
— Maksamme psykologialla…
He työntyivät myrskyn voimalla pikku tupaan, josta tulvahti hivelevä lämpö- ja tuoksuaalto. Automaattinen levysoitin tervehti matkamiehiä Eddie Fisherin iskelmällä 'Rakas, rakas, rakas'. Tarjoilupöydän takana hääräili italialaissyntyinen pariskunta, joka toivotti vieraat tervetulleiksi. Tunnelma oli kehräävä ja välitön. Tämä oli kodikas pikku ravintola, jossa asiakkaat eivät koskaan vaihtaneet keskenään hattuja ja päällystakkeja. He vain poikkesivat hetkiseksi, nauttivat kupillisen kahvia ja viidellä sentillä äänilevymusiikkia. Mutta nyt heillä ei ollut kiirettä. Ulkona raivoava lumimyrsky puristi heidät lähemmäksi toisiaan, ja hetken kuluttua he olivat kuin saman perheen jäseniä. Jokainen tiesi toisensa perhesuhteet, mielipiteet ja autojen merkit.
— Mikä auto teillä? kysyi Kultaisen Lautasen isäntä Bobolta.
— Cadillac, vastasi Jerry kiireesti, sillä hän pelkäsi, että kuumesairas psykologi ryhtyy jälleen esitelmöimään ruumiillisen liikunnan tärkeydestä.
— Se on hyvä merkki, myönsi isäntä.
— Ja kallis, lisäsi Jerry.
— Hyvin kallis. Meikäläinen ei voi ajatellakaan sellaista. Minulla on Ford. Mitä voisin tarjota herroille?
— Portviiniä, sanoi Bobo. — Se lämmittää. Mutta… Odotta-kaahan hetkinen. Bobo kumartui tarjoilupöydän ylitse lähemmäksi isäntää ja jatkoi kuiskaavasti:
— Olisimme myös syöneet jotakin, mutta meillä ei sattumalta ole rahaa.
— Eikö yhtään? kysyi isäntä.
— Ei senttiäkään.
— Entäs teillä? tiedusteli isäntä Jerryltä.
— Sama asia: ei senttiäkään. Unohdin sekkikirjani autoon.
— Muistitteko lukita auton oven?
— Kyllä… Mutta kadotin avaimet lumeen. Ravintoloitsija piti vaimonsa kanssa lyhyen neuvottelun ja palasi sitten päätään ravistellen takaisin:
— Emme voi tarjota velaksi. Valitan.
Jerryn mieliala pimeni, mutta Bobo näytti nauttivan pikku ravintolan lämmöstä ja ruoan lemusta. Hetken kuluttua hän siirtyi pieneen nurkkapöytään ja ryhtyi valmistelemaan tuttavuutta myrskyä paenneiden matkailijain kanssa. Jerry siirtyi tarjoilupöydän toiseen päähän, loi eloisan katseen ravintolan emäntään ja alkoi kärkkyä ateriaa.
— Hirvittävä ilma, eikö totta Mrs. Compotti?
— Aivan kauhea. Radiossa sanottiin, että liikenne on pysähdyksissä koko Ohion valtiossa.
— Teillä on hyvin sievä ravintola, Mrs. Compotti.
— Kaipaisi korjausta. Mutta milläs me — vanhat ihmiset.
— Älkää toki puhuko vanhuudesta, Mrs. Compotti. Tehän liikutte vielä kuin nuori tyttö.
— Niin — ehkä… Jalkani vain ovat vähän huonossa kunnossa.
— Niinkö? Teidän pitäisi kääntyä lääkärin puoleen.
— Ei siitä taida olla apua…
— On varmasti. Jalkavaivanne voi johtua selästä. Selkänikamien epänormaali asento puristaa keskushermostoa.
— Selkäni on myös kipeä.
— Arvaan sen. Huomaan sen kävelystänne, Mrs. Compotti. Teillä on todennäköisesti ollut ensin jokin lievä kondrooma, josta on sitten kehittynyt sarkooma. Luustossa esiintyvä osteosar-kooma on helposti tunnettavissa. Teidän pitäisi ehdottomasti kääntyä lääkärin puoleen.
Ravintolan pulleahko emäntä kuunteli vieraan kummallisia sanoja ja kysyi äkkiä:
— Herra, oletteko te lääkäri?
— Arvasitte oikein, Mrs. Compotti. Olen selkäspesialisti. Mrs. Compotti siirtyi nopeasti sotilaallisen pullorivistön viereen, täytti lasin ja kysyi aurinkoisesti:
— Portviiniähän sen piti olla vai kuinka?