— Kyllä, Mrs. Compotti. Teillä voi myös olla tumores medullae spinalis.
— Ei… En minä usko, että minulla on sellaisia. Tautiahan tohtori tarkoitti vai mitä?
— Kyllä. Niitä luullaan monesti iskiaskivuiksi. Kipualue riippuu siitä, mitä hermoratoja kasvaimet ja rustoutumat painavat. Kyllä teidän pitäisi tutkituttaa itsenne, Mrs. Compotti.
— Niin, ehkä… ehkä se olisi hyvä. Saan kai tarjota toisenkin lasin?
— Kyllä, kiitos.
Jerry katsahti sivulleen ja tunsi mielihyvää: Bobo tyhjensi oluttuoppia iäkkään herrasmiehen seurassa ja esitelmöi melko äänekkäästi nuorisorikollisuuden psykologisista ja sosiaalisista syistä. Ulkona raivosi myrsky ja talopahasen hormeissa ulvoi tuuli. Maailma oli nyt niin pimeä, että valokuvaajat olisivat voineet kehittää negatiivinsa ulkona. Ja kuitenkin kello oli vasta neljännestä yli viiden.
Mrs. Compotti jätti Jerryn nauttimaan Portviiniä ja siirtyi supisemaan miehensä korvan tienoille. Hetken kuluttua supina muuttui äänekkääksi vuorokeskusteluksi.
— Pyydä sinä, sanoi Mrs. Compotti miehelleen.
— En minä, pyydä nyt vain itse, vastasi Mr. Compotti vaimolleen.
— En minä kehtaa.
— Pyydä nyt vain. Sinä osaat paremmin selittää asian.
— Ei, kyllä sinun täytyy sanoa hänelle.
— Älä ole lapsellinen, Adelina. Sehän on luonnollinen asia.
— Niin, mutta. Ei, kyllä sinä saat esittää hänelle asian.
— En minä…
Vaimo loi nyt mieheensä vaativan katseen ja antoi äänenpainojen puhua:
— Arturo, kuulitko mitä sanoin? Sinä esität asian ja sillä hyvä.
— Okay, Adelina, vastasi mies lannistuneena, pyyhkäisi käsiään esiliinansa helmaan ja astui verkkaisesti Jerryn eteen.
— Oli vahinko, että kadotitte autonne avaimen, sanoi Mr. Compotti.
— Minäkö? kysyi Jerry hölmistyneenä, sillä hänen valheensa olivat aina lyhytjännitteisiä hätävalheita, joita Bobo tapasi sanoa 'psykologisiksi oikosuluiksi'.
— Niin juuri. Tehän kadotitte sen lumeen.
— Tosiaan! Niinhän minä tein. Olin jo unohtanut koko asian.
— On kuitenkin hyvä juttu, että suljitte ovet.
— Mitkä ovet?
— Autonne ovet, herra.
— Aivan oikein. Se oli tosiaan hyvä juttu.
Jerry tyhjensi kiireesti lasinsa ja alkoi pyyhkiä silmälasejaan.
— Tohtorilla on hieno auto, sanoi Kultaisen Lautasen isäntä.
— On… Se on hyvin hieno.
— Sellainen voidaan ostaa vain lääkärin tuloilla.
— Kyllä… Aivan niin…
— Tohtorilla taitaa olla hyvin korkeat taksat?
— Kuinka kulloinkin, kuinka kulloinkin…
Puhe katkesi tuokioksi. Sitten Mr. Compotti sieppasi hyllyltä viinipullon ja täytti Jerryn lasin.
— Olkaa hyvä, tohtori.
— Kiitoksia! Teillä on hyvää viiniä.
— Se on ranskalaista. Kalifornialainen ei ole näin hienoa tavaraa.
— Eipä tietenkään.
Ravintolan isäntä vilkaisi ympärilleen ja muutti äänensä kuiskaavaksi:
— Olisi vähän asiaa tohtorille.
Jerry säpsähti.
— Niinkö?
— Tai oikeastaan vaimollani. Hän nimittäin käski kysymään, että… Jos nimittäin tohtori voi ja jos se muuten sopii… Ja jos ei se maksa kovin paljon…
Jerry käsitti nyt, mistä oli kysymys, ja hän tunsi jo melkein haukkaavansa hampurilaisen syrjästä.
— Niin, Mr. Compotti, hän sanoi tyynesti. — Vaimonne kävelystä päätellen hänellä on todennäköisesti jokin vika selässä. Asia on kuitenkin niin, että minulla ei ole laillista oikeutta harjoittaa praktiikkaa muualla kuin New Yorkissa. Ottaen kuitenkin huomioon asian vakavan laadun rohkenen tehdä poikkeuksen. Maksua en tietenkään voi periä, mutta te voitte korvata sen jollakin muulla tavalla. Vaikkapa tarjoamalla kevyen illallisen minulle ja toverilleni tai jotakin muuta sen tapaista.
— Okay, tohtori, okay! huudahti Mr. Compotti. — Sopisiko tohtorille heti?
— Olen aina valmiina auttamaan sairaita, vastasi Jerry viileän juhlallisesti.
Ja tapahtui niin kuin sananlaskussa sanotaan: joka kerjää maan kielellä, ei kuole nälkään. Professori Finn siirtyi nyt arvokkain askelin ravintolan yläkertaan, jossa Compotteilla oli sievä asunto, ja ryhtyi tutkimaan emännän nikamia. Mrs. Corn-pottilla oli harvinaisen täyteläinen ja hienohipiäinen selkä, joka toi elävästi mieleen renessanssiajan maalaukset. Talon isäntä ei malttanut lähteä takaisin asiakkaiden pariin, vaan jäi jännittynein ilmein seuraamaan toimitusta.
— Tässä! huudahti professori Finn samassa ja tunsi todellista löytöretkeilijän onnea. — Neljäs nikama alhaalta lukien. Koskeeko?
— Kyllä… Kovasti…
— Älä valita, Adelina, sanoi aviomies rohkaisevasti. — Minähän olen kehottanut sinua menemään lääkäriin.
— Entä tästä? kysyi kiropraktikko.
— Kyllä — siitäkin…
— Älä valita, Adelina, toisti aviomies.
Tutkittuaan joka nikaman Jerry ryhtyi rytmillisin nykäyksin venyttämään potilaan selkää. Mr. Compottin kädet puristautuivat nyrkkiin ja hän kirosi italiaksi. Mutta potilas kesti urhoollisesti piinan ja vaivan. Tuskissaan hän kertoi tohtorille, että oli synnyttänyt neljä tervettä lasta — ilman lääkärin ja kätilön apua — ja että hän oli nuorempana kantanut kahdensadan paunan jauhosäkkejä ja kaivanut kotinsa perustan sitkeään, punaiseen saveen. Mrs. Compottin tarina auttoi Jerryä diagnoosin määrittelemisessä.
— Se selittää kaiken, Mrs. Compotti. Te olette joskus nyrjäyttänyt selkänne ja nikamien tyveen on syntynyt rustoutuma.
— Ei se siitä ole tullut, vastasi potilas. — Minä sain tämän vian jo aikaisemmin — silloin kun olin sirkuksessa.
— Te olette siis joskus ollut sirkuksessakin?
— Neljä vuotta, mutta siitä on pitkä aika.
— Tanssijattarena vai — ?
— Ei, vaan painijana ja painonnostajana. Mutta siitä on jo vuosia.
Mr. Compotti kääntyi selin pikku näytelmään ja hihitti:
— Tanssijattarena, Adelina…
Jerry tarkasteli potilaan käsivarsia ja selkälihaksia ja ymmärsi nyt varsin hyvin, kenen käsissä olivat pikku ravintolan ohjakset. Venytettyään vielä muutaman kerran nuoruutensa sivuuttaneen amatsonin selkää Jerry kehotti potilasta hankkimaan ensi tilassa hoitovälineet: lämpötyynyn ja biljardipallon. Mrs. Compotti oli perin onnellinen, sillä heillä sattui olemaan jo molemmat. Jerry pyyhki otsaltaan hikeä ja kääntyi hienotunteisesti selin potilaaseen, joka tunsi itsensä niin pirteäksi, että pukeutui hiljaa hyräillen.
— Nyt on Arturon vuoro, sanoi Mrs. Compotti. — Minä lähden alakertaan.
Aviomies hätääntyi:
— Ei minulla ole mitään vikaa selässä…
— Tohtori sen tietää etkä sinä, vastasi vaimo tiukasti ja lisäsi lähtiessään: — Tunnenpa itseni uudeksi ihmiseksi, tosiaan uudeksi…
— No niin, Mr. Compotti, riisukaahan paita yltänne ja menkää pitkäksenne, sanoi Jerry jäätyään kahden kesken Kultaisen Lautasen isännän kanssa.
Mr. Compotti noudatti kehotusta hiljaa vavisten. Jerry ei löytänyt potilaan luisesta selästä minkäänlaista vikaa, joten hän teki johtopäätöksen, ettei Mr. Compotti ollut koskaan vaivannut selkäänsä eikä päätänsä, jossa oli oikeastaan saman verran luuta kuin hänen selässäänkin. Hänen päänsä oli nimittäin erittäin kehittynyt, mutta etupäässä vain luustoltaan.
— Ennen kuin lähdemme alakertaan, otamme pikku ryypyt, sanoi isäntä. — Ja sitten ryhdymme keskustelemaan tohtorin palkkiosta.
— Illallinen kahdelle, vastasi Jerry vaatimattomasti.
Jerry johdatti keskustelun myös yösijaan, mutta isännältä puuttui päätösvalta.
— Kyllä meillä tilaa on, jos vain Adelina suostuu.