Kahta päivää myöhemmin, kun tohtori Rivers ja maailmankansalainen Jerry Finn istuivat aamiaispöydässä, kunnon kiropraktikko sanoi:
— Tähän mennessä on kaikki sujunut hyvin. Mutta nyt täytyy ryhtyä suurentamaan pisnestä. Minulla on vain puolisensataa vakituista potilasta, ja nekin alkavat tippua pois yksi toisensa jälkeen. Kymmenkunta on sellaista, joita ikävöi enää haudankaivaja, ja loput näyttävät parantuvan.
Jerry ei vastannut mitään, vaan odotti jatkoa. Ja Mr. Rivers jatkoi:
— Jos saamme sata uutta potilasta, se merkitsee kahdensadan dollarin lisätuloja viikossa. Olen vähän ajatellut, että ryhtyisit tänä iltana varsinaiseen työhösi. Mitä arvelet?
— Minkälaiseen työhön?
— Hankintatyöhön tietenkin.
Ruokapala kierteli Jerryn suussa kuin herne kengässä eikä löytänyt tietä mistään suunnasta. Musta pessimismi vei yhdellä kertaa ruoka- ja elämänhalun. Tuntui kuin kenkä olisi alkanut äkkiä hiertää ja sukka puristaa. Eräillä ihmisillä on rohkeutta sanoa, ettei heillä ole rohkeutta ollenkaan. Jerry vaikeni. Mutta Mr. Rivers oli ikuinen optimisti, optimisti aivan lattiasta lähtien. Hän ahtoi suunsa tupaten täyteen salaattia ja ryhtyi sitten puhumaan:
— Kaksisataa dollaria viikossa on sievoinen summa. Ja niin kuin aikaisemmin on sovittu, sinä saat dollarin jokaisesta uudesta potilaasta. Järjestämme tänään mainostilaisuuden Lake Avenuen ja Hagar-puistikon kulmaan. Ja sinä puhut.
— Minä?
— Aivan.
— Mistä aiheesta?
— Kiropraktiikasta tietysti — tai oikeastaan minusta.
— Mutta enhän minä vielä edes tunne koko hommaasi.
— Sitä parempi. Mitä vähemmän puhujat tuntevat asioita, sitä paremmin kansa kuuntelee heitä.
Mr. Rivers pyyhkäisi suupielistään kastiketta ja hiveli sitten öljyttyä tukkaansa. Juotuaan tuopillisen olutta hän päästi ilmoille täyteläisiä röyhtäisyjä, sytytti savukkeen ja nousi puhisten jalkeille.
— Tänä iltana kello seitsemältä, hän sanoi päättävästi.
Mr. Rivers siirtyi vatsaansa taputellen olohuoneeseen, ja hänen vihreä assistenttinsa ryhtyi synkin ilmein keittiöpuuhiin. Ahdet-tuaan astiat pesukoneeseen Jerry otti jäähdytyskaapista viskipullon ja ryhtyi vahvistamaan itseänsä. Samassa soi ovikello.
— Menehän avaamaan! huudahti Mr. Rivers olohuoneesta. Jerry tyhjensi nopeasti toisen lasin ja kiiruhti eteiseen.
— Täällä on potilas! hän tiedotti isännälleen.
— Vie hänet vastaanottohuoneeseen! vastasi kiropraktikko ja ryhtyi haukotellen vetämään valkoista lääkärintakkia ylleen.
Kipujen vaivaama potilas oli ensi kertaa tohtori Riversin vastaanotolla. Jerry silmäili heiveröistä vanhusta, jonka ruskeissa silmissä välähteli tuskallinen pelonsäde.
— Paita pois! sanoi kiropraktikko uudelle tulokkaalle ja kääntyi sitten Jerryyn. — Täytähän kortti!
Jerry kirjoitti sairaskorttiin potilaan henkilötiedot ja jäi seuraamaan toimitusta.
— Mikä vaivaa? tiedusteli tohtori vanhukselta, kun tämä oli paljastanut kapakalaa muistuttavan yläruumiinsa.
— Jalat on huonossa kunnossa. Kova särky. Ei tahdo päästä liikkumaan.
— Katsotaan, virkkoi kiropraktikko ja auttoi vanhuksen pöydälle pitkäkseen.
Samalla rupeamalla oli myös diagnoosi selvä. Mr. Rivers koputteli potilaan selkärankaan ja ilmoitti taudinpesäkkeet assistentilleen:
— Viides nikama alhaalta lukien. Oikealla puolella pahanlai-nen rusto, joka painaa hermoa. Sähköhierontaa ja lämpöä. Ja nyt vähän venytystä.
Mr. Rivers alkoi kopeloida voimakkailla hierojansormillaan potilaan nikamia. Tämä huudahti tuskasta ja koetti kierähtää pöydältä pois. Mutta ihmeparantaja ei päästänyt uhriaan, vaan kel-läytti hänet takaisin vatsalleen ja jatkoi parantavaa venytystä.
— Koskee… koskee, valitti potilas. — Lopettakaa, hyvä tohtori…
Mutta tohtori ei lopettanut. Hän tiesi, että selkärangan kunnosta riippui ruumiin ja sielun kunto. Hän upotti tunteettomasti sormensa päät joka ainoaan nikaman väliin, myhäili tyytyväisenä ja jatkoi ruhjomistaan. Vähän väliä hän laski nikamat niskasta häntäluuhun ja häntäluusta niskaan, veti peukalollaan pitkin selkärankaa kuin harpunsoittaja ja puhui käsittämättömästi soluista, hermoista, aineenvaihdunnasta ja rustoutumisista. Potilaan valittelu oli nyt äänekästä ulvontaa, mutta tohtori lohdutteli:
— Ihme, että olette vielä hengissä. Koko selkäranka on siirtynyt tuuman verran vasemmalle, ja joka ainoan nikaman juuressa on rustoa. Esimerkiksi tässä. Ja tässä!
Hän painoi sormensa päällä niskanikamaa ja ryhtyi sitten pitämään vanhuksen selkärankaa ksylofonina.
— Riittää… riittää, ulvoi potilas. — En kestä enää. Minä tukehdun…
— Eikös mitä! Näkisittepä minkälainen rustomöykky tämänkin nikaman juuressa on. Voi hitto! Sehän on ihan nauriin kokoinen. Ja entäs tämä sitten?
Hän toimi näppärästi kuin sukankutoja ja houkutteli sormiaan uusille löytöretkille. Potilas kiemurteli tuskissaan ja rukoili armoa:
— Maksan kymmenen dollaria, jos päästätte minut tästä helvetin piinasta.
— Taksani on kaksi dollaria — ei enempää eikä vähempää, sanoi tohtori tunteettomalla hylkeenäänellä.
Vaivattu ihmispoloinen ponnisti nyt kaikki voimansa yhteen ja koetti päästä vapaaksi, mutta tohtori Rivers aavisti uhrinsa salakavalan aikeen ja teki tyhjäksi kaikki pakoyritykset. Hän hyppäsi hajareisin potilaan selkään ja alkoi tehdä villejä ratsas-tusliikkeitä. Jerry ei voinut enää seurata näytelmää, vaan kääntyi selin inkvisitioon. Hetken kuluttua oli hiljaista. Tohtori laskeutui ratsailta ja pyyhkäisi otsaltaan hikeä. Sitten hän nosti pyörtyneen potilaan piinapenkiltä vuoteelle ja sanoi Jerrylle levollisesti :
— Tuo ukko-pahalle viskiryyppy.
Parin minuutin kuluttua potilas alkoi tointua järkytyksestä. Hän tyhjensi viskilasin yhdellä siemauksella, ponnahti vuoteesta ja ryhtyi kiireesti pukeutumaan.
— Kaksi dollaria. Ylihuomenna uudelleen, sanoi tohtori. Potilas työnsi kaksi dollarin seteliä Mr. Riversin käteen ja loi häneen katseen, jonka pistävyyttä on kuvattu tuhansissa rikosromaaneissa. Mr. Rivers tarjoutui auttamaan takkia vieraan ylle, mutta tämä teki torjuvan liikkeen ja murahti:
— Olen saanut tarpeekseni teidän avustanne.
— Joko nyt? vastasi joustava tohtori ja sieppasi pöydältä kimpun mainoslehtisiä, joissa oli hänen nuoruudenkuvansa ja kauniita mietelauseita kiropraktiikan parantavasta voimasta.
— Ehkä haluatte jakaa näitä ystävillenne, jotta hekin tulevat autetuiksi? hän huomautti aurinkoisesti ja ojensi potilaalle kirjallisen tuotantonsa kootut teokset.
Potilas silmäili kauniisti painettua sanaa, heitti koko kimpun lattialle ja huudahti:
— Saisitte hävetä!
Sitten hän lähti melkein juoksuaskelin ovelle ja poistui vastaanotolta.
— Tällaisiakin sattuu, huomautti Mr. Rivers huolettomasti Jerrylle, joka oli seurannut toimitusta sanattomana. — Eräät pelkäävät ensimmäistä käsittelyä, mutta tulevat kuitenkin uudelleen.
Tuskin hän ehti lauseensa päähän, kun ovikello soi kiivaasti.
— Menehän avaamaan, Mr. Rivers sanoi, ja päästä sisään. Jerry perääntyi muutaman askelen, kun sisään astui äskeinen potilas ja suuntasi kulkunsa suoraan vastaanottohuoneeseen.
— Unohdin kainalosauvani, potilas lausahti leppyneesti.
— Suokaa anteeksi, etten minäkään huomannut, vastasi tohtori. — Kas tässä! Ja niin kuin äsken sanoin, ylihuomenna uudelleen.
Vieras ei vastannut mitään, mutta päästyään ovelle hän kysyi kuin hiukan häpeissään:
— Mihin aikaan?
— Kello kahdelta, herra.