— Luuletko, että voimme ottaa tämän evääksi? — Ota pois!
— Se ei siis sinun mielestäsi ole varkaus?
— Ei, vaan palkka.
Jerry tyhjensi sokeriastiasta palat Bobon korppiipussiin ja lisäsi:
— Ja tässä on palkankorotus… Psykologi huoahti syvämietteisestä
— Ihmiset vaativat nykyään joka päivä palkankorotusta — paitsi synnin palkkaan.
— Joko lähdemme?
— Kohta…
Bobo loi edelleen silmäyksen huoneeseen aivan kuin olisi etsinyt jotakin. Samassa hän huomasi ikkunalla talkkirasian ja tarttui siihen.
— Saat odottaa vielä hetkisen. Riisun kengät ja sukat jalastani ja sirottelen vähän talkkia varpaiden väliin.
— Minkä vuoksi?
— On mukavampi kävellä. Paynsvilleen on lähes kahdeksan mailin matka.
Jerry astui ovelle ja sanoi juhlallisesti:
— Tällä kertaa emme kävele, vaan ajamme autolla.
Bobon moraalinen takahumala oli vaihtunut moraaliseksi kohmeloksi. Hän ei halunnut tehdä mitään harkitsematonta ja kiellettyä.
— Ei, Jerry. Ei käy päinsä. Sehän olisi varkaus.
— Kuuka niin? Meillähän on oikeus käyttää koulun autoa.
— Ei pakenemiseen.
Jerry pysähtyi miettimään. Niin kuin arvoisa lukija voi todistaa, Jerry Finn ei ole tarinamme aikana tehnyt vielä ainoatakaan maininnan arvoista rikosta. Mutta nyt, juuri nyt hän olisi ollut valmis vaikka pieniin rikoksiin. Häntä oli tölväisty ja häväisty, ja itsetunnon ahtaassa päästäisen-pesässä odotettiin pientä hyvitystä. Hän oli urhoollisesti kaupannut opetuslapsilleen yleissivistystä ja odotti liikevoitoista pikkaraista osingonjakoa. Koulun luontoisetuauton lainaaminen tuntui perin sopivalta palkkiolta. Hän katsoi elämänkumppaniaan suoraan siln iin ja sanoi tyynesti:
— Hyvä veli. Jos ajamme autolla Paynsvilleen, se ei vielä korvaa meidän päiväpalkkaamme. Toisin sanoen: me kärsimme palkan alennusta.
— Palkat alenevat yleisesti — paitsi synnin palkka, vastasi psykologi.
— Tuon nerouden sinä sanoit jo äsken!
— Taisin sanoa, mutta toisin päin. Tieteellisesti voidaan todeta, että ihminen voi sanoa saman ajatuksen noin viidellätuhannella eri tavalla.
— Sinä olet nero, Bobo!
— Nerot ovat tavallisesti kuolleita.
— Mikä onni, että sinä elät vielä.
— Vajaa tunti sitten olin vähällä joutua nerojen joukkoon. Jerry teki kärsimättömän eleen.
— Eikö ole turhaa jatkaa tällaista jaarittelua? hän sanoi hap-pamesti. Voisin kunnioittaa sinua paljon enemmän, ellet aina ryhtyisi halkomaan hiuksia.
— Jos hius on halkaistava, niin halkaistaan se, kunhan se vain estää rikolliset teot.
Jerry astui Bobon eteen ja työnsi kasvonsa miltei hänen kasvoihinsa.
— Minä en halua houkutella sinua rikoksen teille, hän äänsi vakavasti, sillä se ei kuitenkaan auttaisi meitä pääsemään kong-ressimiehiksi. Asia on hyvin yksinkertainen: lainaamme koulun auton, ajamme sillä Paynsvilleen ja pyydämme jonkun ajamaan auton takaisin. Sano, onko siinä jotakin laitonta?
Bobo haroi harmaata hiuspehkoaan ja vastasi:
— Ei, luullakseni. Laki suojelee kaikkia niitä, jotka voivat palkata asianajajan avukseen. Me emme voi palkata.
— Bobo! Etkö sinä näe muuta kuin oman napasi? Mitä hittoa me teemme lakimiehellä, ellemme tee mitään laitonta?
— Ei ihmisiä sen vuoksi tuoniltakaan. Miljoonat joutuvat vankilaan vain sen tähden, että eivät tunne lakia. Rikoslaki on niin kuin herkullinen makkara: sinä tunnet sitä kohtaan suurta vastenmielisyyttä heti, kun kuulet minkälaisista aineksista se on valmistettu.
Porraskäytävästä kuului askelia, ja samassa aukeni ovi ilman muodollista koputusta. Mr. Redman astui hattu takaraivolla sisään ja ilmoitti:
— Kaara on nyt sitten pukattu tielle. Koettakaa saada jokin auto lykkäämään sitä inan matkaa, niin kyllä se sitten lähtee vauhtiin. Ja sitten…
Mr. Redman piti lyhyen, luovan tauon ja jatkoi:
— Meidän 011 pidettävä parin päivän loma. Kyllähän herrat ymmärtävät? Mutta siitä ei pitäisi puhua kovin paljon. Niin että viipykää vain kaupungissa pitempään, jos huvittaa.
Bobo rykäisi merkiksi, että aikoi sanoa jotakin, mutta Jerry ehti väliin ja tokaisi:
— Hyvä juttu, Mr. Redman. Tarkoituksemme on lähteä aivan heti.
Talonmies ojensi Jerrylle auton avaimen ja suuntasi sanansa Bobolle:
— Parin päivän lepo tekeekin professorille hyvää…
— Kyllä, vastasi Bobo. — Erittäin hyvää…
— Okay, herrat. Pitäkää lystiä!
Talonmies lähti ja jätti jälkeensä vahvan oluen löyhkän. Bobo virkkoi alistuneesti:
— Lähdetään sitten. Ainakin taivaan laki on tänään sininen…, Hän katsahti vielä ikkunalle ja otti käteensä talkkirasian:
— Luuletko, että voisin ottaa tämän taskuuni?
— Tietysti, vastasi Jerry. — Mutta mitä sinä sillä teet?
— Jos sittenkin joudumme kävelemään…
Jerry huoahti. Bobo työnsi talkkirasian epäröiden taskuunsa, otti korppupussin kainaloonsa ja loi Jerryyn kysyvän katseen. Tämä nyökkäsi. Sitten he lähtivät aivan kuin jotakin rikostaan pakoon. Kaksi kunnon opettajaa. Toimetonta, koditonta ja palkatonta. He eivät kuuluneet siihen suureen opettajavalioon, jonka tehtävänä oli nukuttaa oppilaat. Heitä ei myöskään voinut rinnastaa yliopistojen professoreihin, jotka joutuivat nuorina ylioppilaina yliopistoon eivätkä koskaan päässeet sieltä opullisesti pois. Ei. Sattumalta, nimenomaan sattumalta he olivat erehtyneet elämän suureen oppositiopuolueeseen, joka ei koskaan päässyt hallitukseen.
Vapaan Kasvatusjärjestelmän Instituutti oli yksityisyritys, joka eli ja toimi lahjoitusten varassa. Laitoksen hyväksi oli toiminnassa yli neljäsataa avustusyhdistystä ja naisten ompeluseuraa. Mitä enemmän naisten ompeluseuroja perustettiin, sitä useammat aviomiehet saivat itse parsia sukkansa ja pestä paitansa.
Kolme vuotta sitten muuan lähiseudun farmari lahjoitti koululle henkilöauton. Se oli hyväksi tunnettu Ford, joka oli valmistettu vuonna 1915. Jerryä kiinnosti antiikkiesineet, mutta Bobo silmäili autoa kovin epäluuloisesti. Hän avasi auton oven ja katsoi sisään. Etuistuinta oli paikattu ja vahvistettu vanhoilla säkeillä ja sanomalehdillä. Läjään painuneella takaistuimella oli ruostunut lapio ja rautakanki sekä suuri kimppu rautalankaa mahdollisia korjauksia varten. Bobo ravisteli päätään:
— Huonolta näyttää. Kumpi ajaa?
— Minulla ei ole ajolupaa, vastasi Jerry.
He astuivat luontoisetuautoon, jonka talonmies oli työntänyt lähtövalmiiksi valtatien viereen. Bobo kokeili käynnistintä, mutta autovanhus oli vaiti. He poistuivat autosta ja turvautuivat peukaloihin. Mutta ohikiitävät autot eivät kunnioittaneet vanhuutta, vaan sivuuttivat juhlallisesti koulun raihnaisen Fordin, joka kaipasi pientä työnnällystä ja ystävällistä ravistelua.
Viimein muuan auto pysähtyi ja tarjoutui auttamaan matka-miehiä. Uudenaikaisessa ajoneuvossa istui neljä herrasmiestä. Ajajalla oli ystävällinen katse, pienet viikset ja syvä bassoääni. Kuultuaan että avunpyytäjät olivat ammatiltaan opettajia, hän ymmärsi hyvin, että heidän autoaan täytyi työntää.
— Menkää autoonne, niin minä annan vauhtia, hän kehotti avuliaasti ja sulki ajoneuvonsa ikkunan.
Bobo istuutui ohjauspyörän ääreen ja jäi odottamaan töytäisyä. Jerry istahti psykologin viereen ja virkkoi rauhallisesti:
— Oli onni, että panit sen talkkirasian taskuusi. Kaiken varalta.
— Hius on aina arvokkaampi päässä kuin kammassa, vastasi Bobo.
Autoteollisuuden kunniavanhus lähti kiljahtaen liikkeelle. Bobo painoi kytkintä ja ravisteli uupunutta vaihdetankoa.
— Kytkimessä on jokin vika, hän totesi asiantuntevasti.
— Pääasia, että pääsemme eteenpäin, vastasi Jerry.
— Vaihde on myös epäkunnossa.
— Älä ole huolissasi. Ehkäpä V.K.J.I:n pikku enkelit ovat rikkoneet koulun autonkin?
— Nykyään ei enkeleitä löydä enää muualta kuin taivaasta. Bobon sanat hukkuivat kovaan kolinaan ja rämyyn. Vauhti
kiihtyi ja kasvoi kuin armeliaisuus kirkon myyjäisissä. Iäkäs Ford vanhus nitisi liitoksissaan. Se ei ollut koskaan päässyt näin mielettömän hurjaan kiitoon, ei edes kultaisina nuoruutensa päivinä, jolloin sillä kuljetettiin maitoastioita meijeriin ja lapsia pyhäkouluun.
— Käykö moottori? kysyi Bobo.
— En kuullut, mitä sanoit.
— Koetahan kuunnella, onko moottori käynnissä!
— En voi erottaa… Älä aja näin kovaa…
— En voi mitään, kun takaa työnnetään.
Parin mailin taival oli taittunut. Äkkiä vauhti alkoi hiljentyä ja ystävällinen avunantajain auto ajoi Jerryn ja Bobon vierelle.
— Eikö moottori käy vieläkään? kysyttiin viereisestä autosta.
— Ei, vastasi Bobo. — Se on niin jäähtynyt. Voisitteko työntää vielä pikku matkan?
Mies hymähti halveksivasti eikä vastannut. Hän tunsi kuitenkin vaistomaista kunnioitusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka kuluttivat elämänsä kasvatustyöhön ja tappoivat itsensä monestikin sivutoimillaan — voidakseen elää paremmin. Inhimillinen säälintunne kannusti avunantajia uuteen työnnällykseen. Opettajain kulkuneuvo lähti hirnahtaen uuteen laukkaan. Kunnon kasvattajat eivät kuitenkaan nauttineet vauhdin hurmasta, sillä epämukava istuin alkoi hiljalleen irtautua ja kova räminä pani korvien rumpukalvot koetukselle. He alkoivat jo lähestyä Paynsvilleä. Liikenne vilkastui, ja valtavat mainosjulisteet kertoivat sivu-saatiosta. Vielä pari mailia, ja he olivat kaupungissa. Vauhti hiljeni ja takaistuimelle paiskattu rautalankakimppu lopetti iloisen polskansa. Avunantaja tunsi täyttäneensä vaadittavan normin, ajoi opettajain auton rinnalle ja huudahti avatusta ikkunasta:
— Onko autonne säiliössä bensiiniä?
Bobo oli nyt kuin koomikko, jonka elämä ei ole naurun asia.
— Totta kai, hyvä herra. Kaiken pitäisi olla kunnossa…
— Ajakaa tien laitaan ja pysäyttäkää.
Bobo painoi jarrua, mutta nuortunut vanhus liikkui edelleenkin.
— Jarru ei toimi, hän kuiskasi vieressään istuvalle Jerrylle.
Viimein loppui vauhti ja Vapaan Kasvatusjärjestelmän Instituutin kunnon opettajat astuivat lonkkaansa hieroen autosta. Ystävällinen työntäjä pysähtyi kiiltävin kyljin Ford-vanhuksen eteen. Vieraat tulivat nyt tarkastamaan historiallista kulkuneuvoa. Se oli kuin korkkiruuvi, jonka pelkkä näkeminenkin synnyttää eräissä tilaisuuksissa hilpeän tunnelman.
— Moottorissa täytyy olla jokin vika, sanoi mies, jolla oli aikaisemmin mainitsemamme ystävällinen katse ja pikku viikset.
Viikset hänellä oli edelleenkin, mutta katse ei ollut enää ystävällinen, vaan kiinnitarttuva ja syyttävä.
— Minne herrat ovat matkalla? hän kysyi matalasti.
— Länteen, vastasi Bobo.
— Teillä ei varmaankaan ole bensiiniä?
— Katsotaan…
Bobo ryhtyi avaamaan rautalangalla sidottua suojuspeltiä ja koetti olla nyt kaikkea muuta kuin oma itsensä. Hänen kätensä vapisivat, ja vähän väliä hän kohensi silmälasejaan. Vihdoin viimein hän sai suojuspellin liikkeelle, ja silloin paljastui vika: autossa ei ollut moottoria. Neljä ystävällistä herrasmiestä suuntasi nyt katseensa Boboon ja hänen avuttomaan toveriinsa, ja lyhyen tuokion oli hiljaista. Sitten viiksekäs tarttui Boboa rinnuksista ja sanoi:
— Vai yritit sinä vetää minua nenästä? Puhu nyt mitä tahansa, mutta minä puhun näin.
Hän irrotti kätensä psykologista ja suuntasi nyrkkinsä hänen vavahtelevaan leukaansa. Bobo horjahti ja koetti ottaa tukea luontoisetuautosta, mutta bassoääninen autoilija tempaisi hänet vasemmalla kädellään pystyyn ja suuntasi oikealla kädellään uuden iskun. Jerry harppasi ystävänsä avuksi, mutta hän oli tyystin voimaton ilman vasaraa. Koettaessaan suojella ystävänsä sielukkaita kasvoja hän sai huumaavan sivalluksen leukaansa ja potkun palleaansa, lysähti polvilleen ja menetti tuokioksi tajuntansa.
Aurinko sulatteli lunta ja työnsi hyväilevän säteensä vanhaan autoon, jonka moottori oli varhain aamulla pudotettu koulun kaivoon. Sen hinta sisältyi siihen neljäntuhannen dollarin summaan, josta nuorukainen Wesley Catherwood oli kirjoittanut koulun talonmiehelle sekin.