— Siitä selviää kaikki, hän sanoi suuripiirteisestä — Mutta muistakaa koulumme hyvä tapa: oppitunnit aloitetaan yhteislaululla.
Mr. Tucker alkoi lähteä ja lupasi tulla illalla tervehtimään opettajia. Hän pysähtyi vielä hetkiseksi kynnykselle ja näytti muistelevan jotakin. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän virkkoi:
— Teidän on toistaiseksi käytettävä oppilaiden käymälää. Näkemiin, hyvät herrat!
— Mitä me nyt teemme? kysyi Jerry neuvottomana, kun Mr. Tucker oli sulkenut oven.
— Ryhdymme työhön, vastasi Bobo pontevasti ja nuhaisesti. — Mene sinä nyt oppitunnille, niin minä tutkin sillä aikaa päiväkirjaa.
Jerry ryhdistäytyi ja työntyi reippautta teeskennellen luokkaan, joka oli laitojaan myöten täynnä tupakansavua.
— Oppitunnilla ei saa tupakoida, hän sanoi ankarasti, ei salaa eikä julkisesti. Jokaisen on noudatettava koulun järjestyssääntöjä.
Syntyi uhkaava, painostava hiljaisuus. Jerry ehdotti, että oppilaat laulaisivat kansallislaulun, mutta kun kukaan ei osannut sen sanoja eikä säveltä, niin hän suostui oppilaiden omaan valintaan: he lauloivat Ruben Williamsin tunnetun iskelmän 'Kirkon portailla sun silmiisi rakastuin' ja Gene Autryn tangon 'Huoleton rakastaja'. Oppilaat huojuivat pulpeteissaan tangon tahdissa vielä laulun jälkeenkin. Jerry koputti karttakepillä pöydän reunaan ja pyysi hiljaisuutta, mutta kun oppilaat luulivat hänen lyövän tahtia, he lauloivat uudelleen 'Huolettoman rakastajan', tosin nyt hiukan hitaammin. Tunti alkoi siis laahaavan tangon merkeissä. Sen jälkeen seurasi yleistä supinaa ja papereiden kahinaa, joka syntyi purukumikääröjen avaamisesta. Kolmekymmentä leukaa aloitti kansallisurheilun. Jerry tuijotti luokkaa ja odotti hiljaisuutta, mutta melu kiihtyi. Viimein muuan nuorukainen nosti jalkansa pulpetille ja ojentautui rentoon johtajan-asentoon.
— Jalat pois pulpetilta! huudahti Jerry. Poika ei ollut kuulevinaan.
— Jalat pois pulpetilta! Jerry toisti nyt äskeistä äänekkäämmin.
— Tarkoittaako professori minua? kysyi poika ihmeissään.
— Tarkoitan. Eikö sinulle ole opetettu minkäänlaisia tapoja?
— Vapaassa koulussa ei tarvita mitään tapoja.
— Kylläpä sinä olet suulas. Nouse ylös! Mikä sinun nimesi on? Poika nousi hitaasti, siirtyi pulpetin viereen seisomaan ja työnsi kätensä housuntaskuihin. Hän oli kookas, tumma nuorukainen, jonka ylähuulta koristi pienet viiksenalut. Hänen yllään oli koulun univormu: siniset farmarinhousut ja ruudullinen paita.
Jerry etsi pöydälle levitetystä oppilasluettelosta nuorukaisen nimeä, mutta kun hän ei kyennyt lukemaan sitä, hän kysyi uudelleen.
— Mikä sinun nimesi on?
— Stanislaus Valentin Drenckevdodevitskivitz, vastasi nuorimies.
— Kuinka sinä tavaat sen?
Nuorukainen lasketteli joukon ääntiöitä ja kerakkeita sellaisella vauhdilla, että Jerry tunsi vaistomaista kunnioitusta hänen kieltään kohtaan.
— Hyvä on, istuudu. Sinä olet siis puolalainen? Nimestäsi päätellen.
— En ole, vaan oikea amerikkalainen. Minä tulin Amerikkaan puolen vuoden ikäisenä.
— Siitä huolimatta sinä olet puolalainen. Oikeat amerikkalaiset ovat intiaaneja.
Luokasta kuului vastalauseiden kohahdus. Muuan vaalea nuorukainen viittasi kiihkeästi ja pyysi puheenvuoroa.
— Mitä sinä haluat? tiedusteli opettaja.
— Minä vain tahtoisin huomauttaa professorille…
— Nouse ylös, kun puhut! huudahti Jerry.
— Täällä ei nousta ylös! tiuskaisi poika. — Minä vain pyydän huomauttaa, että kaikki valkoihoiset ovat amerikkalaisia, mutta neekerit ja intiaanit ovat vieraita.
— Kuka sinulle sellaista on opettanut? kysyi Jerry.
— Minä tiedän sen muutoinkin, vastasi poika.
— Mikä sinun nimesi on?
— Wesley Catherwood. Minä olen syntynyt tässä maassa eikä minua komenneta.
— Vai niin, vastasi Jerry kuivasti. — Asia on nyt niin, että sinä olet oppilas ja sinua komennetaan.
Luokasta kuului uusi vastalauseiden kohahdus. Wesleyn vieressä istuva nuori neito, jonka hiukset oli valkaistu vetysuper-oksidilla ja kulmakarvat värjätty kenkävoiteella, pyysi puheenvuoroa. Luokka vaikeni. Pikku Marilyn venytteli purukumia uusien tekohampaiden ja sormenpäiden välissä ja alkoi puhua verkkaisesti.
— Professori ei kai tiedä, että Wesleyn isä omistaa Payns-villessä suuren tavaratalon?
— En, sitä en valitettavasti ti.etänyt, vastasi opettaja ihmeissään. — Mutta mitä tekemistä sillä on meidän koulumme kanssa?
— Wesleyn isä on V.K.J.I:n perustajajäsen ja suurin lahjoittaja.
Wesley Cathervroodin kasvoille levisi ylimielinen voittajanilme. Hän kaivoi taskustaan kourallisen purukumikääröjä ja alkoi heitellä niitä ympäri luokkaa. Äskeinen Marilyn ryhtyi puuteroimaan kasvojansa ja vaikutti nyt Marlene Dietrichin ilmetyltä kaksoisolennolta: hän oli yhtä raukea ja yhtä väsynyt. Jerry Finn pureskeli huuliansa ja tunsi hävinneensä ottelun ensimmäisen erän. Hän ryhtyi kohentelemaan silmälasejaan ja muutti opetus-taktiikkaansa.
— Hyvät ystävät. Lukujärjestyksen mukaisesti tällä tunnilla pitäisi olla kirjallisuuden historiaa.
— Aaahhh! kuului luokasta yhteishuokaus.
— Koulun päiväkirjasta käy selville, jatkoi Jerry tyynesti, että teille on viime tunnilla selostettu opetuselokuvan avulla kirjallisuuden olemusta. Voiko joku selostaa lyhyesti, mitä kirjallisuudella tarkoitetaan sanan laajimmassa merkityksessä?
Kukaan ei viitannut. Jerry odotti rauhallisesti ja jatkoi viimein: — Ihmishengen kaikkia kirjoitettuja ja painettuja tuotteita sanotaan kirjallisuudeksi…
— Kuivaa! huudahti muuan läpinäkyvä sielu luokan taustalta.
Jerry koputti karttakepillä pöydän reunaan ja jatkoi:
— Me annamme nyt kirjallisuudelle kuitenkin suppeamman merkityksen ja lähdemme tarkastelemaan sitä ryhmää, jota sanotaan kauno- eli tietokirjallisuudeksi…
— Roskaa! kuului takapenkiltä.
— Vanhanaikaista! huomautti Stanislaus Valentin Drencke… jne.
— Me haluamme nähdä elokuvia! ehdotti joku.
— Elokuvia! huudahti koko luokka. — Antakaa meidän nähdä elokuvia!
— Kolmiulotteisia! huomautti Wesley Catherwood. — Kyllä minun isäni maksaa.
Jerry odotti hiljaisuutta. Viimein hän ryhtyi takomaan nyrkillään pöytää ja huudahti:
— Hiljaisuus!
— Meillä on oikeus puhua! ärähti muuan pullea nuorukainen eturivistä.
— Pyydän hiljaisuutta! toisti opettaja. — Tämä ei ole elokuvateatteri, vaan koulu.
Jerry astui taulun eteen, tarttui liituun ja korotti äänensä:
— Elokuvateatterit ovat nukkumista tai kuhertelemista varten, mutta Vapaan Kasvatusjärjestelmän Instituutissa te saatte nauttia sivistyksen hedelmistä. Muistikirjat ja kynät esille! Nyt ryhdymme tarkastelemaan kirjallisuuden eri lajeja. Kirjallisuus voidaan jakaa kolmeen pääryhmään: lyriikkaan, dramatiikkaan ja epiikkaan.
Jerry kääntyi selin luokkaan ja antoi narskuvan liidun koskettaa taulun mustaa pintaa. Mutta hän ehti kirjoittaa vain sanan 'lyriikka', kun jo sai takaraivoonsa epämiellyttävän heittoiskun. Opettajan kädestä putosi liitu ja hän kääntyi hitaasti luokkaan pyyhkien niskastaan punertavaa tomaattimehua.
— Kuka heitti? hän kysyi vaativasti.
Kolmekymmentä farmarinhousuihin pujahtanutta tulevaisuudentoivoa oli vaiti kuin sukka pieksussa.
— Kuka heitti? kysyi Jerry uudelleen. Ei vastausta. Nuoret leuat jauhoivat vain urhoollisesti purukumia ja syyllisyys kätkeytyi kauniiseen yhteistuntoon. Jerry kääntyi uudelleen selin luokkaan, nosti lattialta liidun ja vilkaisi äkkiarvaamatta taakseen. Opetuslapset istuivat rauhallisesti kädet ristissä, sillä he tunsivat opettajain salakavalat yllätyskeinot. Jerry muisti seitsemännen käskyn lohduttavat sanat: "Älä kutsu järjestysmiestä tai talonmiestä avuksesi, ellei henkeäsi suoranaisesti uhata". Totta tosiaan: hänellähän ei ollut vielä mitään hätää! Opettajan ura oli aina hiukan vaivalloinen, koska hyviä neuvoja oli aina autuaampi antaa kuin ottaa. Hän ryhtyi jatkamaan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan: