Talon emäntä ilmestyi myös Jerryn viereen ja ilmoitti voivansa erinomaisen hyvin. Hän tunsi itsensä pariakymmentä vuotta nuoremmaksi.
— Uskon sen, Mrs. Compotti. Katsokaas, kaikki johtuu selästä. Nainen tahtoi vielä kysyä jotakin, mutta häntä kainostutti.
Viimein hän rohkaisi mielensä ja tiedusteli kuiskaavasti:
— Voisiko tohtori kirjoittaa minulle reseptin?
— Minkä vuoksi? Minähän annoin teille hoito-ohjeet: joko biljardi- tai tennispallo ja lämpötyyny.
— Niin kyllä, niin kyllä… Mutta minulla on vähän muitakin vikoja. Vatsaani tahtoo muodostua vähän liiaksi ilmaa, ja sehän on… Kyllä tohtori tietää, kuinka kiusallista se on. Varsinkin yöllä…
— Älä nyt kaikkea kerro, huomautti Mr. Compotti vaimolleen kärtyisesti.
— Ei se minua vaivaa, tiuskaisi vaimo takaisin. — Sinähän sitä olet valittanut.
Professori Finn oli järkkymättömästi kiropraktikon kannalla,
— En suosittele lääkkeitä, hän vastasi. — Olen aivan varma, että tuo vika katoaa parin päivän kuluttua, jos teette säännöllisesti kaikki liikkeet ja hierotte selkäänne tennispalloon…
— Meillä on vain biljardipallo, keskeytti nainen.
— Vaikutus on aivan sama.
— Anteeksi, että keskeytän, huomautti ongenkoukkutehtai-lija, mutta meidän on nyt lähdettävä. Näkemiin, Adelina! Näkemiin, Arturo!
Mr. ja Mrs. Compotti kiittelivät Jerryä kädestä ja toivottivat hänelle kaikkea mahdollista hyvää. Ennen kaikkea he toivoivat,, että tohtori löytäisi autonsa avaimen. Kun kasvatustyön jousti-met ja Mr. Tucker olivat häipyneet Kultaisesta Lautasesta, Mr. Compotti alkoi torua vaimoaan:
— Ei olisi pitänyt puhua tohtorille niistä ilmavaivoista. Johon Mrs. Compotti vastasi:
— Lopeta sitten se ikuinen jankutus huonosta ilmasta…
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Mr. Steeve Nygaard oli syntynyt Ruotsissa, mutta siirtynyt pikku poikana Amerikkaan vanhempiensa kanssa. Päätettyään opintonsa hän ryhtyi etsimään elämänuraa ja hairahtui kirjailijaksi. Hän tuhlasi vuoden päivät romaanin kirjoittamiseen, vaikka olisi saanut kirjakaupoista valmiiksi kirjoitettuja ja painettuja parilla dollarilla kappale. Hän hallitsi harvinaisen hyvin amerikan kieltä ja keskivaltioiden murteita, mutta näille avuille ei kukaan antanut tunnustusta, koska jokainen piti dollarin kieltä parempana ja yksinkertaisempana. Steeve Nygaard seurusteli pari vuotta kalpean muusansa parissa, näki unia, nälkää ja kirjoitti. Saatuaan jotakin valmiiksi hänestä tuntui kuin ei olisi saanut sanotuksi mitään. Tässä asiassa kustantajat olivat samaa mieltä ja kehottivat miekkosta ryhtymään johonkin kunnialliseen työhön. Huutava opettajapula houkutteli hänet kasvatustyöhön, ja niin hän sitten eksyi V.K.J.I:n palvelukseen.
Jokainen ihminen uskoo pystyvänsä opettajaksi. Myös opettajat. Kukaan ei epäile opetustyön tuloksia. Paitsi opettajat.
Mr. Nygaard oli kadottanut illuusiot ja valtaosan hiuksistaan. Tuona iltana hän oli varsin pessimistinen. Hän oli ollut jo toista viikkoa Pine Laken koulussa opettajana ja hautoi itsemurhaa. Se ei johtunut tavanmukaisesta nuoruuden synkkyydestä, sillä hän oli jo lähellä neljääkymmentä. Eikä se johtunut liioin epäsäännöllisestä elämästä, sillä hän oli edelleenkin vanhapoika. Ei! Syyt olivat paljon pinnallisemmat. Vapaan kasvatusjärjestelmän nykyaikaiset opetuslapset olivat tehneet päivän viimeisellä oppitunnilla pikku kepposen: he olivat nukahtaneet pulpettiensa ääreen.
Opettajain luontoisetuihin kuului kahden huoneen huoneisto ja melkein kaikki mukavuudet. Vain mukavuuslaitos oli ulkona. Opettajia varten oli oma pikku koppi, jonne oppilailta oli pääsy kielletty. Tällainen eristäytyminen soti ankarasti vapaan kasvatusjärjestelmän perusperiaatteita vastaan, mutta siihen oli menty puhtaasti järjestyksellisistä syistä. Oli nimittäin havaittu, että osuustoiminnallinen mukavuuslaitos, jossa opettajat ja oppilaat istuvat saman arvoisina, vei liian paljon opettajain aikaa. He näet syventyivät tutkimaan liian yksityiskohtaisesti opetuslastensa kirjallisia harrastuksia, jotka julkaistiin käymälän seinissä, ja joiden jälkipainosta ei voitu kieltää. Opettajain ajan säästämiseksi oli siis siirrytty kaksikamariseen järjestelmään.
Lukija voi ehkä pitää edellä olevaa selostusta paperin ja musteen tuhlauksena, mutta myöhemmin havaitsemme kuitenkin, kuinka olennaisesti tämä kaksikamarinen järjestelmä vaikutti Steeve Nygaardin elämänasenteeseen.
Myrsky oli jo menettänyt osan voimastaan, mutta tuuli oli edelleenkin pohjoisessa. Vihuri piiskasi ikkunaa ja joskus kuulosti siltä kuin ikkunaruutua olisi hierretty hartsipalalla. Mutta opettajain luontoisetuasunnossa, koulurakennuksen toisessa kerroksessa, oli kodikasta ja lämmintä. Mr. Nygaard sulki television, sillä ohjelmassa oli parhaillaan suuren oluttehtaan mainosnäytel-mä, ja alkoi hankkiutua levolle. Lämmin flanellipyjama yllään ja tohvelit jalassaan hän tepasteli hetkisen sinne tänne niin kuin vanki sellissään ja koetti kypsytellä huomispäivän opetusohjelmaa. Hänen harteillaan ja sydämellään lepäsi kolmenkymmenen nuoren kansalaisen tulevaisuus. Mr. Nygaard istahti vuoteen laidalle ja puhui itsekseen:
— Joka osaa, se tekee; joka ei osaa, se opettaa. Minä en luultavasti osaa kumpaakaan. Oppilaat pitävät minua narrinaan. Mutta viikon kuluttua tämä poika lähtee. Minun on lähdettävä. Heti kun saan palkkani, lähden. Minun täytyy lähteä. Minne? Minne hyvänsä, kunhan vain lähden.
Lähdöstä hänen mieleensä muistui perin inhimillinen seikka. Hän veti kevyen aamunutun ylleen, työnsi jalkansa pitkävartisiin päällyskenkiin ja lähti taskulamppu kädessä ulos. Ärtyinen vihuri löi häntä kasvoihin ja tunkeutui vaatteen lävitse kuin syövyttävä happo. Pihamaalla oli jalan verran kuivaa lunta, joka kuohui ja narskui kuin perunajauhot. Mr. Nygaard kohotti aamunuttunsa helmoja ja työntyi kiireesti vihertäväksi maalattuun, yhden istuimen kamariin, jonne oppilailta oli pääsy kielletty. Säpin kolahdus ilmoitti, että hän oli päässyt turvallisesti perille.
Mr. Nygaard oli pitänyt päivällä opetuslapsilleen ankaran nuhdesaarnan, joka oli herättänyt tiettyä vastakaikua. Sillä juuri kun hän oli sulkenut oven, muuan nuorukainen riensi näyttämölle ja pani oven ulkopuolelta hakaan. Samaan aikaan ilmestyi koulurakennuksen takaa joukko murrosiän nuorukaisia kantaen kahta pitkää lautaa. Vangitun vastalauseista huolimatta nuorukaiset naulasivat laudat vaakasuoraan asentoon kopin etu- ja takaseinään, ja hetkistä myöhemmin pikku rakennus lähti liikkeelle kahdentoista nuorenmiehen voimalla. Mr. Nygaardia kuljetettiin kuin intialaista ruhtinasta kantotuolissa.
— Roistot! Gangsterit! kuului kopista.
Mutta ulkomaailma vastasi hihittävällä naurulla.
— Minä ammun teidät! Lopettakaa tämä koiranleikki! huudettiin pikku eriöstä, joka hurjasti keinahdellen liikkui valtamaantietä kohden.
Mr. Nygaardin sanat hukkuivat tuuleen. Sievästi koverretusta istuinaukosta tuiskutti lunta sisään. Hän sulki aukon kannella ja alkoi ryskyttää ovea. Hän ei ymmärtänyt nykyaikaista huumoria, joka sai hänen ihonsa kananlihalle. Hän tärisi kylmästä ja pohjattomasta kiukusta. Viimein hän alistui kohtaloonsa kuin mies, joka ei voinut syyttää vastoinkäymisistään vaimoaan.
Kantotuoli keinui kuin villissä aallokossa, ja Mr. Nygaard alkoi: tuntea merikipua. Hän istui kyyristyneenä ja työnsi kätensä polvien väliin. Oli toivotonta rukoilla armoa, sillä se olisi vain puhaltanut uutta intoa kantajain hilpeään mielialaan.
Mr. Nygaard kadotti ajan ja paikan määritelmät. Merikipu keskittyi vatsaan ja hän alkoi tuntea pahoinvointia. Samassa kanto-tuoli putosi rysähtäen maahan ja jäi paikalleen. Vangitun korvissa humisi tuuli ja hilpeä yhteisnauru. Hetken kuluttua hän erotti loittonevia askelia: kannibaalit olivat lähteneet ja jättäneet pelastustyöntekijän keskelle siltaa. Myrsky vaimeni ajoittain niin paljon, että Mr. Nygaard kuuli virran rauhallisen solinan. Hän avasi istuimen luukun ja ryhtyi tarkastelemaan taskulampun valossa rajoitettua maisemaa, mutta ärtyinen vihuri heitti lumi-ryöpyn hänen kasvoilleen ja kehotti.sulkemaan luukun. Väsyneenä ja kohmettuneena hän istahti takaisin penkille ja unelmoi vapaudesta. Samassa kuului auton lähestyvä ääni ja merkinanto-laitteen törähdys. Mr. Nygaard risti kätensä ja sulki silmänsä. Äänet kiihtyivät ja äkkiä leikkasi ilmaa jarrujen kirskuva huuto. Mr. Nygaard peitti kohmettuneilla käsillään kasvonsa ja jäi odottamaan loppuaan.